Mahtran moisiossa odotettiin turhaan lauvantaina, 31 päivänä
toukokuuta sinne kutsutuita perheenmiehiä. Ei kukaan tullut. Kaikki
olivat suovesakossa sotaväeltä piilossa. Sotamiehille teurastettiin
puoliseksi kaksi lehmää ja moision viina-aitasta saivat he karkaisevaa
kielen kastiketta. Molemmat upseerit olivat isännöitsijä Rosenbergin
vieraina. Virkaatekevä haagituomarikin oli tullut sinne määräämään
vastaanpanijoille rangaistusta. Mutta nähdessään, että talonpojat
eivät nytkään täyttäneen ylempäin käskyä, neuvoi hän isännöitsijää
lähettämään kupiaalla uudestaan kylään sanaa, että kaikki perheenmiehet
tulkoot maanantaina, 2 päivänä kesäkuuta moisioon ja olkoot heti
valmiit alkamaan sonnanvetoa.
Iltaa ennen mainittua päivää kiiruhtaa kupias kylään ja astuu ensiksi
Sepän taloon. "Onko Ants jo tullut kotiin?" Emäntä Tiiu vastaa, ettei
hän miehestään mitään tiedä. Perjantaina oli käynyt kirkkoherran
puheilla ja sitten jäljettömiin kadonnut. Kupias juoksi edelleen
talosta taloon -- ei ainoatakaan perheenmiestä kotona! Kaikki
kadonneet, niinkuin kunnan vanhinkin. Naiset ja lapset kauhun vallassa,
taloustoimet niin, näin, itkua ja huokauksia kaikkialla.
Mihin ovat perheenmiehet lähteneet? Kuka sen tietää! Ja jos
tiedettäisiin, kuka sitä sanoisi! Etsikööt itse metsästä ja suolta.
Ainoa isäntä, jonka kupias vihdoin löytää, on vanha Mihkel Pärtel.
"Noh, mitä uutisia sinä taas tuot moisiosta?"
Kupias ilmottaa käskyn ja lisää:
"Mene sinä heti ja etsi toiset ja sano heille, että maanantaina pitää
tulla. Jota kauvemmin te panette vastaan, sitä suuremmaksi käy teidän
rangaistuksenne."
"Kuinka minä, vanha mies heitä metsästä jaksan etsiä", vastustaa Mihkel.
"Kyllä sinä jaksat", vastaa kupias, "eivätkä he niin kaukana voi olla.
Muista, että olen sinua käskenyt!"
Mihkel viekin metsään miehille moision isännän ja haagioikeuden
uuden käskyn. Mutta ei kukaan uskalla mennä kotiin. Sillä kuka
tietää, eivätkö sotamiehet sillä välin tule kylään ja silloin on
kiinniottaminen ja piekseminen heti käsissä! -- -- -- Aurinko laskee,
iltaruskokin vähitellen sammuu, yön varjo peittää suot ja viidakot.
Mutta nytkään eivät miehet vielä uskalla lähteä kotiin. He piilevät ja
kyyköttävät pensaiden alla ja mättäiden välissä, mielessä hirmuiset
kuvat ja synkät aavistukset ja sydän täynnä tuskaa, kunnes lyhyt,
keväinen yö on kulunut.
Tänään on pyhäpäivä. Ei suinkaan kuitenkaan sinä päivänä tulla
kepeillä ja vitsoilla rankaisemaan! Nyt voi jälleen mennä kylään.
-- -- -- Hymyilevänä nousee aurinko ja rupeaa miehille rohkaisevaksi
seuralaiseksi. He astuvat piilopaikoistaan ja lähtevät yksitellen
kylään.
Vainiolla alkaa kohta suuri neuvottelu. Keskustellaan, pitikö vielä
edelleen piilotella, vai noudattaa uutta käskyä ja mennä maanantaina
moisioon.
"Kuinka kauvan voimme kumminkaan metsässä olla, vihdoin täytyy meidän
pois lähteä", arvelevat miehet yksimielisesti.
"Mutta lähdemmekö moisioon, vai ei?"
Niin, tuo asia on pulmallisempi. Tietäähän jokainen, mitä heillä siellä
on odotettavana. Kuka tahtoo antaa itseään piestä? -- -- -- Ei kukaan.
"Ja, jos olisimme tehneet jotakin pahaa, joka laissa on kielletty, niin
voisimme lyönnit kestää", selittivät miehet. "Mutta mehän vain vaadimme
oikeutta, joka meille on annettu. Pitäisikö meidän siitä syystä antaa
veremme vuotaa? -- -- -- Ei miehet, sitä emme tee! Parempi, kun
lähdemme ja kutsumme toisten kuntain miehiä avuksemme, että he eivät
antaisi meitä piestä!"
Tuo päätös hyväksytään yksimielisesti.
Jaagun Hindrek ja Pärtlen Priidik ottavat lähteäkseen Juurun kirkolle
pyytämään siellä toisten kuntain miehiä maanantaiksi apuun. Toisiakin
sanansaattajia lähetetään kylästä lähempään naapuristoon ja sieltä
eteenpäin. Jos pyyntöä noudatetaan ja Mahtran miehiä todellakin
huomenna ruvetaan rankaisemaan, niin on sota käsissä. -- -- -- Tuo
uhkaus liikkuu ilmassa kuin onnettomuutta ennustava ukkospilvi. -- -- --
Hindrek ja Priidik eivät rohkene valtatietä myöten mennä kirkolle,
sillä se kulkee moision kautta ja siellä uhkaa vaara ja viisikymmentä
sotamiestä. Voihan sotaväkeä olla Atlankin moisiossa, jonka kautta
täytyy mennä ja koko kirkkotielläkin voi vilistä sotamiehiä. Sentähden
oikasevat Hindrek ja Priidik talvitietä myöten suon poikki Juuruun päin.
He ehtivätkin ennen jumalanpalveluksen alkua kirkolle ja heti ryhtyvät
asiataan ajamaan. Se onnistuu paremmin kuin saattoivat toivoa. Kaikki
lupaavat tulla apuun ilman pitkiä pyyntöjä ja selityksiä. Joka miehen
rinnan täyttää samanlainen vihankiihko yhteisen asian puolesta. Heille
ei tahdota suoda uusia oikeuksia, vaan pakotetaan vannoen noudattamaan
vanhoja asetuksia. Kaikki tietävät, mitä Habajalla on tapahtunut.
Huomenna piti Mahtrassa samoin tehtämän. Sitten tulee vuoro kaikille
kunnille, jotka eivät tahdo alistua. Ja siihen ei kukaan taivu. Jos
huomenna autamme Mahtran miehiä, niin auttavat he meitä ylihuomenna.
Mutta saattaa tapahtua, että meidät jätetään rauhaan jos Mahtran miehet
voittavat. Saksat ehkä pelkäävät, että kapina käy liian suureksi ja
kuuluu Nevan rannoille asti. Sitten saisimme, mitä toivomme.
Tähän tapaan ajattelivat Atlan ja Maidlan, Juurun ja Kaiun, Purilaan ja
Kuimetsän miehet, kun he noudattivat Mahtran sanansaattajain pyyntöä.
Kirkon seutu oli täynnä neuvottelevia miesjoukkoja. Kaikkia kiihotti
voitonhimo kuin kuohuva laine. Silmät kiilsivät, posket hehkuivat,
kädet menivät nyrkkiin. Sana 'sota' kävi suusta suuhun eikä niitä ollut
monta, joiden posket siitä kalpenivat.
Nyt ei siis ollut ihme, ett'ei kukaan mennyt kirkkoon. Juurun kirkossa
oli sinä pyhänä vasten tavallisuutta vain vaimoja ja tyttöjä. Oudoksuen
katseli kirkkoherra Berg ympärilleen seistessään alttarilla. Aavistiko
hän, mitä se merkitsi? Varmaankin, sillä olihan liike hänelle tutumpi
kuin kenellekään muulle pitäjässä.
Kohta, kun sai tilaisuutta, lähetti hän lukkarin kutsumaan miehiä
kirkkoon. Mutta tämä tuli takaisin ja ilmotti, ettei kukaan tahtonut
kutsua noudattaa.
"Mitä he sitten vastasivat?" kysyi kirkkoherra sopertaen.
"Heidän täytyy neuvotella sodasta", vastasi elähtänyt lukkari Koch.
Laulun aikana lähti kirkkoherra itse ulos herättääkseen vastaanpanijain
omiatuntoja. Koko kirkkopiha oli täynnä miehiä ja poikia.
"Miksi ette tule kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan?" kysyi sielunpaimen
kuuluvalla äänellä astuen heidän joukkoonsa.
"Meillä ei ole aikaa", vastattiin hänelle monelta taholta, "meidän
pitää mennä Mahtran moisioon sotaan!"
"Te sokeat, mitä tuo kamala puhe merkitsee? Mistä sodasta te puhutte?
Ettekö häpeä lasketella tuollaisia tyhmyyksiä?"
"Vai tyhmyyksiä!" sanottiin loukkaantuneena. "Emme me leikillämme puhu.
Meitä pakotetaan sotimaan."
"Kuka teitä sotaan pakottaa?"
"Saksat!"
"Ja te neuvottelette täällä todellakin sodasta?"
"Niin juuri sodasta. Me lähdemme Mahtran miesten apuun, emmekä anna
heitä huomenna piestä."
"Minä olen pahoillani teidän tähtenne, te eksyneet raukat!" huusi
kirkkoherra. "Te ette tiedä, mitä puhutte ja mitä tahdotte tehdä!
Olette kadottaneet terveen järkenne!"
"Jos kirkkoherra toimittaa, ettei Mahtran miehiä piestä, niin me emme
ajattele sotaa!" vastattiin kirkkoherralle.
"Tulkaa kirkkoon miehet, kuulkaa sielunpaimenenne sanoja!" huusi
kirkkoherra. "Minä tahdon jumalanpalveluksen loputtua ajaa Mahtran
kylään ja puhua siellä rahvaan kanssa. Minä koetan tehdä minkä voin,
ettei teidän tarvitse ajatella vastustamista ja väkivaltaa. Tulkaa
kirkkoon, miehet, kuulemaan Herran ääntä! Siitä tulette rauhallisiksi!"
Mutta hän puhui kuuroille korville. Vain muutamat seurasivat neuvoa;
toiset jäivät jäykkinä paikoilleen taikka kääntyivät kirkosta
etäämmälle.
Tuon neuvottelun seurauksena olivat maanantain kauheat tapaukset.
Sotahuuto levisi sähkösanoman tavoin pitkin koko pitäjää, tunkeutui
vielä naapuripitäjiinkin ja sieltä yhä etäämmälle. Pyhä-iltana tiesivät
tuhannet, että huomenna piti Mahtrassa tapahtua jotakin, jonka
miettimiseen jokainen käytti mielikuvitustaan. Varmaa oli, ettei se
ollut hyväksi.
Joukko miehiä toisista kunnista ei lähtenyt enää kotiinkaan, vaan
kääntyi suoraan Mahtraan päin. Heidän joukossaan oli Uudentuvan
Jyrikin, joka nuoruuden innolla otti asioihin osaa. Mentiin moision
ohi kylään ja kokoonnuttiin siellä kapakkaan. Jo Raba myllärillä, joka
möi moision viinaa, kestitsivät Mahtran miehet rohkeita apulaisiaan
juomilla; mutta suuremmat ystävyysjuomingit alkoivat kyläkapakassa ja
kestivät yöhön asti.
Kirkkoherra Berg piti sanansa. Hän ajoi lukkarin kanssa illalla kylään.
Kuullessaan tai oikeastaan nähdessään, että miehet kaikki olivat
kapakassa koolla, seisahtui hän sinne. Mutta siellä eivät olleet yksin
Mahtran perheenmiehet ja heidän auttajansa, vaan koko kunnan ihmiset
olivat kokoontuneet kapakkaan kuullakseen, mitä kirkkoherra puhui,
sillä kirkkomiehet olivat ilmottaneet hänen tulostaan.
Pieni, matala, likainen kapakka oli täpö täynnä vieraiden kuntain
miehiä, samoin kihisi sen ympärillä ihmisiä. Vahva, väkevä tupakansavu
ahdisti pastorin hengitystä, kovaääninen puhe kaikui hänen korviinsa.
Punottavat kasvot, kiiltävät silmät, pehmeä puhe ja hoiperteleva käynti
todistivat, että täällä jo aikaiseen oli ruvettu mieltä rohkasemaan
huomisen päivän varalle. Mutta oli joukossa raittiitakin, joiden
ulkomuodossa ilmeni musta murhe tai synkkä, kiihkeä viha.
Kirkkoherran läsnäolo ei tyynnyttänyt miesten mieliä. Melu oli yhtä
kova. Sieltä täältä katseltiin mustatakkista miestä kiukkuisesti,
uhkamielisesti ja kuultiin pilkkaavia, kiusaavia sanoja.
"Mitä tuo kirkkosaksa hakee täältä talonpoikain kapakasta!" huudettiin
kansan joukosta. "Tulee varmaankin taas neuvomaan, että meidän pitää
kuulla moision herrain sanoja ja viedä nahkamme pehmitettäväksi!"
"Käännyttäkää pappi ovesta pihalle! Koska hän ei tahdo meitä auttaa,
niin ei tarvitse varottaakaan!" lisättiin toiselta taholta.
Mutta raittiimmat kokoontuivat pastorin ympärille kuulemaan hänen
sanojaan. Matsin Priidik ja Adran Hindrek, jotka olivat olleet kunnan
vanhimpia, astuivat esille ja kysyivät kohteliaasti, mitä kirkkoherra
tahtoi.
"Tulkoon kolme vanhinta perheenmiestä vielä tänään minun luokseni,
että puhuisin heidän kanssaan teidän asiastanne", virkkoi kirkkoherra
Berg, joka huomasi, kuinka vaikeaa olisi keskustella tuon rauhattoman,
äärettömästi kiihkeän joukon kanssa.
Mutta vanhat miehetkin olivat vastustajien kanssa yhdessä liitossa.
"Emme me tule", vastattiin pastorille. "Mitä niistä puheista. Meitä
uhataan keppikasoilla, vitsakimpuilla, rautaisilla kahleilla. Jos ei
kirkkoherra tiedä, kuinka niistä vapaiksi pääsemme, niin ei meitä
tarvitse neuvoakaan. -- -- --"
"Menköön pappi ja ajakoon sotamiehet Mahtran moisiosta menemään, joita
saksat meitä varten ovat kutsuneet; tulkoot sitten meitä neuvomaan",
kuului taas nuorempain joukosta.
"Tuokoon kirkkosaksa meille uudet oikeudet, niin sitten hän voi
kapakassakin meille puhua", lisättiin siihen raa'asti nauraen.
"Näille ei voi mitään, herra pastori", virkkoi hiljaa saksaksi lukkari
Koch, joka arkana seisoi kirkkoherran selän takana. "Eikös olisi
parempi, jos lähtisimme menemään?"
Mutta kirkkoherra Berg tahtoi sittenkin vielä koettaa, eikö hän
sydämmeen käyvillä sanoilla voisi tyynnyttää kiihtynyttä joukkoa.
"Miehet, rakkaat, kalliit kristityt ystävät", alkoi hän kauvaksi
kuuluvalla, mutta lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Suureksi
surukseni näen, että olette käymässä kadotuksen tietä, minä näen, että
perikadon kuilu on avannut kitansa ja uhkaa teidät niellä. Minä näen
sen ja sydämmeni itkee teidän tähtenne. -- -- -- Ettekö sitten ymmärrä,
kenen työtä se on? Ettekö ymmärrä, kuka teidän jalkanne tempaa helvetin
tielle, kuka teidän silmänne lyö sokeudella? Eikö se ole sielunne
vihollinen, joka iloitsee onnettomuudestanne? Saatana itse on astunut
joukkoonne ja kiihottaa teitä. Hän panee suuhunne nuo kovat sanat, nuo
kauheat uhkaukset, joita juuri teiltä kuulen. -- -- -- Te tahdotte
vastustaa isäntiänne, tahdotte käyttää väkivaltaa heitä vastaan, te
tallaatte jalkojenne alle heidän käskynsä ja asetuksensa. Kalliit
sielut, ettekö sitten ensinkään pelkää Jumalaa? Ettekö sokeudessanne
enää muista, että Jumala on käskenyt kuulla ja kunnioittaa esivaltaa?
Oletteko jo unohtaneet Vapahtajanne, joka ei käyttänyt väkivaltaa,
vaikka hänelle tehtiin vääryyttä, joka vastaanpanematta kärsi ja kuoli,
vaikka hän kyllä yhdellä sanalla olisi voinut vihamiehensä tuhota?
Mutta teille ei tahdota tehdä vääryyttä, ja te aijotte panna vastaan,
te rohkenette puhua sodasta -- sodasta haltijoitanne vastaan!"
"Vai ei tahdota tehdä vääryyttä! Kirkkoherra sanoo, ettei meille
tahdota tehdä vääryyttä!" huudettiin vihaisesti. "Eikö ole kepit,
käsiraudat ja kahleet moisiossa meitä varten varattu? Eivätkö
sotamiehet pyssyineen ja keihäineen odota meitä? Ja mitä pahaa me
olemme tehneet? Vaadimme oikeuttamme -- siinä on rikoksemme!"
Kirkkoherra kuuli, kuinka kolkko nurina kaukaisen ukkosen tavalla
kumisi miesten joukossa ja tuli tästä siihen päätökseen, ettei hän
nykyhetkellä muistuttamalla Jumalaa ja esivaltaa voinut saavuttaa
vastakaikua miesten sydämmissä. Sentähden koetti hän toista keinoa.
"Uskokaa miehet", lausui hän, "että minä en toivo teille pahaa,
vaan ainoastaan hyvää. Teidän onnettomuudestanne ei ole minulle
mitään hyötyä. Teidän kanssanne ei puhu ainoastaan sielunne paimen,
vaan todellinen ystävänne. Kuulkaa miehet! Ettekö sitten surkuttele
itseänne? Ettekö arvaa, mitä teille tehdään, kun vastustatte moision
isäntiä ja kruunun sotaväkeä, joita nämä ovat itselleen avuksi
kutsuneet? Uskokaa minua, teidän haltijanne ovat teitä voimakkaammat!
Sotamiesten pyssyt eivät ole tyhjät. Teitä ammutaan kuin luokoa
maahan, kun uskallatte kätenne heitä vastaan kohottaa. Ja joka teistä
jää elämään, hän otetaan vangiksi ja pannaan rautoihin ja lähetetään
elinkaudeksi sinne, josta ei pääse takaisin. Mutta ennen sitä
rangaistaan teitä kepeillä, kunnes menetätte terveytenne. Voisitte
tuon kaiken itsekin arvata, sillä tehän ette ole enää lapsia! Te,
kourallinen talonpoikia, joilla ei ole muuta kuin pelkät kourat, te
hajoatte kuin akanat tuuleen, kun rohkenette koskea herroihinne."
Kirkkoherra erehtyi, kun luuli näiden sanain vaikuttavan. Hän oli
pelotuksilla aikonut pakottaa miehiä ajattelemaan ja peräytymään. Mutta
vastaukseksi nousi vihainen, uhkaava nurina. Pudistettiin nyrkkejä,
huudettiin, vannottiin.
"Saammehan nähdä, ketä on enemmän -- meitä vai saksoja!" kiljuttiin
vihan vimmassa. "Me heidät muserramme -- akanoiksi me pieksemme heidät
-- eivätkä he meitä! heidän pitää saada kokea talonpoikain nyrkkejä!
Kyllähän näemme, kellä enemmän voimia on, saksoilla vai talonpojilla.
Me emme pelkää saksoja emmekä heidän sotamiehiään!"
"Kalliit ystävät, minä muistutan teille vielä jotakin!" huusi pastori
Berg kooten viimeiset voimansa. "Te, perheenmiehet, täältä ja
kauvempaa, te olette kaikki naineet ja teillä on lapsia kotona. Jos
ette ajattele itseänne, niin ajatelkaa naisianne ja lapsianne. Kun
tahdotte mennä sotaan, niinkuin itse sanotte, niin moni teistä kuolee,
tai menettää terveytensä, tai viedään autioon maahan, tai vankitorniin.
Sitten jäävät teidän armaat vaimonne ja kalliit lapsenne itkien teitä
suremaan, sillä heilläpä ei ole enää elättäjää eikä huolenpitäjää.
Miehet, ajatelkaa noiden onnettomain kyyneleitä ja masentakaa kova
mielenne! Teidän leskienne ja orpojen valitus on koston huutona
kohoava taivaaseen voimallisemman tuomarin puoleen. Miehet armahtakaa
vaimojanne ja lapsianne. -- -- --"
Vasta nyt oli kirkkoherra osannut arimpaan kohtaan. Olihan perheellinen
onni noiden köyhäin työorjain ainoana lohdutuksena, rakkaus vaimoon
ja lapsiin heidän ainoana ihanteenaan. Vaimo ja lapset hädässä ja
ahdistuksessa -- oi, se vaikutti! -- -- -- Rauhottava hiljaisuus
vallitsi hetken aikaa kiihtyneessä joukossa. Miesten kovat, synkät
kasvot pitkäin hiusten ympäröiminä olivat miettivän näköiset, toinen
loi toiseen syvän katseen, siellä täällä kuiskailtiin toisen korvaan.
-- -- --
Kirkkoherra koetti vielä vaikuttavammin käyttää hyväkseen tuota
onnellista hetkeä. Hän lykkäsi kapakan oven, jonka lähellä hän seisoi,
äkkiä auki, pisti päänsä ulos ja huusi koolle naiset ja lapset, joita
seisoi kapakan edessä koko paljon.
"Katsokaa, perheenmiehet, tuossa seisovat naisenne ja lapsenne, ja
surullisina rukoilevat teitä: 'heittäkää kurjat aikeenne, armahtakaa
meitä heikkoja, joita tahdotte tehdä miehettömiksi, isättömiksi,
elättäjää vaille!' -- Jos teillä, miehet, inhimillinen sydän sykkii,
niin ette katsoessanne noita voi jäädä kylmiksi ja koviksi, ette voi
antaa heille leivän asemesta kiveä. -- -- -- Ja te naiset ja lapset,
korottakaa äänenne ja sanokaa elättäjillenne: 'Joka teistä oikea mies
on ja rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, hän ei tässä kapakassa, viinan
ääressä pidä neuvoa, vaan hän lähtee kotiin armaittensa kanssa ja
virkistää unessa voimiaan ja menee huomenna työhön -- eikä sotaan!'
Silloin ei jää teille leskiä eikä lapsiraukkoja itkemään ja suremaan."
Pari lähimpänä seisovaa naista itki; lapset katsoivat heitä silmiin
ja alkoivat myös itkeä. Kapakan edessäkin seisovat naiset olivat
liikutetut. -- -- -- Kirkkoherra poistui ovelta, jotta miehet olisivat
voineet nähdä ulkona ja ovella seisovia naisia ja lapsia. Kuva oli
todellakin surullinen, se näkyi monen miehen kasvoista.
Mutta liikutusta ei kestänyt kauvan. Ja päälliseksi oli se nainen, joka
karkein käsin riisti sydämmiltä murheen hunnun. Joku suuri, tukeva,
kuivettunut nainen, jolla oli vanhat kellastuneet kasvot, joihin suru
ja työ oli piirtänyt syviä uurteita, astui ovelle ja huusi kovalla,
miehekkäällä äänellä:
"Eiväthän meidän miehet leikin vuoksi sotaan tahdo mennä, he lähtevät
hädässä! Moision työ painaa meidän hartioitamme kuin myllynkivi, joka
meidät sortaa maahan, että henkeä ahdistaa. Meillä on vain yksi nahka
selässä, mutta moisio ottaa meiltä monta nahkaa. Minä olin vielä lapsi,
kun ruvettiin odottamaan uusia oikeuksia, kun jo tiedettiin puhua
huojennuksista; nyt on uusi laki annettu, huojennuksia on luvattu,
mutta moision isäntä vaatii edelleen vanhaa orjuutta! Tahtooko Jumala
sitä? Tietääkö sitä keisari? Helppo on puhua, mutta raskas tehdä
työtä. Rakkaita ovat miehillemme naiset ja lapset, mutta eikös oikeus
ole kallis? Eikös parempi aika ole kallis? Jos eivät miehet vaadi
meille oikeutta, niin kukas sitten vaatii? Naisetko ja lapset? Miehet,
vaatikaa moision isänniltä oikeutta, älkääkä antako itseänne piestä!
Kun keisari kuulee, mitä meille tehdään, niin ei uskalla yksikään
sotamies kääntää asetta teitä vastaan!"
Näillä, kovalla äänellä, mutta rauhallisesti ja sujuvasti puhutuilla
sanoilla oli kansaan silminnähtävä vaikutus. Liikutus ja surumielisyys
olivat kuin poispyyhityt. Nousi suuri meteli. Puhuttiin, huudettiin
vuorotellen. Jälleen pudistettiin nyrkkejä, uhkailtiin ja silmät
liekehtivät. Uudelleen lensi, sota, sana suusta suuhun. Kirkkoherra
aikoi puhua, mutta häntä ei enää kuunneltu. Monet päihtyneet miehet
tunkeutuivat kirkkoherran eteen ja alkoivat sopertaen häntä tutkia.
Toiset rupesivat soimaamaan ja kiroilemaan hengen miestä. Taas
huudettiin, "työntäkää pappi ovesta ulos! Hän on saksojen ystävä
ja tulee meitä kietomaan!" -- -- -- Ja jopa nähtiinkin miesten
uhkamielisesti häntä lähestyvän, kuin aikoen käydä häneen kiinni.
"Nyt on aika lähteä, kirkkoherra", kuiskaili lukkari kauhun vallassa.
Mutta pastorista tuntui ikävälle kärsiä tappio ja vielä naisen tähden.
Hän oli lähestynyt ovea; josta kovalla äänellä huusi:
"Kuulkaa miehet, minä lausun teille vielä viimeisen sanan. Te voitte
vielä päästä vapaaksi kovasta pieksemisestä, joka teitä uhkaa.
Tahdotteko?"
"Miksi emme tahdo! Tahdomme kyllä."
"Te tiedätte, että teitä aijotaan piestä! Tiedättehän sen?"
"Tiedämme tietysti!"
"Alistukaa siis vanhaan asetukseen, kunnes teille uusi annetaan! Se
annetaan teille, minä sen takaan! Vannotteko alistuvanne vanhaan
asetukseen?"
"Emme vanno! -- -- -- Emme vanno! -- -- -- Vaikka meidät väkipyörällä
murskattaisiin -- emme vanno! -- -- -- Vaikka meidät rautoihin
kytkettäisiin, vaikka elävältä haudattaisiin, vaikka meidät kappaleiksi
pieksettäisiin, niin emme vanno -- emme vanno!"
Kirkkoherra kääntyi ja lähti.
Täällä hänellä ei enää ollut mitään tekemistä. Ennemmin olisivat hänen
sanansa voineet tyynnyttää myrskyävää merta tai sammuttaa leimuavaa
tulta, kuin tuota vihaista, pohjiaan myöten kiihtynyttä kansanjoukkoa.
Hän istui lukkarin kanssa ajoneuvoihin ja lähti menemään. Kovat huudot
ja uhkaukset kapakasta ja sen ulkopuolelta kaikuivat vielä kappaleen
matkaa hänen korviinsa.
"Nyt ei ole enää epäilemistä", virkkoi hän saksan kielellä lukkarille,
"he tahtovat tehdä julkisen kapinan".
"Mutta mikä nyt neuvoksi?" kysyi kauhistunut lukkari.
"Meidän täytyy poiketa moisioon ja varottaa isännöitsijää ja
upseereja", päätti kirkkoherra Berg. "Heidän pitää viipymättä hankkia
itselleen lisäväkeä."
"Mutta mistä saavat sitä niin äkkiä?"
"Habajasta -- mistä muualta. Kello on nyt yksitoista. Jos sinne nyt
kohta laitetaan sana, niin lisäväki voi kiireesti marssien olla täällä
huomenna ennen puolta päivää. Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä!"
Kirkkoherra ajoikin suoraan Mahtran moisioon, ja kertoi siellä
isännöitsijä Rosenbergille ja molemmille upseereille millä kannalla
asiat olivat. Kauhistunut opman laittoi heti yötä myöten sanansaattajan
mukana kirjeen siellä olevalle sotajoukon johtajalle, kapteeni
Bogutskille ja pyysi viipymättä itselleen lisäväkeä.
Mahtran kylässä ei sinä yönä varmaankaan kukaan maannut. Kapakassa
vallitsi kuumeentapainen elämä ja liike aamun koittoon asti ja se,
joka naisten ja lasten mieliksi läksi kotiin, ei mennyt levolle, vaan
vietti yönsä murheellisessa kiihkossa. Ei kenenkään mielestä, joka
vähänkin vielä juomiseltaan saattoi ajatella, ollut huominen toimi
helppo ja iloinen. Monessakin hökkelissä vuodatti vaimo, äiti, sisar
tai morsian kauhun kyyneleitä, monesta ahdistetusta rinnasta kohosivat
tuskan huokaukset ja hätähuudot taivasta kohti ja pahat aavistukset
täyttivät mielen. Mutta pitihän sen tapahtua! Sehän tapahtui lain ja
oikeuden tähden. Sehän oli luvattu itsensä suojelemiseksi uhkaavaa
väkivaltaa vastaan. Ainoastaan tuo varma, sydämmeen käypä tieto antoi
noille hiljaisille, ryömiville, tottelemiseen ja käskyn täyttämiseen
tottuneille orjille sen rohkeuden, jolla tahtoivat huomenna panna
päätöksensä toimeen.
Hiljainen, suvinen yö peitti kylän. Ilma oli lauhkea ja miellyttävä
kuin lämmin maito, mutta raskas ja painava. Ei ainoakaan lehti
liikkunut puissa. Kukkain tuoksu niityiltä täytti kuuman, kostean
ilman. Lepikossa lauleli satakieli, koivikosta kuului ruisrääkän
särisevä ääni, kasteesta kosteassa heinikossa pitivät sirkat hiljaisia
laulajaisia. Yölepakko lensi yli kylän -- hiljaisesti ja salaperäisesti
kuin uhkaava onnettomuus.
Yhä vielä kuului melua kapakasta, yhä vielä välkkyivät tulet, kuin
tontun silmät hökkelein oviaukoista ulos hiljaisuuteen. Rauhan,
unenväsymyksen kantoi yölepakko tonttusiivillään metsään -- sinne jätti
hän murheen, pelon ja ahdistuksen. Kaikissa noissa synkissä, pimeissä
hökkeleissä tuolla matalalla harjanteella, vesakoiden ja soiden
keskellä valvottiin ja sykkivin sydämmin odotettiin huomista
päivää. -- -- --
Mahtraan johtavalla tiellä alkaa samaan aikaan salainen, Öinen elämä.
Äänettöminä kulkevat miehet hevosilla tai jalkaisin, kaikki samaan
suuntaan. Tien vieressä olevat kapakat täyttyvät ihmisistä, puhe
muuttuu kovaäänisemmäksi, kulkevien joukko kasvaa suuremmaksi. Ja
kun aamunkoitossa päivän terä ilmaantuu taivaan rannalle, ovat tiet
mustanaan rauhatonta kansaa ja kapakoissa alkaa elämä, jonkakaltaista
työpäivän aamuna ei ennen ole nähty.
Vieraiden kuntain miehet ovat pitäneet sanansa, he kiirehtivät Mahtran
miesten apuun. Kaikki nuo kansanjoukot lähtevät "Mahtran sotaan". He
eivät anna Mahtrassa tapahtua niin, kuin Habajalla tehtiin, eivät
salli, että täällä kepeillä ja vitsoilla ketään pakotetaan luopumaan
oikeudesta ja suostumaan vääryyteen. He tahtovat vapauttaa Mahtran
miehiä pieksemisestä ja uuden lain rikkomisesta. Sillä kaikkein
mielestä on varma, että jos Mahtran miehet tänään vannovat alistuvansa,
niin pannaan huomenna heitä myös vannomaan; mutta jos Mahtran miehet
voittavat, niin hekin voittavat yhdessä näiden kanssa. Sota ei pysy
salassa -- kyllä lain antaja kuulee ja lähettää apua. -- -- --
Mutta kapakoissa rohkaistaan mieliä. Raittiina on talonpoika arka
mies; hänellä ei ole sanoja suussa eikä voimaa käsivarsissa. Ja tänään
varmasti tarvitaan molempia -- suuta ja kättä. Saksoille pitää vastata,
kun he väärin selittävät asetusta, ja heille pitää näyttää käsivoimia,
kun ottavat kepit ja vitsat esille. "Jos ei mikään muu auta, niin
olkoon sota!"
"Juokaa, veljet, kuka tietää kuinka kauvan elämää kestää!" huudetaan
kapakoissa. Pullot ja pikarit kiertävät kädestä käteen, rohkeus kasvaa,
samoin myös innostus. Voimasanat lentävät suusta suuhun, ylistyspuheet
kaikuvat, rohkeat kiihottavat arkoja, ystävät kaulaavat ystäviä,
vihamiehet ojentavat toisilleen ystävän kättä. Kaikillahan on yhteinen
asia, kaikki lähtevät yhteisesti taistelemaan vihollisia vastaan.
Jo pyhäiltana oli Mahtran moision luona vieraita miehiä; mutta mitä
korkeammalle päivä maanantaiaamuna nousee, sitä suuremmaksi ja
mustemmaksi tulee pilvi, joka kansanjoukosta syntyy. Pian kuhisee
moision seutu kansaa ja melu täyttää ilman. Ja yhä vielä tulee väkeä
lisää -- hevosilla ja jalkaisin. Tomupilvet nousevat maantiellä,
rattaat jyrisevät, hevoset hirnuvat, piiskat läiskävät.
Päivätyöläiset moisioiden vainioilla jättävät työnsä, ottavat hevosen
auran edestä, rientävät kotiin, valjastavat eläimen vankkurin eteen
ja ajavat sotaan. Toiset rientävät sontavankkureissa Mahtraan päin,
ottaen tieltä jalkamiehiä mukaan. Toiset ratsastavat ja vielä jotkut
jättävät hevoset valloilleen ja juoksevat jalan. Ei kukaan nyt enää
kuule käskijän sanaa, jokainen kielto on turha. Ääretön kiihko
valtaa kaikkein mielet, kun Mahtran puolella pamahtavat ensimmäiset
pyssynpaukkeet. Raivoissaan ja kiihkoissaan rientävät ihmiset Mahtraan
päin, kellä vain henki rinnassa liikkuu, seuraa mukana. --
Paroni Heideggin moisiossakin tiedetään, mikä päivä nyt on. Miehet,
jotka olivat kirkossa, toivat sotasanomia ja pitivät huolta, että
kaikki saivat niistä tietoa. Uudentuvan Jyri lähetti työläispojan
mukana sanan päivätyöläiselleen, että älkööt huomenna menkö työhön,
tulkoot ennen sotaan, siellä tarvitaan vahvoja miehiä; hän itse aikoi
jo tänään mennä Mahtraan pitämään toisten kanssa sotaneuvotteluja.
Päärnun selkä on vielä kankea ja kipeä haagioikeudessa saamistaan
lyönneistä, mutta se ei estä häntä juoksemasta kylään ja kokoamasta
sotaväkeä. Kiihkeänä kohottaa hän suurta, rautaista nyrkkiänsä taivasta
kohti ja vannoo, ettei hän tahdo unhottaa noita lyöntejä, että hän ne
tahtoo saksoille kostaa -- joka lyönnistä kaksi, yhdentekevä missä ja
kenelle. Huomenna on Mahtrassa sota, mutta ylihuomenna voi olla täällä;
vahinko, ettei sitä ole jo tänään. -- -- --
Mutta tulematta ei se jää. Tekeväthän täällä miehet samoin kuin
Mahtrassa ja siitä heitä huomenna aijotaan rangaista. Maanantaina
pitäisi moisiossa alkaa sonnanveto, mutta ei kukaan noudata käskyä,
jos ei juuri Ristmäen Mihkel. Kaikki ovat päättäneet panna aputöitä
vastaan, jos ei muuten, niin sodalla. Paronit ja käskijät saavat
huomenna turhaan odottaa miehiä, turhaan lähettää kupiaan mukana
käskyjä kylään -- ne, jotka ovat kuulemassa, eivät kuule ja jotka eivät
ole kuulemassa, ovat sodassa. Mutta Päärn toivoo, että koko kunnan
miehet lähtisivät sotaan ja sentähden käy hän perheestä perheeseen
nostattamassa vihan tulta.
"Miehet!" hän huutaa joka paikassa. "Suutamme olemme jo paljon
soittaneet, mutta emme ole tehneet tikkua ristiin. Huomenna pitää
meidän näyttää, että osaamme tehdäkin jotakin. Mahtran miehet pyytävät
meitä apuun. Heillä on huomenna pieksemispäivä. Habajassa on jo kyllin
verta vuotanut -- sallimmeko, että Mahtrassa vielä enemmän juoksee?
Tahdotteko odottaa, kunnes pieksemisen vuoro teille tulee. Se tulee
ehkä pikemmin kuin arvaattekaan. Jokainen sontakuorma, joka huomenna
jää vetämättä, voi ylihuomenna muuttua vitsakuormaksi. Jos ei teidän
nahkaanne syyhytä, niin tulkaa sotaan! Huomenna on Mahtrassa sota,
miehet! Joka on oikea mies, valjastaa hevosen ja lähtee ajoissa tielle!
Jääköön kotiin se, joka ei osaa muuta kuin suutaan soittaa!"
Ja Päärnun sanat vaikuttivat. Ne vaikuttivat vielä paremmin, kun hän ei
ollut perheenmies, joka omien etujensa puolesta taisteli ja jota hätä
uhkasi, vaan toisen palvelija, jolla ei ollut mitään voitettavana, vaan
kyllä paljon menetettävää. Jos työläinen tahtoi toisten puolesta panna
alttiiksi oman nahkansa, miksi ei sitten perheenmies rientäisi toiselle
perheenmiehelle apuun!
"Lähdemme niin! Autamme tietysti! Rauhalla olemme kyllä jo onneamme
koettaneet -- koettakaamme siis nyt sodalla!"
Näin vastattiin Päärnulle joka taholta. Jo pyhäiltana alkoi osa miehiä
lähteä, toiset lähtivät perässä yöllä ja aamupuolella. Päärn itse oli
ensimmäisten joukossa.
Mutta ennen sitä oli hänellä kotona äidin kanssa kova taistelu.
Kauhistunut vanhus, jolle Päärn oli tunnustanut totuuden, rupesi poikaa
Jumalan nimessä kieltämään, ettei hän tahallaan juoksisi surman suuhun.
Moisiota vastaan sotaan -- taivas armahtakoon, eikö hänellä ollut
mieltä päässä! Eikö hän sitten jo kyllin tiennyt, mitä kepit ja vitsat
merkitsevät. Tahtoiko hän nyt vielä rautoja kantaa, vankitornit nähdä
ja joutua autioon maahan?
Kaikki turhaan! Päärnun kovaan pääkalloon ei mikään varottava sana
mahtunut.
"Kaikki toiset lähtevät, minä lähden myös!" selitti hän lyhyesti ja
päättävästi. "Älä sinä minun tähteni pelkää, minä olen nuori, vahva
mies. Ja meitä on paljon -- kaikista kunnista, monta tuhatta miestä.
Tahtoisin nähdä, kuka meidät voittaa!"
Äidin rukoilemista ja murinaa olisi kyllä vielä kauvan kestänyt, jos
ei Uudentuvan emäntä olisi tullut Päärnulle apuun. Tämä nimittäin oli
oman poikansa tähden suuressa murheessa ja toivoi, että Päärn lähtisi
Jyrin mukana. Mutta hänkin pyysi, että molemmat pysyisivät etäämmällä
vaarapaikasta.
"Päärn, tuo minun poikani terveenä takaisin!" huusi hän vielä
palvelijan jälkeen, kun tämä jo vankkureilla istui ja pihaveräjästä
tielle ajoi.
"Päärn, tuo minun elättäjäni terveenä takaisin", lisäsi äiti puolestaan.
Ja sitten katselivat molemmat vanhukset ajajan jälkeen, kunnes hän
katosi pimeään ja molempien poskille vieryivät kyyneleet. Äänettöminä,
sydän täynnä tuskaa kääntyivät he sitten majoihinsa takaisin.
Mutta Päärnun jälkeen huusi vielä toinenkin henkilö. Tuskin oli hän
joutunut Ristmäen talon veräjän ohi -- sillä kohdalla hän ajoi hyvin
hiljaa -- kun talon pihasta hyppäsi ketterä neito esille, juoksi
kappaleen tietä vankkurein perässä ja alkoi huutaa ajajaa.
"Pidätä, Päärn! Pidätä!"
Mutta, kuuliko Päärn ratasten jyrinän tähden huutoa, vai eikö tahtonut
kuulla, yhdentekevä, hän ajoi eteenpäin katselematta kertaakaan
taakseen -- löipä vielä hevosta selkäänkin, ikäänkuin olisi joku
kilpajuoksukin ollut käsillä. -- -- --
Päärnukin vietti aamupuolen yötä tien vieressä olevassa kapakassa
toisten sotamiesten joukossa, hänkin joi, saadakseen rohkeutta ja
voimia tulevan raskaan päivän varalle. Kello kuuden tai puoli seitsemän
tienoissa oli hän suuressa miesjoukossa tullut Mahtran moision portille.
Ääretön ihmisjono piiritti moision pihaa portin ulkopuolella. Läpipääsö
näytti mahdottomalta. Ja yhä vielä tuli uusia joukkoja lisäksi, koko
tie oli mustanaan väkeä. Sanaton humina vallitsi, mutta juopuneiden
huudot sekaantuivat siihen. Monella oli seipäät ja sauvat kädessä,
mutta suurimmalla osalla ei ollut muuta kuin pelkät nyrkit, sota-aseita
ei ollut kellään -- ei pyssyjä eikä pistimiä. -- Moision pihaa portin
ja aidan takana piiritti kansa mustana, liikkumattomana vyönä. Rahvas
ei tahtonut heti tunkeutua portista pihaan; mutta pian pidettiin
siitäkin neuvoa, jo työnnettiin porttia, jo kaikuivat kiihottavat äänet
joka puolelta.
Moision rakennuksen edessä seisoivat sotamiehet jo asennossa,
liikkumattomina ja suorina kuin seipäät. Pyssyjen piikit ja upseerein
miekat välkkyivät päivän paisteessa, veripunaiset juovat mustalla
veralla paistoivat kauvas jokaisen silmiin ja puiden alla seisoi kaksi
satuloitua hevosta.