"Jumalan kiitos!" huudahti rouva von Heidegg, kun sai Herbertiltä
kuulla, ettei kouluneiti ollut suostunut pojan kosimiseen.
"Tyttö oli ymmärtäväisempi kuin poika!" huudahti herra von Heidegg,
kun sai puolisoltaan kuulla, että "ranskalainen mamseli" oli hylännyt
nuoren, rikkaan paronin kosimisen.
Ja molemmat olivat niin onnelliset tuosta odottamattomasta uutisesta,
ett'eivät huomanneetkaan, kuinka loukkaava asia oikeastaan oli heidän
ylhäiselle sääty-ylpeydelleen ja kuinka se mahtoi masentaa heidän
poikaansa, paroni Herbert Heideggiä. Tyttö, jonka täytyi omalla
työllään elättää itsensä, jolla ei ollut muuta kuin kolme leninkiä ja
lämmin sydän, jolla koko maailmassa ei ollut mitään menetettävää, vaan
kaikki voitettavana -- tuo tyttö vastaa paroni Herbert Heideggille:
"Kiitän hyväntahtoisuudestanne, mutta minä en teitä tarvitse!"
-- -- -- Todellakin, jos paronin neiti von A. eli kreivin neiti von B.
niin olisivat vastanneet -- olisivat kosijan isä ja äiti saaneet
halvauksen. Mutta nyt kiitti toinen Jumalaa ja toinen ylisti tytön
ymmärrystä ja molemmista tuntui kuin olisivat päässeet suuresta
vaarasta.
Heideggien onni tällaisesta asian käänteestä oli suuri. Heille olikin
jo heidän poikansa tuottanut todellista murhetta ymmärtämättömän
erehdyksensä tähden. Mutta he itse erehtyivät, kun luulivat, että poika
pian unohtaa turhaan rauvenneen leikkinsä, nauraa omaa hulluuttaan ja
sitten heittää mielestään koko asian. Niin ei käynyt. Päin vastoin
huomasivat vanhemmat huolestuneina, että Herbertin sydäntä jäyti joku
salainen tuska, sillä hän muuttui päivä päivältä yhä totisemmaksi,
umpimielisemmäksi, elämästä ja ympäristöstä välinpitämättömämmäksi.
Hän puhui vähän, söi vähän ja teki työtä vähän. Hänen koko sisällinen
olentonsa näkyi murtuneen.
"Hm", sanoivat isä ja äiti, "tuo tyhmyys näyttää juurtuneen syvemmälle
kuin toivottava olisi." Mutta lohduttaen itseään he lisäsivät: "Aikaa
myöten asia kyllä unohtuu. Joka haava paranee vihdoin oikeaa lääkettä
käytettäissä." Mutta oikeana lääkkeenä he pitivät ranskalaisen neidin
poistumista ja pojalle morsiamen hankkimista -- oikean morsiamen. Siksi
valitsivat he oman maansa tyttäristä kaikkein hurmaavimman ja pitivät
huolta, että poika hänen kanssaan usein sattui yhteen.
Juliette Marchandkin huomasi paroni Herbertin masentuneen mielialan
heidän keskustelunsa jälkeen lehtimajassa. Ja hänen hellä, hyvä
sydämmensä kärsi varmaankin yhtä paljon kuin Herbertinkin.
Mutta tuo sydän oli jo ennen Herbertin kosimista salaa taistellut.
Juliette oli jo kauvan sitä ennen aavistanut, mikä hänellä talossa
oli odotettavissa, ja tällainen tietohan ei jätä ketään naista
välinpitämättömäksi. Ja nyt oli Juliette vielä äkkiä tullut nuoren,
kauniin, lahjakkaan, kunnioitettavan miehen ystäväksi, jonka seurassa
hän nautti tuota lämmintä hauskuutta, jota vastainen mieltymys
synnyttää.
Mikä ihme sitten, jos neidon sydämmessä alkoi jotakin itää -- salaa,
vasten tahtoa. Hän itse koetti sitä salata, ikäänkuin peittää ja
kuunnella järjen ääntä tunteita vastaan. Mutta usein hänet sittenkin
valtasi tunne ja hän ajatteli Herbertiä, jota ei olisi saanut ajatella,
joka ei häneen kuulunut. Kokonaiset suuret tulevaisuuden tuumat
tunkeutuivat hänen mieleensä ja niiden keskipisteenä oli Herbert ja hän
itse.
Hän oli mielessään kuvaillut olevansa moision emäntänä. Kuinka hän
olisi kaikkia kohtaan lempeä ja hyvä, hädänalaista auttaisi, köyhiä
ravitsisi, puolisonsa kanssa taistelisi, huojentaen, armottomasti
rasitettujen, henkisessä ja aineellisessa puutteessa olevien,
sorrettujen talonpoikain tilaa, harjoittaisi väkivallan asemesta
oikeutta, kovuuden asemesta armoa. Kaikki hyvät ihmiset olisivat sitten
voineet sanoa: "Katsokaa Heideggin moision oloja -- ottakaa siitä
esimerkkiä -- ja kaikki tuo on tuon pienen ranskalaisen avulla saatu
aikaan!" -- -- --
Mutta tavatessaan itsensä tuollaisissa, luvattomissa unelmissa, löi
hän kädellään vasten otsaansa herättääkseen huolettomaa järkeänsä
toimintaan ja päästäkseen runomaailmasta todellisuuteen. Tuo pääseminen
kysyi taistelua ja vaivaa, mutta, Jumalan kiitos, se onnistui. Ei hän
suotta sanonut itseään järkeväksi, eikä hän suotta ollut yksinäisellä
elämänradallaan oppinut itsenäisyyttä ja varovaisuutta.
Eihän tuo mies ole yksin maailmassa, eihän hän ole vapaa, ole
itsenäinen. Sadat asiat liittävät häntä perheeseen, sukuun ja
seurapiiriin -- ja niistä ei kukaan suvaitse tuota pientä ranskalaista;
he kaikki pitäisivät häntä rohkeana tunkeilijana, jota kaikin tavoin
vastustettaisiin. Johan he nyt häntä vihasivat, vaikkei hän heille
ollut tehnyt mitään pahaa -- ainoastaan siitä syystä, että hän monessa
asiassa rohkeni ajatella toisin kuin he. --
Niin, Juliette Marchand oli taistellut tunteitaan vastaan ja taisteli
yhä edelleen -- ja tämä oli hänelle raskasta senkin vuoksi, että hän
näki Herbertin kärsivän. Olihan hän niin myötätuntoinen jokaista
kohtaan, minkätähden ei hän olisi sitä tuota miestä kohtaan, joka oli
hänen mielessään.
Eikä hän sittenkään voinut eikä saanut häntä auttaa -- Herbertin
itsensä, hänen onnensa tähden ei hän sitä tohtinut. Hän tiesi, että
apu on ainoastaan heidän eroamisessaan ja huojentaakseen tuon eron
katkeruutta, koetti hän nuorta miestä kohtaan olla kylmä ja jäykkä,
vaikka se olikin kiusallista. Mutta hän oli koettanut tahdon voimalla
päästä tunteittensa herraksi ja sillä tiellä eteni hän askel askeleelta.
Näin olivat asiat Julietten ja Herbertin välillä, kun toukokuun lopulla
julkiset tapaukset, jotka kiihottivat koko maakunnan väestöä, käänsivät
heidänkin huomionsa omasta itsestään toisaalle.
Juliette ei paljon asiasta voinut Herbertin kanssa keskustella, sillä
hän karttoi kovin huolellisesti tämän seuraa. Mutta ruokapöydässä
kuuli hän herrasväen keskinäisestä puheesta ja palvelijoilta, mitä
julkisuudessa tapahtui ja kaikkien huomiota niin kiinnitti.
Lähellä ja kaukana olivat talonpojat kuohuksissa. Uusi laki oli
synnyttänyt selkkauksia, kansan mielen kiihottanut. Monessa moisiossa
jättivät ihmiset vuokravelvollisuutensa täyttämättä, vastustivat
moision työtä. Siellä, täällä näytti liike niin uhkaavalta, etteivät
tavalliset rankaisukeinot enää auttaneet; moision isännät olivat
kuvernementti-kaupungista pyytäneet sotaväkeä avukseen ja saaneetkin.
Rauhattomuuksien syyt jäivät Juliettelle koko lailla epäselviksi;
saksojen puheesta hän vain kuuli, että talonpojat olivat
kiittämättömiä, häpeämättömiä, vaativia ja tyhmiä. Heille oli annettu
sormi, mutta he tahtoivat koko käden. Kamaripalvelija Tohver kuiskaili
jotakin saksojen petollisuudesta ja ahneudesta, mutta ei voinut sitä
mitenkään todistaa eikä selittää. Mutta Juliette mietti itsekseen,
minkätähden tuollaisia rauhattomuuksia nyt vasta syntyi? Kansan elämä
oli hänen mielestään sellainen, ettei siihen milloinkaan olisi voinut
tyytyä. Toisissa, Julietelle tutuissa maissa olisivat tuollaiset olot
synnyttäneet alituisia, julkisia kapinoita.
Rauhattomuuden sanomat johtivat Julietten mieleen jotakin, jonka
hän viimeisinä aikoina kokonaan oli unohtanut. Paroni Herbert oli
talvella puhunut suurista uudistuksista ja parannuksista talouden,
isännyysvallan ja talonpoikain olojen alalla, kun moisio huhtikuun
lopulla piti hänelle joutua. Muiden muassa oli hän vapaaehtoisesti
luvannut huojentaa talonpoikain orjuutta, ja tehdä enemmänkin kuin
laki vaati. Samoin oli hän luvannut harkita ruumiinrangaistuksen
poistamista, mutta sanonut tahtovansa sitä heti rajoittaa.
Neiti Marchandia huvitti nyt kysymys, kuinka paljon hän jo oli
päätöksiään toteuttanut. Ja vielä enemmän herätti asia hänen
mielenkiintoaan, kun hän kuuli, että paroninkin alustalaiset olivat
vastustaneet niin sanottuja aputekoja.
Juliette olisi mielellään Herbertiltä itseltään kysynyt näistä
asioista, mutta hän ei tahtonut kahden kesken hänen kanssaan ruveta
pitempään keskusteluun ja herrasväen kuullen ei voinut hän sellaiseen
puheaineeseen ryhtyä, he olisivat sitä pitäneet epänaisellisena
ja sotkeutumisena asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet.
Kamaripalvelijalta kysymistäkään ei Juliette pitänyt oikeana, sillä
nyt, kun Herbert oli isäntänä, pelkäsi hän, ettei Tohver olisi
kyllin puolueeton. Sentähden koetti hän saada tietoja tuolta alati
vaikenevalta virkatoveriltaan, herra Lustigilta.
Ensin hän kysyi, tiesikö tämä mitään talonpoikain rauhattomuuksien
syistä.
Pieni silmälasiherra punehtui kuin nuori tyttö, kun kouluneiti
hänen kanssaan rupesi puhumaan. Juliette tiesi, että hän oli ujo ja
harvapuheinen, mutta ilokseen sai hän herra Lustigilta aivan tarkkoja
ja selviä vastauksia, ja niitä ei annettu hänelle ensinkään niin
vastenmielisesti kuin hän oli pelännyt.
"Teitä huvittaa, neiti, meidän talonpoikain kysymys?" kysyi herra
Lustig.
"Huvittaa kyllä."
"Minä olen sen huomannut."
"Te?" kysyi neiti Marchand ihmetellen.
"Niin."
"Kuinka niin?"
"Minä kuulen paljon, kun puhun vähän. Olen siis kuullut teidän
mielipiteitänne."
"Ja te itse? Te varmaankaan ette ota osaa tuollaisiin asioihin?"
Lustig kohotti olkapäitään.
"Minulla ei ole puhetaitoa, sentähden en keskustele mistään asioista
toisten kanssa. Mutta mieleeni jää, mitä näen ja kuulen ja yksinäni
ajattelen sitä."
"Siis olette talonpoikainkin asiasta paljon kuullut ja ajatellut?"
nauroi Juliette somaa selitystä.
"Minä kyllä tiedän yhtä, toista. Mitä tahtoisitte kysyä, neiti
Marchand?"
Juliette uudisti kysymyksensä rauhattomuuksien syistä, ja Gottlieb
Lustig vastasi:
"Suoranaisia syitä on minun mielestäni vain yksi ainoa: liian raskas
elämä."
Ja herra Lustig selitti Juliettelle lyhyesti, mutta havaannollisesti,
sattuvin sanoin, mitä uusi laki talonpojille soi, mikä antoi aihetta
epätoivoon ja epäilyksiin, millä tavoin talonpojat aikoivat moisiota
vastustaa, mitä rauhattomuuksia tähän asti oli tapahtunut ja mitä
apukeinoja sitä vastaan oli toimeen pantu. Juliette ei voinut olla
ihmettelemättä, että tuo umpimielinen, näköjään koko ympäristölleen
niin kylmä ja välinpitämätön henkilö, jota ainoastaan luonnontiede
ja siitäkin vain yksi ainoa osa huvitti, nyt kerrassaan saattoi
hänelle syrjäisistä asioista antaa niin asiallisen ja perusteellisen
selityksen. Tuo mies näytti todellakin kasvattavan sisällistä ihmistään
ainoastaan kuulemalla, näkemällä ja -- vaikenemalla.
"Te olette varmaankin kuulleet", huomautti neiti Marchand, kun
kouluherra oli lopettanut, "että meidänkin kunnan talonpojat tahtovat
olla vastustajien joukossa?"
"Olen, paroni Heideggille on se ilmotettu."
"Perheenmiehet itse ovat sen tehneet?"
"Ei. Kuulin, että eräs vuokramies, joka kylässä on salainen ilmiantaja
-- hänen nimensä on Ristmäen Mihkel -- on tuonut moisioon tietoja, mitä
neuvoja perheenmiehet ovat pitäneet ja minkä päätöksen olivat tehneet!"
"Mutta en ymmärrä, minkätähden meidän kartanon talonpojat ajattelevat
vastustusta", huusi Juliette. "Minä arvelen, että heille uusissa
asetuksissa ei vain suoda suuria huojennuksia, vaan että vielä
vapaaehtoisesti on huojennettu heidän työ- ja maksukuormaansa."
Gottlieb Lustig katseli suurin silmin neitoa.
"Miksi te niin arvelette?" hän kysyi.
"Sentähden, että moisio nyt on nuoren paronin hallussa, ja että hän
itse sanoi talvella tahtovansa heti panna toimeen uudistuksia."
"Se ei ole tapahtunut."
"Ei tapahtunut? Kuinka se on mahdollista?"
Lustig kohotti olkapäitään.
"Te tiedätte varmasti, että meidän talonpojille ei ole suotu
huojennuksia, että he tekevät työtä entisillä ehdoilla!"
"Tiedän, neiti Marchand!" vakuutti toinen vilkkaammasti kuin hän
muuten oli puhunut. "Tiedän varmasti, että meidän talonmiehet kävivät
vaatimassa uudessa laissa luvatuita huojennuksia, mutta ettei heidän
toiveitaan täytetty."
"Keltä he niitä vaativat?"
"Molemmilta paroneilta."
"Moision nykyiseltä isännältäkin?"
"Niin! He kävivät ensin vanhan paronin ja sitten paroni Herbertin
puheilla."
"Mistä te sen tiedätte?"
"Vanha paroni kertoi sen itse minulle ja niin puhui myös opman Winter."
Juliette näytti hyvin rauhattomalta ja hämmästyneeltä.
"Ja millä perustuksella ei heidän vaatimuksiinsa suostuttu?" hän kysyi.
"Samalla perustuksella kuin toisillakin moision isännillä on, että
eivät tahdo täyttää talonpoikain toiveita. Laki antaa heille vielä
aikaa, kunnes maat ovat mitatut ja arvioidut."
"Mutta eihän vapaaehtoisten huojennusten antaminen ole kielletty!"
"Tietysti ei! Niinkuin olen kuullut on niin tehtykin muutamissa
kauvempana olevissa moisioissa."
"Niin on tehty, mutta täällä ei?"
Neiti Marchand näytti niin hämmästyneeltä, että opettaja herra alkoi
häntä ihmeissään katsella. He seisoivat herrasväen rakennuksen
takimmaisella, puutarhan puoleisella verannalla. Vanhempia saksoja ei
ollut näkyvissä. Alhaalla puutarhassa iloitsivat heidän oppilaansa.
Juliette Marchand astui pari kertaa edes takaisin, sitten hän jälleen
kääntyi virkatoverinsa puoleen.
"Jos teillä on aikaa, niin tulkaa vähän puutarhaan kävelemään.
Tahtoisin teiltä vielä jotakin kysyä. -- -- -- Puhunhan teidän
kanssanne oikeastaan vasta ensimmäisen kerran, ja me olemme jo niin
kauvan saman katon alla eläneet, ja sitten vielä olemme samassa
virassa. -- Tahdotteko?"
Herra Lustigin ujoille, umpimielisille kasvoille nousi jälleen heikko,
naisekas puna.
"Mielelläni", vastasi hän hämmästyen ja melkein änkyttäen.
"Minä tahtoisin saada tietää teidän arveluitanne", alkoi Juliette, kun
he hiljakseen kävellessään joutuivat kukoistavien jasminipensasten
kohdalle, "minkätähden talon nuori isäntä ei ole toteuttanut
uudistustuumiaan, niinkuin hän minulle itselleni kertoi. Saanko teiltä
suoraan kysyä: pidättekö Herbert Heideggiä kunnioitettavana miehenä?"
"Pidän kyllä."
"Hänellä on varmaankin hyvä sydän ja jalomielinen luonne?"
"Epäilemättä."
"Tehän tunnette hänen mielipiteensäkin?"
"Hyvin vähän; hän on pari vuotta ollut kotoa poissa, vieraiden luona
vasta mieheksi kehittynyt, ja hänen nykyisiä mielipiteitään en ole
vielä oppinut tuntemaan."
"Minun mielestäni ajattelee hän vapaammin ja lempeämmin kuin hänen
isänsä ja monet muut täkäläiset moision omistajat", virkkoi Juliette.
"Olen myöskin huomannut, että hänen hyvä sydämmensä tahtoo noudattaa
oikeutettuja pyyntöjä. Sentähden ihmettelen suuresti, ettei hän
tahdo täyttää talonpoikiensa toiveita, vaikka hän on päättänyt
vapaaehtoisesti parantaa heidän elämäänsä. Ihmeellisempää on vielä,
että niinkuin te sanotte, jotkut toiset moision isännät ovat voineet
suoda helpotuksia, mutta täällä siitä ei ole tullut mitään. Kuinka te
sen selitätte?"
"Minä luulen, ettei paroni Herbert ole vapaa", vastasi opettaja.
"Kuinka niin? Hänhän on minun tietääkseni täydellisesti moision
omistaja."
"Niin kyllä. Mutta hän on voimakkaiden vaikutusten alainen."
"Ja ne ovat?"
"Ennen kaikkia hänen isänsä. Jos en erehdy, on vanha paroni vielä
täällä oikeastaan vallan pitäjänä ja määrääjänä, samoin kuin myöskin
hänen äitinsä. -- -- -- Ja sen lisäksi vaikuttavat vielä koko säädyn
edut. -- -- --"
"Uhkaisiko moision isäntiä vaara, jos joku heistä tekisi talonpojilleen
hyvää?"
"Ehkä kyllä nykyisissä oloissa. Jos yksi suostuu talonpoikien
vaatimuksiin, niin täytyy toistenkin tehdä samoin. Mutta toiset eivät
sitä tahdo, kun se olisi vahingoksi heidän tuloilleen. Niin tulee siis
yhden laiminlyödä hyväntekeväisyytensä, jos tahtoo pitää silmällä koko
säätynsä etua. Nykyisenä, rauhattomana aikana pidettäisiin myöntymistä
hätäkeinona."
Gottlieb Lustig ei varmaankaan ennen ollut saanut kokoon noin pitkiä
lauseita, sillä hän pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan.
"Ja Herbert Heidegg on antautunut noiden vaikutusvoimain alaiseksi",
lausui neiti Marchand hitaasti ja melkein itsekseen, jonka ohella hänen
kalpeille kasvoilleen oli levinnyt syvä varjo.
Juliettestä tuntui kuin olisi hän menettänyt jonkun kalliin asian;
hän oli käynyt murheelliseksi. Kun he hitaasti jälleen lähestyivät
rakennusta, kiitti hän virkatoveriaan seurasta ja lähti äkkiä jälleen
omaan huoneeseensa. Siellä hän vielä kauvan ajatteli kuulemiansa
asioita ja pitkin päivää oli hänen mielensä raskas -- hänestä tuntui
kuin olisi joku rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan. -- -- --
Mutta pian hänen vielä piti saada kuulla jotakin, joka vielä enemmän
tuskastutti ja masensi hänen mieltänsä.
Pari päivää tämän perästä -- kun hän oli kaupungista kotiin tullut
-- koputettiin arasti hänen huoneensa ovelle. Vanha kamaripalvelija
Tohver, ja hänen selkänsä takana palvelustyttö Mai raittiine kasvoineen
ja korkeine rintoineen, astuivat Julietten sisään kutsuessa huoneeseen.
Mai vähän esteli, mutta kun Tohver hänelle viittasi, seurasi hän
kuitenkin perässä.
Molemmat olivat kiihottuneen näköisiä.
"Neiti", alkoi kamaripalvelija kumarrettuaan pari kertaa, "Mai kertoi
minulle ihmeellisiä asioita ja pyytää nyt, että minä niitä teille,
neiti, puhuisin. -- -- -- Meillä on maanantai-aamuna jälleen piesty
ihmistä tallissa ja hänen veristä ihoansa valettu silakan suolavedellä.
-- -- --"
Kouluneiti katseli suurin silmin puhujaa; hän ei näyttänyt oikein
ymmärtävän tämän sanoja.
"Piesty -- ketä meillä on piesty?"
"Isännöitsijän palvelijaa, Miinaa -- neiti varmaankin hänet tuntee --
nuori, terävä tyttö. -- -- --"
"Miinaa piesty? Kuka häntä on piessyt?"
"Se joka aina ihmisiä moisiossa pieksee, kun käsketään -- vahti!"
Ja Mai koetti osottaa kamaripalvelijan sanoja todeksi vilkkaasti
päätään pudistaen ja pyyhkien esiliinan nurkalla vetisiä silmiään.
Mutta Tohver rupesi kertomaan tapausta ja koetti sitä pitkillä
selityksillä ja elävillä kädenliikkeillä tehdä kouluneidille niin
selväksi kuin suinkin. Mai, pannen kaiken saksan kielen taitonsa
käytäntöön oli todistajana ja vakuuttajana ja koetti loppumattomilla
pään nyökkäyksillä vahvistaa Tohverin selityksiä.
Molemmilta sai Juliette kuulla, minkälaisen ilkivaltaisuuden uhriksi
Miina raukka oli joutunut. Ehdoin, tahdoin ahdistaa opman Miinaa,
tyttö taistelee vastaan, ilmottaa vihdoin hätänsä sulhaselle, tämä
tulee eräänä yönä odottamatta avuksi ja vihan vimmassa kostaa
viettelijälle. Tämä ilmaantuu, lyötyään ensin itse syytöntä tyttöä,
moisioon kaipaamaan ja täällä tehdään tuomio, jota inhimilliseltä
kannalta katsoen on vaikea ymmärtää; tyttö saa moision tallissa,
poika haagioikeudessa ruumiinrangaistuksen. Tyttö piestään veriseksi
ja suolavedellä tehdään haavat tulisen kirveleviksi; mutta poika
viedään sidotuin käsin vielä kovemman rangaistuksen alaiseksi. Mutta
päärikollinen itse jää rankaisematta, sillä hän ei suinkaan olisi
lähtenyt kaipaamaan, jos hänellä olisi ollut jotakin pelättävää.
Kouluneiti ei voinut kaikkea tuota uskoa; hänestä tuntui koko kertomus
pöyristyttävältä valheelta, tai ainakin äärettömästi liiotetulta.
Ehkä syytti tyttö opmannia tehdäkseen itsensä viattomaksi. Mutta
Juliettea loukkasi kuitenkin se tieto, että moisiossa vielä nuoren
paronin isännyyden aikanakin ruumiinrangaistusta käytettiin; että
siellä jälleen oli naista rangaistu ja vielä niin raa'alla tavalla.
Mutta hänen epäilyksensä tapauksen todenmukaisuudesta alkoi kadota, kun
Tohver nyt lisäsi, minkätähden hän asiasta oli kouluneidille tullut
puhumaan.
"Mai Miina raukan puolesta pyytää neidin kertomaan nuorelle paronille
asian oikean laidan, että opman saisi vähän nenälleen. Luultava
on, että opman aivan toisin kertoi asian herroille, eihän muuten
viattomalle Miinalle vitsaa olisi annettu. Olihan opman itse kotona
sanonut Miinalle: 'Saa nähdä, ketä uskotaan, sinua vai minua'."
"Kelle on opman käynyt kaipaamassa?" kysyi Juliette värisevin huulin.
"Saksoille -- kenelle sitten?"
"Tietysti vanhalle herralle!"
Siihen tiesi Tohver vastata, että hän oli opmannin nähnyt varhain sinä
aamuna paronin kirjoitushuoneessa, jossa molemmat paronit jo olivat
olleet ylhäällä.
"Molemmat?" huusi neiti Marchand ja hänen katseissaan ilmeni jälleen
kylmää, vastustavaa epäluuloa. "Se ei ole mahdollista", lisäsi hän
varmasti. "Te erehdytte, Tohver, molemmat paronit eivät ole antaneet
käskyä Miinan piiskaamisesta."
"En tiedä, kuka käskyn antoi", vastasi kamaripalvelija, "mutta molemmat
paronit olivat kirjoitushuoneessa opmannin sinne tullessa, sen tiedän
varmasti; minä vein juuri sitä ennen herroille sinne sikareja."
Juliette käänsi kalpeat kasvonsa syrjään; hänen sydäntään painoi ja
ahdisti, että hänen oli vaikea pidättää huutoa.
"Mutta eivätkö sitten Miina ja hänen sulhasensa itse selittäneet
paronille, kuinka asia oikeastaan oli?" lausui hän kääntyen vihdoin
jälleen kamaripalvelijan puoleen.
"Heiltä ei ole mitään kysyttykään", vastasi Tohver, "he eivät ole
herrojen luona käyneetkään."
"Mitä puhutte? Kuinka voitiin heitä kuulustamatta rangaista?"
Kamaripalvelija kohotti olkapäitään. Hänen kasvoilleen levisi lystikäs,
puoleksi katkera, puoleksi leikillinen ilme.
"Saksat uskovat ainoastaan opmannia -- hän on korkeampi kuin
palvelustyttö ja kylän poika."
Kouluneidin katse ilmaisi epäilystä ja kauhua.
"Minä en usko tuota kaikkea", virkkoi hän kärsimättömänä ja kääntyi
jälleen akkunaan päin. "Ainakaan ei ole totta, että rangaistus
annettiin, ennenkun rangaistuksen alaisten syy oli selvä ja varma. Minä
tahdon tutkia, kuinka kaikki on ollut."
"Neiti", lausui jälleen Tohver nöyrällä, rukoilevalla äänellä. "Miina
raukka on heti lähtenyt opmannin luota kylään vanhempain kotiin. Opman
on häijy mies -- Miina pelkää, että tämä häntä vielä rankaisee tuon
poislähdön tähden, tai ainakin kiusaa, tai pakottaa takaisin tulemaan.
Siitä on tytöllä suuri kauhu. Neiti on ehkä niin hyvä ja pyytää nuorta
paronia, ettei opman enää saa Miinalle tehdä pahaa ja antaa hänen olla
vanhempainsa luona."
"Sen tahdon tehdä."
"Opman on myös uhannut, että Miinan isältä nyt talo otetaan", lisäsi
Tohver vielä. "Neiti ehkä pyytäisi herra Herbertiltä, ettei sitä
tehtäisi."
Senkin lupasi Juliette erinomaisen varmalla ja lujalla äänellä.
Mutta tähän ei kamaripalvelijan kertomus päättynyt. Hän piti
tarpeellisena vielä enemmän herättää hyväsydämmisen kouluneidin
myötätuntoa puolustettaviaan kohtaan. Sentähden hän sanoi:
"Neidille tahtoisin kertoa, että Miinan sulhanen on meidän Maien veli.
Neiti ehkä vielä muistaa -- sama nuori mies, joka viime syksynä sai
moision tallissa vitsoja, josta neiti niin pelästyi."
Juliette muisti hyvästi Päärnun, tuon suuren, tukevan, totisen
näköisen työmiehen, jonka mökkiäkin hän kerran oli käynyt katsomassa.
Myötätuntoisesti silmäillen Maiea, kysyi hän kamaripalvelijalta:
"Ja minkälaisen rangaistuksen Maien veli tällä kertaa sai?"
"Hänelle on haagioikeudessa annettu kahdeksankymmentä kepinlyöntiä",
vastasi Tohver. "Se ei ole leikin asia, neiti! Päärn on tukeva mies
kuin karhu, mutta sittenkin on hän nyt sängyssä ja sairastaa haavojaan."
"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä!" kertoi kouluneiti, ja Tohverista
näytti kuin olisi hänen pieni, valkea kätensä mennyt nyrkkiin. Sitten
kääntyi neiti Marchand tutkivin katsein vielä kerran kamaripalvelijan
ja tytön puoleen. "Ja te molemmat uskotte varmasti, että asia on
niinkuin Miina ja Päärn ovat kertoneet? Te ette epäile, että molemmat
puhuvat totta? Teidän sydämmenne sen varmasti tuntee?"
Tohver nosti sormensa ylös, joka merkitsi, että hän uskalsi, vaikka
päänsä kautta sen vannoa ja vakuutti, että tyttö ja poika ovat
kunniallisia ihmisiä, joihin jokainen täysin luottaa. Mutta sitä ei
voinut opmannista sanoa.
"Puhutaanko hänestä pahaa?" kysyi Juliette.
Tohver kohotti harmaita kulmakarvojaan ja pyyhkäsi halveksivasti
molemmilla käsillään.
"Oi taivas, neiti! Minä en tahtoisi olla kielittelijä, mutta minun
pitää sittenkin sanoa, että se mies on monen lapsen isä, vaikkei
hänellä ole puolisoa. -- -- --"
"Onkos Maien veljellä vielä mitään pelättävää isännöitsijän puolelta?"
kysyi Juliette katsellen myötätuntoisesti tytön kauniita, surullisia
kasvoja.
"Eikös tämä häntäkin voi kiusata", vastasi Tohver, "ja viedä talliin
vähimmästäkin syystä. Mutta sitä miestä onkin jo niin kiusattu ja
ahdistettu, että hän siihen on melkein tottunut."
"Kertokaa neidille Päärnun talon asiasta", kuiskaili Mai, joka ymmärsi,
että hänen veljestään oli puhe, ja nykäsi Tohveria takin liepeestä.
"Ehkä neiti voisi hänenkin hyväkseen jotakin tehdä!"
Tohver arvasi itsekin, että nyt oli paras hetki kertoa kouluneidille
senkin seikan. Tunsihan hän sen niin hyvästi. Ja ainoastaan neiti
Marchand saattoi jotakin tehdä myöskin Maien veljen hyväksi, jota
vanha kamaripalvelija itse kelpo miehenä arvosteli. Vanhan, tottuneen
kamaripalvelijan tietoon kyllä tuli kaikki, mitä talossa tapahtui.
Tohver tiesi jo aikoja sitten, millä silmin nuori paroni katseli
kaunista kouluneitiä ja kuinka kovin hän tätä kunnioitti ja kuinka
neidon sanat häneen vaikuttivat. Eikä tarvinnut epäillä sitäkään, ettei
ranskalainen neito tahtonut auttaa, sillä ei kukaan tiennyt niin hyvin
kuin Tohver, kuinka lämmin sydän hänellä oli talonpoikaraukkoja kohtaan.
"Ei suinkaan neiti pane pahaksi, jos kerron vielä jotakin Maien
veljestä", virkkoi hän ja nauroi ikäänkuin anteeksi pyytäen. Mai koetti
salaa häntä kehottaa tuon tuostakin nykäisten häntä takaa päin. "Sillä
miehellä on, neiti, varsin kurjat päivät ja hän olisi iloinen, jos
joku hänestäkin puhuisi hyvän sanan nuorelle moision herralle."
Juliette kuunteli yhä enenevällä mielenkiinnolla hyväsydämmisen
Tohverin kertomusta. Tohver alkoi Päärnun isän onnettomasta
elämäkerrasta, kuvasi hänen kuolemaansa haagioikeudessa saatujen
lyöntien seurauksena ja selitti, minkätähden isän talo pojalta oli
pois otettu ja kuinka Päärn turhaan oli koettanut paronilta saada
takaisin isänsä taloa tai jotakin toista vuokrapaikkaa, sillä vanha
paroni ei häntä kärsinyt. Tohver ei salannut, että miehellä oli
kiivas ja taipumaton luonne, mutta sanoi vanhan paronin itsensä
täytyneen tunnustaa, ettei hänellä ollut ahkerampaa, huolellisempaa
ja kunniallisempaa työläistä kuin tuo "vastahakoinen koira". Kaikkein
surullisempaa sanoi hän olevan, ettei Päärn ilman paikkaa voisi mennä
naimisiin, sillä nyt hänen piti pienessä mökkihökkelissä itseänsä
elättää. Näin viettivät morsian ja sulhanen surullista, toivotonta
elämää. -- -- Tohver ei jättänyt sitäkään kertomatta, kuinka kupias oli
tahtonut väliin tunkeutumalla rikkoa Miinan ja Päärnun liittoa.
"Tuohan on koko romaani!" huudahti neiti Marchand lyöden käsiään
yhteen, kun kertoja oli lopettanut.
Tohver kyllä ei tiennyt, mitä 'romaani' sana merkitsi, mutta oli
kuitenkin tyytyväinen, kun kertomuksensa oli neitiin vaikuttanut. Sillä
tämä oli liikutetun näköinen ja hänen kauniissa, mustissa silmissään
ilmeni päättäväisyyttä ikäänkuin aikoisi hän jotakin tehdä. Sen hän
vihdoin sanoillaankin todisti:
"Minä en tiedä, kuinka paljon minun sanani paroniin vaikuttavat",
lausui neiti Marchand, "mutta minä tahdon hänen kanssaan sopivalla
hetkellä kaikista näistä asioista puhua. Minä pyydän paronia muistamaan
Miinaa ja Maien veljeä."
Tuo lupaus oli Maien ja Tohverin mielestä yhtä hyvä kuin voitto. Maie
oli niin hyvillään, että tahtoi suudella kouluneidin kättä, jota tämä
ei kuitenkaan sallinut. Kiitollisina lähtivät molemmat neiti Marchandin
huoneesta. --
Huolimatta suuresta väsymyksestä matkan jälkeen, ei hän tahtonut sinä
yönä paljon unta saada. Mitä piti hänen ajatella kaikista noista
hirveistä asioista, joita sinä iltana oli saanut kuulla? Mikä mies oli
Herbert Heidegg, kun hänen moisiossaan saattoi tapahtua tuollaisia
seikkoja? Sehän oli aivan kuin nyrkkivallan aikoina. Ja tuo tapahtui
miehen nähden -- ei miehen tahdosta ja luvalla, hänen, joka puhui
vapaamielisyydestä ja lempeämmistä uudistuksista, jonka oikeutta
rakastava sydän ja selvempi näkökanta ei voisi sallia vääryyttä ja
väkivaltaa! -- -- -- Hän ei ole vapaa -- sanoo Gottlieb Lustig --
hän on vanhempain ja seurapiirin vaikutuksen alainen. Olkoon. Mutta
milloinka voi hän heidän vaikutuksestaan vapautua, kun ei hän yritäkään
sitä tehdä? Vai eikö hän tahtonutkaan heidän vaikutuksestaan vapautua?
-- -- -- Hän ei siis puhunut totta, kun hän sitä tuonaan vakuutti.
-- -- -- Herbert Heidegg valehteli! -- -- --
Ahdistava, kiusallinen tuska teki Juliette Marchandin rauhattomaksi,
jotta hän vasta myöhään saattoi nukkua. --
Jo seuraavana päivänä oli hänellä hyvä tilaisuus puhua Herbertin kanssa
kahden kesken. Nuori paroni itse antoi hänelle siihen aihetta. --
Vanha paroni puolisonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa oli puolisen
jälkeen ajanut naapuriin kyläilemään. Juliette istui hieno käsityö
kädessä puutarhan puoleisella verannalla ja koetti haihduttaa
kiusallisia tunteitaan lukemisella. Samassa astui Herbert Heidegg
puutarhasta rappusille, pyyhki hikeä otsaltaan -- hän tuli nähtävästi
pellolta -- ja kääntyi kouluneidin puoleen kohteliaasti kysyen, saisiko
hän täällä levätä ja polttaa jonkun sikarin.
Neiti Marchand ei sitä vastustanut.
Herbert otti itselleen tuolin nurkasta ja istui lähelle Juliettea.
Äänetönnä sytytti hän sikarin ja katseli mietteissään alas
kevätihanuudessa kukoistavaan puutarhaan.
"No, kuinka teitä miellytti meidän vanha Tallinna, neiti Marchand?"
kysyi hän vihdoin puheen jatkoksi.
"Minä olin iloinen, kun kerran vielä sain nähdä merta", vastasi neito.
"Te rakastatte merta?"
"Kovin. Se on niin avara, niin rajaton ja ääretön. Minä rakastan
vapautta, sentähden rakastan merta."
"Minä taas vainioita ja niittyjä, joita metsä ympäröi", nauroi Herbert.
"Lainehtivat viljatasangot ovat minun mereni."
"Ovatko ne tänä vuonna hyvin menestyneet?"
"Koko lailla. Tietysti ne vastaisuudessa tulevat vielä
kukoistavimmiksi, kun rupean perusteellisemmin tekemään työtä.
Eilen sain ensimmäiset, uudenaikaiset työkalut -- suoraan tilatut
Englannista."
"Taloudellisiin uudistuksiin olette siis jo ryhtyneet?"
"Olen, neiti. Asioiden pitää muuttua täällä moisiossa; minä tahdon
vapautua Aasian oloista. Teidän pitäisi parin, kolmen vuoden perästä
nähdä minun talouttani, minun peltojani ja niittyjäni!"
Juliettea ei tuo kehuminen miellyttänyt. Tuo iloinen ja itsetietoinen
puhetapa viilsi hänen sydäntään. Tuo mies on ryhtynyt uudistuksiin ja
parannuksiin, mutta ensiksi omassa taloudessaan! Toisia kohtaan, joilla
on suurempi hätä, ei hän vielä ole mitään tehnyt!
"Tietysti tulevat teidän vuokralaisenne pellot ja niityt myös
vastaisuudessa kauniimmin kukoistamaan", huomautti Juliette. "Heillähän
on nyt parempi aika pitää niistä huolta. He olivat varmaankin teille
hyvin kiitollisia huojennetuista työpäivistä?"
"Huojennuksia eivät ole vielä saaneet", vastasi Herbert, puhaltaen
tuuleen sikarin tuhkaa, joka oli hänen polvelleen pudonnut.
"Ei vielä? Eivätkös teidän talonpojat Yrjönpäivästä lähtien ole saaneet
huojennuksia?"
"Ei, se voi vasta tulevaisuudessa tapahtua. Uusi maanvuokralaki säätää,
että maat ovat mitattavat ja arvioitavat, ennenkun huojennuksia voi
panna toimeen."
"Onkos huojennusten antaminen ennen sitä kielletty?"
"Ei ole. Minä kyllä heti tahdoin noudattaa uusia asetuksia, mutta
minun täytyi myöntyä isän ja toisten vanhempien maanviljelijäin
mielipiteeseen, jotka siitä pelkäsivät koituvan vahinkoa. Eihän
viivykään kauvan, ennenkun talonpoikain huojennukset laillista tietä
toteutetaan."
"Olen kuullut, että talonpojat ovat rauhattomia ja vaativat heti
huojennuksia. Eivätkös teidänkin talonpojat ole ilmaisseet sellaisia
toiveita?"
"Ovat kyllä, mutta, paha kyllä, piti minun vastata heille, että minun
täytyy menetellä lain mukaan. Työpäiväin vähentyessä täytyisi moision
isäntien rahalla palkata päiväläisiä, pitää palvelijoita, ja siihen
eivät kaikki maanviljelijät vielä ole valmistuneet."
"Kaikki?" kysyi Juliette. "Pitääkö sitten kaikkien yhtaikaa olla siihen
valmiit? Minä arvelen, että jolla on varoja, hän voisi heti palkata
työläisiä. Ettekö te sitä saattaisi, herra paroni?"
"Minä kyllä, neiti, mutta yksityisen henkilön tulee myös katsoa toisten
etua, muuten tuotamme toisille vahinkoa. Jos yksi voi, ja kaksi ei
voi, niin hän tekee noille kahdelle vahinkoa. Mutta jos enemmistö
voisikin, niin jäisi yhä vielä vähemmistö, joka ei voi, ja me olemme
aikojen kuluessa oppineet vähemmistönkin etuja silmällä pitämään.
-- -- -- Ajatelkaa, neiti Marchand, kuinka suurta sekaannusta
synnyttäisi, ja nyt jo on lain väärin tulkitsemisesta syntynytkin,
jos minä heti soisin huojennuksia, mutta minun naapurini eivät
sitä voisi. Talonpojat vaatisivat sitä kuitenkin väkisin, ja siitä
syntyisi kapina."
Yhä kovemmin alkoi Julietten sydän sykkiä. Tuo mies ajatteli kyllä
kiitettävällä tavalla naapuriensa etuja, mutta talonpoikain edut eivät
häntä paljon liikuttaneet, ikäänkuin ei sillä asialla olisi mitään
merkitystä, ikäänkuin ei talonpoika olisikaan moision isännän naapuri
ja lähimmäinen. Talonpoika voi odottaa ja kärsiä -- hänestä ei ole
huolta, meidän etumme on pääasia! Tuo kova, loukkaava katsantotapa
ilmeni moision isännän puheissa ja kaikissa hänen mielipiteissään. Se
oli hänestä niin luonnollista, niin itsestään selvää, että hän puhui
siitä, kuin olisi kaikkein sen pitänyt hyväksyä ja oikeana pitää.
Juliette ei tahtonut hänen kanssaan näistä asioista väitellä, hän
tahtoi vain tutkia hänen mielipiteitään ja luonnettaan. Sentähden hän
karttoi arvostelevaa vastausta ja kysyi ainoastaan:
"Eikö kukaan moision isäntä ole täyttänyt talonpoikain toiveita
työpäiväin vähentämiseen nähden?"
"On sitä tehty. Mutta nuo pari miestä, joista sitä on kuultu, katuvat
varmaankin jo hyvyyttään. He olivat varomattomia. He tekivät hyvää
omille talonpojilleen, mutta monelle moision alustalaiselle pahaa.
Meidän naapuripitäjään, Koselle on marssinut sotaväkeä, kun talonpojat
saatuaan kuulla, että orjuutta muutamissa moisioissa oli vähennetty,
sitä myöskin vaativat omilta herroiltaan eivätkä tulleet työhön,
kun heidän tahtoonsa ei suostuttu. Nuo ihmiset saavat nyt kovan
rangaistuksen. Haagioikeuden pitää heitä sotaväen avulla -- paha kyllä!
-- ruumiinrangaistuksella pakottaa lain noudattamiseen. Tuo olisi
varmaankin jäänyt tekemättä, jos eivät nuo pari moision isäntää olisi
niin kiirehtineet hyväntekeväisyyttään osottamaan. -- -- --"
"Minun mieleeni johtuu, herra paroni, että te talvella lämpimästi
ajattelitte kansakoulukysymystä", lausui Juliette lyhyen äänettömyyden
jälkeen. "Teidän kuntaanne, ellen erehdy, piti heti perustettaman
kyläkoulu. Vieläkö sitä olette ajatellut?"
"Koulun perustaminen on oikeastaan kunnan oma asia", vastasi Herbert,
koputtaen hiukan hämillään kepillään saappaansa kärkeä. "Mutta tietysti
koetan tehdä kaikki, mitä voin edistääkseni ja auttaakseni asiaa. Tähän
asti ei minulla ole vielä ollut aikaa kysyä, onko kunta tehnyt asiassa
päätöstä. Nythän tuskin vielä on kuukauttakaan kulunut uuden lain
voimaan astumisesta."
"Ettekö te aikonut ryhtyä asian vireille herättämiseen ja johtoon?"
Herbert rupesi nauramaan.
"En todellakaan voisi itselleni toivoa parempaa omantunnon muistuttajaa
kuin te olette! Mutta te voitte olla varma siitä, neiti Marchand,
etten unhota päätöstäni. Teidän pitää kuitenkin antaa minulle vähän
miettimisen aikaa!"
"Ettehän ole pahoillanne, vaikka sekaannun asioihinne, herra paroni?"
"Pahoillani teille? En!" vastasi nuori mies lämpimästi. "Te saatte
minua nuhdella niin paljon kuin haluatte. Minä olen onnellinen, kun te
ylipäätään minun kanssani keskustelette! Sitä onnea, Jumala paratkoon,
en usein saa nauttia."
"Lupaustanne tahdon nyt hyväkseni käyttää", lausui Juliette, mutta
ei leikillisesti, vaan hyvin totisesti. "Jos ei kaikki ole valhetta,
mitä tiedän, niin on teidän moisiossanne, herra paroni Heidegg, näinä
päivinä oikeutta vastaan paljon rikottu."
Herbert käänsi levottomat katseensa neitoon.
"Vai niin? Ja missä asiassa?"
"Te olette antanut viatonta ihmistä kovasti rangaista."
"Tuo ei ole oikein, neiti Marchand! Ketä te ajattelette?"
"Opman Winterin palvelustyttöä, Miinaa. Häntä on maanantai aamuna
moision tallissa armottomasti piesty."
"Mutta ei hän ollut syytön, armas neiti! Hän oli vasten isäntänsä
kieltoa laskenut yöllä miehiä luokseen, ja kun eräänä yönä mentiin
sellaista pois ajamaan, ei tyttö laskenut isäntää kyökkiin ja vastasi
hänelle röyhkeästi. Winterin täytyi väkisin avata ovi. Nyt karkasi
tytön seuralainen isännän kimppuun ja tyttö häntä siihen vielä yllytti.
Isäntä lyötiin tunnottomaksi ja piestiin maassa melkein vialliseksi.
Tuo oli suorastaan hengen vaarallista ja sellaista täytyy toki
rangaista!"
"Mistä te tiedätte, herra paroni, että kaikki niin tapahtui?"
"Isännöitsijä Winteriltä."
"Hän oli kantaja?"
"Niin."
"Mutta mitä vastaajat sanoivat?"
Herbert käänteli itseään rauhattomasti tuolilla.
"Sitä en tiedä."
"Kuinka? Te vain tiedätte mitä kantaja kertoi, mutta ei mitään siitä,
mitä syytetyillä on sanomista. Oliko tapaus todistajien kautta niin
varma?"
"Ei, todistajia ei ollutkaan. Mutta isännöitsijän onneton ulkomuotokin
todisti liian selvästi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen silmänsä
olivat lyönneistä siniset ja koko ruumis niin pehmitetty, että hän
tuskin pääsi käymään."
"Kun ei näkijöitä ollut -- mistä te sitten niin varmasti tiedätte, kuka
häntä ylipäätään pieksi?"
"Sen hän itse kertoi."
"Hän itse! Mutta jos ei hän puhunut totta?"
Herbert jäi katsomaan Juliettea, etsi sanoja, mutta vaikeni.
"Minä en ymmärrä teitä, neiti", virkkoi hän vihdoin. "Minkätähden
isännöitsijä Winter sitä olisi tullut valittamaan; kuka hänelle olisi
väkivaltaa tehnyt? Minkätähden olisi hän syyttänyt noita kahta eikä
sitä, joka hänen kimppuunsa karkasi?"
"Mutta jos hänellä siihen olisi ollut kyllin syytä? Sehän on
mahdollista. Mutta olkoon miten on, sitä en ole kuitenkaan milloinkaan
kuullut, että ainoastaan kantajan syyttämisen perusteella rikollisia
tuomitaan, ilman että heiltä itseltään mitään kysytään. Tuo on --
suokaa anteeksi -- hieman yksipuolinen tuomitsemistapa ja sentähden
kohtuuton, väkivaltainen -- -- --."
Syvä puna muutti paronin kauniit kasvot tummiksi. Loukkasiko häntä
tuo oikea huomautus, vai hävettikö häntä? Mutta sittenkään ei hän
menettänyt mielenmalttiaan.
"Te voitte olla oikeassa, ettemme, isäni ja minä, ole huomanneet oikein
seurata lakitieteellisiä sääntöjä", hän vastasi. "Mutta se on kuitenkin
varma, ettemme itse asiassa ole päätöksessämme erehtyneet."
"Mihin te perustatte varmuutenne?"
"Me tunnemme miehen, joka isännöitsijää ahdisti. Hän on jo ennen
osottanut intohimoista, väkivaltaista luonnetta, jota siitä syystä jo
ennenkin on rangaistu. Toiseksi tunnemme talonpoikaisneitojen huonon
tavan, että ottavat yöllä nuoria miehiä luokseen."
"Mutta tunnetteko sitten isännöitsijä Winterin elintapoja?"
"Minä en tiedä mitään -- olen täältä ollut kauvemmin aikaa
poissa -- -- --."
"Vai niin! Mitä sanotte sitten siitä, herra paroni, jos isännöitsijä
Winter itse halusi yöllä päästä tytön luo, mutta ei päässyt, kun
tytölle toinen oli rakkaampi ja kun tuo rakkaampi luulevaisuudesta
tai tytön suojelemisen halusta näytti isännälle tien takaisin omaan
huoneeseen?"
Herbert katseli suurin silmin puhujaa.
"Neiti Marchand, te tiedätte jotakin tuosta asiasta?" virkkoi hän
sitten.
"Niin tiedän", vastasi Juliette, "ainakin niin paljon, etten voi pitää
oikeana teidän tuomitsemistapaanne. Tiedän nimittäin, mitä rikollisiksi
tuomitut, syytteenalaiset tunnustavat."
"Ja mitä sitten?"
"Ei muuta kuin sen, että sulhanen suojeli morsiantaan häpeämättömältä
viettelijältä. Kun hän sen teki väkivaltaisesti, olisi hän tietysti
oikeuden edessä rikollinen, mutta inhimillisesti ajateltuna pitää hänet
vapauttaa. Minä luulen, että kuka mies hyvänsä hänen sijassaan olisi
tehnyt samoin. Mutta tyttö ei ole tehnyt mitään pahaa. Hän on ollut
kantajan koston ja teidän surkean tuomionne uhrina."
Tuskallisen levottomana katsoi nuori paroni neitoa.
"Niinkö ovat tyttö ja poika asian kertoneet?" hän kysyi.
"Niin."
Nyt kertoi Juliette tarkemmin Tohverilta saadut tietonsa. Hän huomasi,
että Herbert kuunteli hyvin tarkkaavasti. Kun hän oli lopettanut, kysyi
paroni:
"Mutta mistä te sitten tiedätte, että tytön ja pojan tunnustukset ovat
oikeat, vaan isännöitsijän valheelliset? Tässä on tunnustus tunnustusta
vastaan -- todistajia ei ole, todenmukaisempi on, että syytteenalaiset
valehtelevat, kuin että isäntä sen tekee."
"Tunnetteko sitten kantajan siveellistä elämää, herra paroni?" kysyi
Juliette.
"Siveellistä elämää? Minä vain tiedän, että hän on kunnon maanviljelijä
ja pitemmän aikaa ollut isäni uskollinen palvelija."
"Voi olla. Mutta tiedättekö, kuinka hän kohtelee naisia, jotka ovat
hänen mielivaltansa alaisia?"
Herbert ajatteli.
"Jos oikein muistan, niin puhuttiin monta vuotta sitten, että
Winterille oli sattunut joku julkinen hairahdus. Mutta tarkemmin en
asiaa tunne."
"Te voitte helposti saada siitä selvää. Minulle vakuutettiin, että
kaikki ihmiset täällä tietävät, ettei isännöitsijä Winter ole mies,
johon naiset voisivat luottaa. Julkisia 'hairahduksia' on hänelle
sattunut useampiakin. -- -- -- Sitä vastoin ei rangaistujen,
syytteenalaisten elämästä tiedetä mitään pahaa. Tyttö, jonka itse
tunnen ja josta olen kuullut toistenkin arvosteluja, ei elämässään
ja käytöksessään ole antanut epäluulolle minkäänmoista aihetta. Hän
on jo monta vuotta liikuttavalla uskollisuudella ja mielenlujuudella
rakastanut miestä, joka köyhyyden tähden tuskin koko elinkautenaan
voi häntä vaimokseen pyytää. Hänen uskollisuutensa on niin luja, että
hän erään toisen, hyvin itsepintaisen sulhasen, joka hänelle voisi
tarjota kaikkia, mitä tuollainen talon tyttö saattaa itselleen toivoa,
miltei väkivallalla luotaan torjui. Opmannin puhe siis, että tuo tyttö
miesten, monen miehen kanssa yöllä pitäisi seuraa, ei voi olla oikea.
Mutta tyttö ei ole niinkuin hän on vakuuttanut ja niinkuin hänestä
uskotaankin, omaa sulhastaankaan yöllä ottanut vastaan, vaikka kyllä
sellaiset seurustelut täällä maassa kuuluvat olevan tapana. Mutta minun
mielestäni on aivan mahdotonta, että tuo siisti, siveä tyttö voisi
yllyttää sulhastaan pieksemään omaa isäntäänsä. -- -- -- Nuoren miehen
tavoista on myös kuultu pelkkää hyvää. Hän saattaa tosin olla kiivas
ja kovapintainen, mutta sellaisia hairahduksia kuin opman Winterille,
ei hänelle milloinkaan kuulu tapahtuneen. -- -- -- Ei siis huomaa
mitään pätevää syytä, minkätähden opmannia paremmin pitäisi uskoa kuin
noita kahta. Mutta niinkuin jo sanoin, en ensinkään ymmärrä teidän
tuomiotanne, joka yksin perustuu opmannin syytöksiin."
"Me olemme tottuneet uskomaan ylempiä ja sivistyneitä palvelijoitamme
enemmän kuin talonpoikia", vastasi Herbert hiljaa ja nousi, kävellen
alakuloisena pari kertaa edes takaisin. "Mutta on mielestäni ikävää,
jos isä ja minä tässä asiassa olemme erehtyneet ja jos meidän
tahdostamme on jollekin vääryyttä tehty. Voitte varmasti luottaa
siihen, neiti Marchand, että rupean perinpohjin tutkimaan asiaa."
"Tiedättekö, herra paroni, kuinka suuren rangaistuksen molemmat
syynalaiset ovat saaneet?"
"Tytön piti saada kahdeksantoista vitsanlyöntiä; pojan rangaistus jäi
oikeusherran määrättäväksi. Minä en ole vielä muistanut kysyä, kuinka
suuri hänen rangaistuksensa oli."
"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle, herra paroni", sanoi
neiti Marchand tuskaisena ja hänen mustat silmänsä liekitsivät. "Mies,
vaikka kyllä vahva kuin jättiläinen, on siitä sairaana. Ja sairas
on tyttökin. -- -- -- Uskallanko kysyä, herra paroni, oliko teidän
rangaistusmäärässänne mitään koventavaa lisäystä?"
"Ei."
"Kuka oli rangaistusta annettaessa peräänkatsojana?"
"Opman Winter."
"Itse kantaja?!"
"Niin."
Katkera hymy levisi ranskalaisen neidon tulipunaisille, hienoille
huulille. Tuo hymy nosti jälleen paronin poskille tummaa verta.
"Sitten myöskin ymmärrän, minkätähden lyöntien kerrottiin nousseen
kolmeenkymmeneen ja että onnettoman uhrin veristä ihoa vielä silakan
suolavedellä valettiin. Pitihän halpamielisen kaipaajan täydellisesti
kostaa."
"Mitä te puhutte! Silakan suolavedellä?"
"Ja te ette tiedä siitä mitään?"
"Minä kuulen siitä ensimmäisen kerran! Isäni ja minun käskystäni se ei
ole tapahtunut!"
"No sitten opitte tuosta työstä tuntemaan miehen luonnetta ja tapoja,
miehen, johon te niin luotitte, että hänestä kaipaajana teitte
syytteenalaisen rankaisijan. Minun täytyy sanoa, herra paroni, teidän
maassanne vallitsee omituinen oikeus! Tuollaista oikeuskäsitettä en ole
vielä missään tavannut!"
Herbert Heideggin huulet olivat lujasti yhteen sulkeutuneet, kulmat
rypyssä, kädet selän takana hän astui edes takaisin. Tuskaiset tunteet
näyttivät täyttävän hänen mielensä, kun hän asiaa ajatteli. Vihdoin jäi
hän kouluneidin eteen seisomaan ja sanoi:
"Jos tässä on erehdys tapahtunut -- ja teidän selityksenne kuultuani
pelkään todellakin niin tapahtuneen -- niin olen siitä hyvin pahoillani
ja luulen isänikin samoin olevan. Tahdon heti ottaa selvän asiasta.
Oikea syyllinen ei saa jäädä rankaisematta; mutta niille, jotka
syyttömästi ovat kärsineet, tahdon hyvällä mielellä maksaa sovintoa.
-- -- -- Mutta teille, armas neiti, tahtoisin huomauttaa, että te
liian ankarasti olette minua tuominneet. Ettekö huomaa, että minun
erehdykseni -- jos se on sellainen -- on ainakin anteeksi annettava.
Ajatelkaa itse: isäni pitkäaikainen, uskollinen ja luottamusta
ansaitseva palvelija, moision isännöitsijä, moision poliisin sijainen
tulee ja nostaa kanteen uskottavalla ja varmalla tavalla; syytös on
isäni ja minun mielestäni täydellisesti todenmukainen; liiottelua ja
valhetta ei voi missään huomata, ja kantajan ulkomuotokin todistaa
hänen sanojensa todenmukaisuutta. Me emme ensinkään voi epäillä, ettei
asia ole niin tapahtunut kuin sitä kerrotaan. Mikä ihme siis, että me
uskomme kaikki, pidämme kanteenalaisten kuulustamisen tarpeettomana ja
kiihottuneina määräämme syyllisille rangaistuksen?"
"Teidän erehdyksenne saattaa tällä kertaa olla anteeksiannettava",
vastasi Juliette. "Mutta anteeksiannettava ei ole teidän
tuomitsemistapanne, jota sanotte tavalliseksi. Te sanoitte uskovanne
ylempiä, sivistyneitä palvelijoitanne enemmän kuin talonpoikia.
Tahtoisin saada tietää, minkätähden? Minkätähden luulette työmiehen
ja palvelustytön olevan alemmalla siveellisellä kannalla kuin
opmannin, kamarineitsyen tai kouluneidin? Yleensähän sivistymättömissä
maalaisihmisissä löytyy vähemmän rikollisia kuin niin sanotuissa
sivistyneissä piireissä."
"Meidän maassamme ajatellaan asiasta toisin, ankara tuomarini",
vastasi Herbert, "ja varmaankin on meillä siihen omat syymme." Meillä
talonpojat eivät ole ensinkään niin viattomia kuin toivoisimme. Siitä
voisin teille luetella paljon esimerkkejä, mutta mainitsen vain
yhden. Meidän talonpoikain siveellistä tunnetta ei loukkaa se, että
he kaikin mahdollisin keinoin koettavat puuttua moision omaisuuteen.
Talonpoika varastaa hyvällä omallatunnolla tavaraa, jos hänellä siihen
on vähänkin tilaisuutta. Hän varastaa riihestä viljaa, pellolta
perunoita, puutarhasta hedelmiä, niityltä heiniä, metsästä puita,
ja kun hän viinaa lähtee kaupunkiin viemään, niin kaivaa hän uuteen,
ehjään tynnyriin reijän ja varastaa väkijuomia. Nuo kaikki ovat meillä
tavallisia, jokapäiväisiä asioita.
"Tiedättekö, armas ystävä -- minä en ensinkään ihmettele tuota
surkeata asiain tilaa", vastasi Juliette Marchand. "Minun mielestäni
näyttää kuin olisivat moision isännät ja talonpojat teidän maassanne
alituisessa sodassa, jossa talonpoikain puoli on paljon heikompi ja
jotka sentähden eivät voi sodankäynnissään valita parhaimpia keinoja.
Talonpoika huomaa tietysti, että moision isäntä häneltä ottaa kaikki
-- minkätähden ei talonpoikakin saisi viholliseltaan ottaa jotakin
sotasaaliikseen? Onhan saaliin ottaminen sodassa luvallista -- ja
tavallista! -- -- -- Sehän ei muuta asiaa, että moision isännällä on
laillinen valta riistää itselleen talonpoikain elintarpeita, mutta
talonpojalla ei ole sitä valtaa vastustajaansa kohtaan. Talonpoika
ymmärtää, että tuo valta on kohtuuton, hän ei pidä oikeana, että hänen
täytyy paljon rikkaammalle moision isännälle uhrata työkykynsä ja
varansa, mutta että hän ei voi häneltä mitään ottaa. Ja kun talonpoika
sitä ei pidä oikeana, ottaa hän rauhallisella tunnolla moision
isännältä jotakin -- varsinkin kun huomaa isännän siitä huolimatta
pysyvän yhtä rikkaana, mutta hän itse aina köyhänä."
Paroni Heidegg varmaankin jo katui, että oli antanut Juliettelle niin
suuren arvosteluoikeuden. Hän ei juuri näyttänyt olevan parhaimmassa
mielentilassa. Mutta hän ei hennonut vastata neidolle loukkaavasti ja
koetti sentähden leikillä kääntää puheen toiseen suuntaan.
"Jos te osaisitte meidän talonpoikain kieltä, kallis ystävä",
virkkoi hän, "niin luulen, että te astuisitte heidän joukkoonsa ja
kiihottaisitte heitä ilmi sotaan poloisia moision isäntiä vastaan.
Aikahan olisi siihen varsin suotuisa. Rauhaton kiihkohan jo on
alkanut. Puhetaitoista, innostunutta ja toimekasta johtajaa vain
puuttuu. -- -- --"
Mutta tuo leikkipuhe ei varmaankaan miellyttänyt Juliettea, sillä
hän ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan alkoi uudestaan ahdistaa
ystäväänsä. -- -- --
"Jos oikein muistan, niin aijoitte, herra paroni, omassa moisiossanne
rajottaa ruumiinrangaistusta ja lopullisesti sen kokonaan poistaa.
Mutta isännöitsijän palvelustytön rankaiseminen ei osota, että olette
ryhtynyt päätöstänne toteuttamaan."
Herbert istuutui jälleen vastapäätä neitoa ja katseli häntä suoraan
silmiin.
"Minä en puolustanut tuota rangaistusta, neiti Marchand", lausui
hän. "Kaikki tunteeni sitä vastustivat, varsinkin sentähden, että
rangaistava oli nainen. Mutta minun täytyi myöntyä isäni tahtoon, joka
vaati sellaista rangaistusta."
"Teidän täytyi?" kysyi Juliette.
"Niin. -- -- -- Me olemme tottuneet kuulemaan vanhempaimme sanaa ja
ottamaan huomioon heidän neuvojaan. Meidän ymmärtääksemme se on lasten
velvollisuus vanhempia kohtaan. Meitä on niin kasvatettu ja opetettu,
ja sitä vaatii meidän siveysoppimme."
"Ei mikään siveysoppi vaadi, että lasten pitää vasten omaatuntoaan
noudattaa vanhempain mieltä. Silloinhan pitäisi lapsen vanhempain
käskystä myöskin varastaman."
"Tuo vastaus ei minun mielestäni pidä paikkaansa, neiti Marchand",
vastasi nuori paroni hieman kärsimättömästi. "Minä tarkotin vain, että
isäni on minua paljon vanhempi, että hänellä on enemmän kokemusta kuin
minulla, että hän paljon paremmin tuntee ihmiset ja olot kuin minä;
sentähden pidin velvollisuutenani myöntyä hänen tahtoonsa ja kuulla
hänen neuvoansa."
"Ja tuo neuvo oli."
"Hän luuli, että pehmeys niin suureen rikokseen nähden olisi suorastaan
vahingoksi. -- -- -- Tytön rankaiseminen moisiossa oli oikeastaan
huojennusta. Jos olisimme lähettäneet Miinan haagioikeuteen, olisi hän
kaikissa tapauksissa siellä saanut ruumiinrangaistusta ja tietysti
paljon kovempaa."
Juliette huokasi. Joka puolella kohosivat hänen mielestään
keskiaikaiset, vahvat ja korkeat väkivallan muurit. Alemman
säädyn ihmisiä varten ei ollut olemassakaan muuta kuritusta kuin
ruumiinrangaistus -- kepeillä ja vitsoilla opetettiin kansalle hyveitä
ja siveysoppia, samoin rangaistiin myös rikoksia. Ja tuo nuori,
oikeisiin mielipiteisiin tottunut mies, oli niin täydellisesti noiden
olojen vaikutuksen alaisena, että hän kätki paremmat tunteensa ja
aikeensa ja vanhempain, miespolvia kestäneen katsantotavan mukaan
yhä edelleen harjotti vääryyttä, pitäen sitä vielä velvollisuutenaan
vanhempiaan kohtaan. -- -- --
Sanomaton suru täytti neidon mielen. Hänestä tuntui kuin olisi hän
murehtien istunut raunioiksi rauvenneen ihanteen ääressä. Hän oli
paljon toivonut tuosta miehestä, mutta hänen täytyi nyt nähdä, että
kaikki oli ollut haaveilua. Paroni oli liian voimakkaiden vaikutteiden
alainen, ja hänen luonteensa vastuksien voittamiseksi nähtävästi liian
heikko. Hän oli luvannut enemmän kuin saattoi täyttää. Hänestä tulisi
epäilemättä samanlainen moision isäntä kuin toisetkin olivat. Häntä
ehkä vain talonpojat ja palvelijat sanoivat "hyväksi herraksi", koska
he enimmästi tunsivat kovia herroja. Mutta kuinka suuri ero oikeastaan
oli hyvän ja pahan herran välillä? Hyvä herra vaati talonpojilta samaa
kuin pahakin, hänen tapansa ja ulkomuotonsa vain saattoi vaatiessa olla
vähän lempeämpi; toisinaan hän ehkä kolmenkymmenen lyönnin asemesta
määrää vain kahdeksantoista. -- -- --
Juliettella ei ollut halua jatkaa tuota heille molemmille niin
kiusallista selittämistä, sentähden hän kiirehti lopettamaan ja koetti
vielä puhua Miinan ja Päärnun puolesta.
"Isännöitsijän palvelustyttö, joka isäntänsä vihaa ja kostoa paeten, on
mennyt kylään vanhempainsa luo, pelkää vieläkin herra Winterin puolelta
väkivaltaa ja ahdistamista. Minua on pyydetty rukoilemaan hänelle
teidän suojelustanne opmannia vastaan. Tämä voisi vielä pakottaa tyttöä
palvelukseensa ja sitä Miina kauheasti pelkää."
"Minun suojelukseeni hän voi luottaa -- vaikka huomaisinkin hänen
olevan syyllisen", vastasi Herbert äkkiä.
"Mutta Miinalla on vielä yksi pelko: isännöitsijä Winter on uhannut,
että tytön isältä otetaan talo."
"Minkätähden?"
"Sentähden, että isännöitsijä vihaa tyttöä,"
"Niin on Winter uhannut?"
"Niin."
"Eihän hänellä ole valtaa keneltäkään taloa ottaa!"
"Mutta hän ehkä voi vaikuttaa heihin, joilla on valta, niinkuin hän
vaikutti vastustajainsa rankaisemiseenkin, vaikkei näiden syyllisyys
ollutkaan varma."
Herbert pudisti kiivaasti päätään. Hänen silmissään liekehti tulinen
viha.
"Palvelijainsa vaikutuksen alaisena eivät Heideggit milloinkaan ole
olleet eivätkä siitä syystä ole unohtaneet, mikä on oikeus ja kohtuus!"
huudahti hän. "Te voitte luottaa siihen, että Miinan isä jää taloonsa,
vaikka hänen tyttärensä olisikin syyllinen."
"Kiitän teitä, paroni! Toista vastausta en teiltä odottanutkaan.
-- -- -- Saanko teille vielä mainita yhden pyynnön?"
"Ja minkä?"
"Minä nimittäin olen varma, että tarkoin asiaa tutkittuanne, tulette
huomaamaan syytteenalaisen viattomuuden. Asian niin ollen lupasitte
heitä sovittaa. Kaikkein paras sovitus olisi, jos tekisitte heille
mahdolliseksi naimisiin menemisen. Sen he voisivat tehdä, jos
työläinen, Päärn, saisi oman paikan. Herra paroni, antakaa sille
miehelle isänsä talo takaisin!"
"Isäni on kovin sitä vastaan."
"Minkätähden?"
"Se mies on vastahakoinen, väkivaltainen ja jäykkä -- -- --."
"Ja noita ominaisuuksia luulette te ankaruudella voittavanne?
Ajatelkaa itse onko se mahdollista. Eikö kovuus vain kasvata ja
edistä tuollaisten luonteiden huonoja ominaisuuksia, eikö se kiihota
häntä yhä itsepäisempään vastustukseen, yhä suurempaan vihaan? Tehkää
hänet kiitolliseksi itseänne kohtaan ja hänen sydämmestään katoavat
väkivaltaiset, vastahakoiset tunteet ja pyyteet. Hänet voitte voittaa
ainoastaan herättämällä luottamusta itseenne; häntä on jo kyllä
kovuudella taivutettu, mutta hän ei ole parantunut."
"Te voitte olla oikeassa, neiti Marchand", vastasi Herbert erinomaisen
murtuneella äänellä. "Minä tahdon täyttää senkin toiveenne ja tuolle
'ryöväripäällikölle', niinkuin isäni häntä nimittää, vastaisuudessa
antaa talon -- jos mahdollista isänsä paikan. -- -- -- Mutta luvatkaa,
että lähden raittiiseen ilmaan. -- -- -- Päätäni kivistää, sydäntäni
ahdistaa. Minua ei ole vielä eläissäni niin kovasti syytetty ja
tuomittu kuin tänään."
"Te olette minun tähteni pahoillanne?" kysyi Juliette.
"Olen", huudahti paroni Herbert ja kiirehti jo alas rappusia, "mutta
vain sentähden, että minun vastaisuudessa täytyy olla ilman tuollaista
tuomaria ja neuvonantajaa! Minä häntä niin kovin tarvitseisin!"
23.