Kaarlenpäivänä vuonna 1808 oli Haapalan kartanoon Kymijoen rannalle
kokoontunut loistava seura parasta ylimystöä kutsuttuna viettämään
hovin herran, vanhan sotilaan, nimipäivää. Sitä vietettiin ainakin
isoilla pidoilla, mutta tänä vuonna piivat ne tavallista merkillisemmät
ja vieraita edempääkin odotettavissa, sillä ajat olivat epävarmat ja
ihmiset tahtoivat tavata toisiaan ja kuulla uutisia. Suomen joukkoja
oli siirretty itäänpäin, Tukholmasta oli saapunut upseereja
paikkakunnalle, Adlercreutz oli luvannut tulla Kiialasta ja tuoda
mukanaan von Döbelnin.
Vieraita tulikin tien täydeltä. Parhaat hevoset valjastettuina suurten
kojujen ja korkeakorjaisten rekien eteen alkoi heitä heti hämärän
tultua täyttä karkua kiiruhtaa hovin valaistuja ikkunoita kohti.
Saapuneina sinne, jossa keskellä isoa pihaa hulmusi pylvään päässä
tervainen soihtu, pyörähtivät he ylpeästi leveiden rappusien eteen, ja
höyryävät, hirnuvat hevoset sidottiin seinävieriin ja aitovarsiin
kiinni, missä ne sitten alituisesti tiukujaan helistelivät ja
kalistelivat valjaitaan. Kellojen kilinä, hevosten hirnunta ja kuskien
huudot kuuluivat aavojen peltojen yli kauas metsän rannassa oleviin
mökkeihin, joista niistäkin varustauduttiin hovin juhlaa ulkopuolelta
ihailemaan ja hovin herralle hurraata huutamaan. Ja sama meno kuului
toisellekin puolelle vuoksen yksinäisten venäläisten upseerien korviin,
jotka tilapäisissä kasarmeissaan, seuraa ja huvitusta vailla, ikävöiden
suorittivat yksitoikkoista rajapalvelustaan.
Ilma oli tänä iltana leuto ja suvinen, taivaalla raskaita pilviä ja
tuuli idästä, josta se toi mukanaan Kymin virran kohinaa sen syvästä
uomasta, metsän huountaa suoraan vastaiselta rannalta ja yht'äkkiä
silloin tällöin katkonaisen torventoitahduksen.
Jo olivat kaukaisimmatkin vieraat saapuneet, jo olivat ensimmäiset
tarjottavat tarjotut, tanssittu alkuvalssi ja ensimmäinen katrilli ja
vanha klaveri jätetty hetkeksi lepäämään. Tanssin lomassa oli ovi
avattu ulos porstuaan ja tyhjän salin läpi kuului ulkona seisovien
hevosten aisakellojen ja kulkusten kilinää. Ensi jäykkyys oli voitettu,
ja mieliala hilpeni hilpenemistään. Herrain huoneessa oli Adlercreutz
tarttunut lasiinsa kilistääkseen isännän kanssa, ja salin perällä
kamarissa seisoi von Döbeln naisten ympäröimänä ja kertoi heidän
pyynnöstään palveluksestaan Ranskan väessä ja sotaretkistään Intiassa--
kun tiu'ut ja kulkuset yht'äkkiä lakkasivat lirittämästä ja
haastelevien korviin kuului pitkulainen torven puhallus, joka tunki
avonaisten ovien kautta sisähuoneidenkin perille.
Se oli venäläinen iltasoitto.
Hetken verran se vain kesti, ja olihan se monta kertaa ennenkin näillä
seuduilla soinut. Sotilaillekin oli se vanhastaan tuttua säveltä, mutta
kun naiset säpsähtivät ja huudahtivat heikosti, niin katkesi von
Döbelniltä lause kurkkuun, eikä Adlercreutz tahtonut juoda maljaansa
sellaisen fanfaarin puhaltaessa. Syntyi äänettömyys, joka ei tahtonut
ottaa loppuakseen sittenkään, kun kellot ulkona taas alkoivat kilistä.
Kaikki olivat he sen kuulleet, ja kaikkien korvissa soi se vielä
tauottuaankin.
--Sulkekaa ovi siellä! huudahti isäntä; von Döbeln lopetti keskeytyneen
lauseensa, Adlercreutz joi isännän onneksi, ja naiset koettivat taas
olla iloisia. Mutta mieliala ei enää saanut siipiä alleen.
Sillä ajat eivät olleet iloiset, eivät juuri iloisemmat kuin niin monta
kertaa ennen, kun ilmassa liikkui sotahuhuja, jotka sitten aina olivat
toteutuneet ja siirtäneet vieraan vallan rajan yhä likemmäksi oman maan
keskipistettä. Toinen puoli maata oli jo nytkin temmattu irti toisesta
ja Kymin virran valtasuoni enää vain suojeli Suomen sydäntä viimeisen
halvauksen iskulta. Ja nyt puistatti muisto menneestä ja paha aavistus
tulevasta, ja jätti sotilaankin selkäpiin kylmilleen.
Mutta illalliselle mennessä oli kuitenkin Adlercreutzin ryhti ja von
Döbelnin iloisuus saanut mielet entiseen hilpeyteensä. Tanssi ja juomat
olivat sen lisäksi panneet veret vilkkaampaan liikkeeseen, ja
venäläisetkin olivat jo aikoja sitten menneet levolle. Eikähän niistä
sotahuhuistakaan vielä mitään varmaa tiedetty.
Isäntä istui pöydän päässä vieressään Adlercreutz, vastapäätä häntä oli
emännän ja talon tyttären välissä von Döbeln ja pitkin pöydän muita
sivuja nuorempia upseereja sinikeltaisissa univormuissaan, kukin
kaunottarensa kanssa.
Adlercreutz oli pitänyt lyhyen puheen ja esittänyt isännän maljan, joka
juotiin suurista kourantäyteisistä hopeapikareista.
--Te olette tehnyt tehtävänne, olette taistellut ja vuodattanut
vertanne isänmaan multaan. Teidän väkenne kyllä voitettiin, teidät
tungettiin takaisin ja teidän täytyi väistyä ylivoiman edestä. Mutta
oli kuitenkin raja, jonka yli eivät saaneet teitä kulkemaan. Te kun
olitte tullut tämän vanhan kotinne kynnykselle, niin iskitte te siihen
kantapäänne, ponnistitte omista oven pielistänne ja huusitte: »Tähän
saakka eikä edemmä!» Ja vaikka toinen puoli virtaa on vihollisen
vallassa, niin on tämä puoli vielä meidän. Sillä tästä yli te ette
heitä päästänyt. Ja toivokaamme, ettei se ole tapahtuva, niin kauan
kuin teidän kookas vartalonne vielä seisoo isänmaan ja Ruotsin
rajavartijana.
Döbelnin silmät olivat alkaneet säihkyä. Hänen Intian auringosta ja
Ranskan viineistä kuumuneet verensä kiehahtivat, ja kun sotavanhuksen
malja oli juotu, ponnahti hän seisoalleen ja huudahti:
--Saanko sanoa sanan minäkin?
Ja kun se hänelle joka taholta myönnettiin, niin hän alkoi:
--Se ei ole tapahtuva, jos minäkin saan vakaumukseni sanoa! En ikinä
usko sitä mahdolliseksi! Me äsken kyllä kuulimme oudon äänen, joka
näytti meitä hetken verran vavahduttavan. Ja miksei se olisi sitä
tehnyt? Onhan se niin monta kertaa ennenkin aaveena soinut korvissamme.
Mutta olemmeko sitä koskaan todella säikähtäneet? Minä uskon, että
emme, vai kuinka?
--Emme ole! Emme!
--Jos siis emme ole ennen, niin miksikä nytkään!
--Hyvä!
--Ja miksi emme nyt enemmän kuin ennenkään? Siksi, että meidän
isänmaassamme on elinvoima, luja ja rikkomaton kuin luonnonvoima!
Silpokoot sen, heittäkööt käden sinne, toisen tänne, sirottakoot
jäsenemme ympäri kenttiä, ne hakevat toisensa, ne asettuvat itsestään
paikoilleen!
Puhujan innostus tarttui muihinkin, he huusivat: »Hyvä, hyvä!» ja hän
jatkoi hehkuvin poskin:
--Halkaiskoot ne sen kahtia, repäiskööt toisen puolen toisestaan irti,
ne yhtyvät sittenkin ja alkavat aina elämänsä uudelleen!--Maamme on nyt
jaettuna keskeltä kahtia. Mutta sillä vakavalla luottamuksella, sillä
uskolla, joka, vaikka ei muuta uskoisikaan, uskoo kuitenkin isänmaan
yhteyteen ja onneen, tahdon minä juoda isänmaan maljan! Hyvä
herrasväki--!
--Odottakaa hetkinen! huusi vanha soturi toisesta päästä pöytää. Tässä
talossa on aina ollut tapana, että kuninkaan ja isänmaan malja juodaan
vanhasta Kaarle kuninkaan kristallipikarista...
Emäntä viittasi palvelijalle, ja palvelija kiiruhti ottamaan sitä salin
nurkasta, jossa se vanhan tammikaapin päällä seisoi Kaarle XII:n
vartalokuvan edessä.
--Suokaa anteeksi, herra von Döbeln, tämä keskeytys, mutta se on lahja
itse kuninkaalta isävainajalleni.
--Anna tänne se!
Ja von Döbeln oikaisee kätensä sitä ottamaan, ja toisella tarttuu hän
isoon viiniruukkuun, tyhjentääkseen sen sisällön vanhaan pikariin.
Mutta yht'äkkiä hän kalpenee, pudottaa viiniruukun kädestään, laskee
pikarin pöydälle, horjahtaa vähän, painaa kädellään haavoitettuun
otsaansa ja vaipuu sanatonna istuimelleen.
Herrat hypähtävät paikoiltaan ja peräytyvät, naiset huudahtavat kuin
olisivat he nähneet aaveen, ja kaikki tuijottavat he sanattomina
vanhaan pikariin, jossa näkyy suuri, räikeä rako yläreunasta
alareunaan.
Milloin oli haljennut Kaarle kuninkaan lahja, sitä ei kukaan tiennyt.
Mutta isänmaan malja jäi sinä iltana juomatta.
Ja kuukauden perästä kulki vihollinen Kymijoen poikki.