Korpi on kotini luona,
korvessa kotoinen palsta.
Siellä raadoin, raivaelin.
Kuului kummainen kohina,
pauhu.
Tuota tarkkaelin.
Metsä vaiti, tunne tyyni —.
Mikä on kuohu kummanlainen,
mikä?
Puitani pinosin,
ratokseni rallattelin.
Käki kukkui, kummut helskyi,
tuoksui tuoreina petäjät,
päivyt paistoi, sirkut soitti,
siinteli sininen taivas,
kukki kankahan kanerva,
— miksei mielikin iloinen!
Yhä jyski ja jymisi,
korven taustalla kohisi.
Läksin tuota tutkimahan.
Älysin selän sinisen,
laajan Laatokan lakean,
aavana, alastomana,
silmän siintämättömänä.
Käy ei vihurit vesillä —
kullat päivyen pälyvi,
aallot ei riehu aavan päällä —
suvihyttynen hypelti.
Vanha maininki vesiltä,
eilistuulen tempomana
tuli, läikkyen läheni,
soljueli, soudatteli,
nousi, laski, laikahteli,
vieri pitkänä, pihisi,
karkoi kallion sylihin,
paatta vasten paukahteli,
huokui hurjana, humusi
valkeana, vaahtoisana.
— Uupui, läähätti, läkähtyi,
sihisi, sähisi, särkyi.
Siitä oli raivo rantamassa,
siitä kummainen kumunsa,
jylinänsä, jyskinänsä.
Katseli karankokuuset
tyynen aavan tyrskimistä,
katsoi kukka kalliolta
pirskua tuhatpisaran.
Katsoin itsekin, ihailin,
tuota paaden paukkumista,
vaahdon valkoista valua,
vanhan voiman voivotusta.
Kirves oli kiikkumatta,
aatos askarin ajeli.
Hämy hiipi, tyrskyt tyyntyi,
talttui mainingin tapailu,
vitkasteli, viivähteli,
vähiin huoaten hupeni,
sydämenä sykkeröitsi,
veren vellovan omana,
sulasurun saattamana.
Kuljin jo kotipolulle,
mietiskellen mennessäni:
Niinkuin Laatokka lakea,
suuren tuulen suutelussa,
kaikui jo Kalevan laulu. —
Kuni Laatokan lakean
povi tuulten tyynnyttyä
— kannel Kalevan nykyinen:
syttyvi, sykähtelevi,
läikähtävi, lämmittävi,
hetken huokuen humuna,
muinaiskunnon muistelona.