"Uusia ahteita maahan, te vetelykset! Mitä rukoushetkeä te pidätte?
Rukoilkaa kuinka paljon hyvänsä, helvettiin joudutte kuitenkin kaikki
laiskuutenne tähden!"
Ei hän kuitenkaan ole niin paha, tuo leveäleukainen, tukevakasvuinen
musta ukko nokisen oven korvalla pölypilven sisässä. Hän rähisee ja
sadattelee aina tapansa mukaan, kun ei tiedä millä tavalla saisi
vähänkin eloa noihin pehkuissa liikkuviin, hämäriin tonttuhaamuihin.
Hän on suuren vastuunalainen, jos ei hän melua ja huuda, jos ei hän
voi pitää hereillä vetelyksiään, jos ei työ tule tehdyksi määrätyllä
ajalla. Ja vaikka hän ärjyy ja soimaa ja etsii yhä voimakkaampia
haukkumasanoja, väräjää hänen avaran suunsa pielissä salainen hymy,
jonka hän pian kätkee laajan leukansa tiheään partaan, joka paksuna
nukkana peittää hänen kurkkunsa alaosan ja ulottuu puoliväliin kaulaa.
Ei Vidisten Mart, moision riihen lämmittäjä ole niin kova kuin hänen
sanoistaan voisi luulla. Kaikki vetelykset sen hyvin tietävät ja he
laskeutuisivat huolettomina pehkuille pitkäkseen, jos vain ei voutikin
seisoisi siellä keppi kädessä ja jos ei hän, tuo pitkä luiseva,
harvapuheinen hongankolistaja alituisesti pahalla tuulella ollen
yhä käyttäisi keppiään, jolla on paljon tehokkaampi vaikutus, kuin
Riihi-Martin haukkumasanoilla.
"Uusia ahteita maahan! Älkää varastako moision herran öitä, niinkuin
varastatte hänen päiviään! Kuka teitä elättää, jos ette te moisiota
elätä!"
"Mehän elätämme sitä ja itsemme myös", murahti eräs nuori
päivätyöläinen, pyyhkien nokista, pölyistä hikeä otsaltaan.
"Niin tosiaankin, sinussa nyt olisi miestä toisia ja itseäsi
elättämään!" virkkaa nyt vouti tohisevalla, nenäänsä puhuvalla äänellä.
"Sinä, paras vetelyksien päämies! Mitä siinä pintaasi niin kauvan
kynsit! Tahdot varmaankin saada sitä liikkeelle, että se itsestään
alkaisi puida! -- -- -- Ja sinä, Triinu, jokos taas kykötät maassa kuin
muniva kana! Joko sinun kinttujasi taas kivistää. Odotahan, minä sidon
sinut varstan päähän ja annan pehmittää laiskan ruumiisi."
Jopa hän lähestyykin pelottavine keppineen. Mutta kyllä nyt tytöt ja
pojat jaloilleen lentävät! Kaarle voudin keppiä pakenevat kaikki, jotka
suinkin kynnelle kykenevät. Se joka jää paikalle, on väsymyksestä niin
jäykkä ja tunnoton, ettei lyömistäkään enää osaa väistää.
Pian ovat uudet ahteet maassa, varstat otetaan käsiin, parit lyövät
vuoroon ja öinen työtanssi alkaa kahisevilla olilla paksussa,
tomuisessa ilmassa ja soittona on jälleen varstojen ikävä ja kaikille
niin tuttu kilk-kölk! kilk-kölk! kilk-kölk!
Riihenlämmittäjät tietävät niin paljon jutella tontuista. Öiset äänet
pettävät heidän korviansa, öiset varjot heidän silmiänsä. Mustasiipisen
yön varjossa liikkuu salaisia haamuja. Uninen, torkahtanut silmä
voi koko riihenalustaa kuvailla suureksi aaveeksi. Tomunharmaana
tai sysimustana on koko huone. Talikynttilät tuikkavat surullisesti
himmeän lyhdyn sisässä, ne ovat tontun silmät. Valonsäteet, jotka
tuskin pääsevät tunkeutumaan tomuisen huoneen etäisimpään soppeen,
tummenevat ja käyvät vihdoin kuolonkarvaisiksi. Pitkät kapeat varjot
hiipivät yli lattian, kiipeävät ylös seinää myöten ja kohottavat
jättiläispäänsä kurkihirteen asti. Ulkona pauhaa syksyinen tuuli kuin
tahtoisi se äärettömänä surulauluna tuoda ilmoille koko maailman tuskat
ja huokaukset. Riihen veräjät kitisevät, katto ruskaa ja voihkaa, mutta
pilvistä valuu vesi virtana. On kuin tahtoisi se vedenpaisumiseen
upottaa kaikki, joka mustasta syvyydestä itkuna ja valituksena pyrkii
ilmoille -- ja joka aaveena tahtoo rikkoa jumalaista rauhaa ja
hiljaisuutta.
Tontuilla, aaveilla, kummituksilla, jotka tuolla tomupilven sisässä,
neljän karstaisen seinän vaiheella liikkuvat, heillä ei ole silmiä,
heillä ei ole suuta, nenää eikä korvia; eikä heillä ole enää ymmärrystä
ajatella eikä sydäntä, joka tunteista sykkää. He ovat työkaluja
niinkuin nuo kaksi yhteenliitettyä puuta, joita käsissään liikuttavat
ja joita nimittävät varstoiksi. Varsta ja Mihkel -- Mihkel ja varsta;
Liisa ja varsta -- varsta ja Liisa -- kaikki yhtä maata, sano, mitä
sanot! Äänettömät molemmat, kuurot molemmat, tunnottomat molemmat.
Yhdellä ei ole enemmän toiveita kuin toisellakaan, yksi ei tunne
enemmän nälkää eikä janoa kuin toinenkaan. Sillä -- varsta ei voi
tuntea eivätkä Mikhel ja Liisakaan sitä voi.
Neljä riihiviikkoa! Neljän riihipäivän välillä yksi yö lepoaikaa. Kaksi
päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä, sitten yksi yö lepoa,
ja jälleen kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä. Ja
eväspussissa akanainen leipä!
Kilk-kölk! Kilk-kölk! Mats-pots! Mats-pots! Jopa rupeavat lyönnit
hiljenemään, jopa käy moni puijapari heikkona ja väsyneenä lepäämään.
Kun latomet on puitu, nojaa moni selkäänsä vasten riihenseinää ja jää
siihen kuin puupatsas seisomaan. Ei kukaan lausu enää toiselleen sanaa,
ei kukaan katso enää toistaan silmiin, he eivät näe enää toistensa
kasvoja, eivät tunne enää toisiansa, he vain aavistavat, että heidän
ympärillään liikkuu ihmisiä ja että itsekin liikkuvat. Kaikki on kuin
paksun, läpitunkemattoman udun sisässä, äänet kaikuvat heidän korviinsa
kuin kaukaa, kaukaa metsän tai meren takaa. Monen silmä on ummistunut,
he liikkuvat vain vaistomaisesti, toiset tuijottavat jäykin katsein
eteensä maahan.
Kaksi nuorta ja hentoa olentoa, poika ja tyttö, toinen toisesta, toinen
toisesta latomesta ovat ahteita maahan otettaessa istuneet salaa
pimeään nurkkaan. Vouti, joka itsekin on unen kanssa taistellut, avaa
silmänsä, tarkastaa työntekijäin rivejä, huomaa toisen laiskottelijan,
lähenee häntä ja antaa kepillään aika iskun hänen kyyristyneeseen
selkäänsä. Makaaja herää, mutta ei tunne kipua eikä ymmärrä mitä on
tapahtunut, ei koittele selkäänsäkään, vaan alkaa uudestaan vaipua
uneen. Mutta toinen ja kolmas lyönti ajaa hänet ylös. Tyttö on
terävämpi ja tunteellisempi -- hänen suustaan kuuluu ensimmäisellä
lyönnillä heikko: "ai!" ja peläten toista iskua hän pakenee työn ääreen.
"Te ylenannetut! Te kovakorvaiset! Vai tässä teidän on makuupaikkanne!"
hönisee vouti nenäänsä, kunnes hänen silmänsä jälleen painuvat kiinni.
"Liikuttakaa käsiä, liikuttakaa jalkoja!" muistuttaa puolestaan
riihiukkokin, kun hän katsellessaan ulos huomaa aamun koittavan.
Soimausten ja kepin avulla koitetaan noille elottomille työjuhdille
antaa eloa ja uusia voimia. Jälleen nousevat ja laskeutuvat käsivarret,
varstat kilkkavat, olet kahisevat ja vilja irtaantuu savilattialle,
kaunis, kultainen vilja, josta moisiossa tehdään niin hienoja, valkeita
lestyjauhoja, niin puhdasta makuisaa leipää, jossa ei ole akanoita eikä
kuoria.
Kun päivä nousee taivaanrannalla -- on sade tauonnut -- riihi puitu
-- neljäs sillä viikolla ja samoin jo monta viikkoa perättäin pitkin
syksyä.
Kuinka? Mahtavatpa olla iloisia, kun työ on tehty! -- Ei, ei ainoata
sädettäkään elostavasta onnellisesta tunteesta, josta ihminen nauttii
lopetettuaan ankaran työn.
Oi ei! He makaavat seisaallaan eivätkä siitä syystä tunne mitään. Ja
toiseksi, ei ole työ vielä pitkään aikaan loppunut. Heidän työnsä
vasta alkaa! Tuo loistava tulipyörä taivaalla, jonka kultaiset säteet
pian heräävät ja suutelevat virkeää luontoa, se on noille öisille
työtontuille pelottavana merkkinä uuden raskaan työn alkamisesta. Vielä
kaksitoista tuntia työtä, soimauksia, keppiä, akanaista leipää, unen
kanssa taistelemista -- sitten vasta tulee lepoaika, kallis, suloinen
lauvantaiehtoo. -- --
Vouti antaa työläisille käskyjä ja laittaa heidät moisioon. Kupias ei
ole vielä näkyvissä. Tätä silmänräpäystä käyttää moni hyväkseen, ottaa
kuivan leipäpalan pussistaan ja alkaa torkkuen täyttää vatsaansa;
toiset eivät tiedä enää, mitä nälkä ja jano merkitsevät, he tarvitsevat
unta, väkistenkin kaataa uni heidät pitkäkseen maahan. Koko maailma
viiden minutin unesta! He heittäytyvät jaloiltaan maahan, niinkuin
olisi heihin pyssyn luoti lentänyt. Pian lepää neljä viisi kuorsaajaa
riihen ulkoseinuksella -- ei kääntyneenä moision puoleen, vaan sinne
päin, mihin työnjohtajan tai voudin silmä ei ulotu. --
Tuo varastettu uni ei kestänytkään kauvemmin kuin viisi minuttia.
Äkkiä, niinkuin nousseena maan sisästä, seisoi kupias riihen nurkalla.
Tuskin oli hänen katseensa keksinyt räystään alla lepäävät ihmiset, kun
jo nousi uusi tuominen keppi ja lankesi lähimpänä nukkuvan vartalolle.
Tuo oli nuori tyttö, joka syödessään oli torkahtanut. Hän piti
leipäpalasta kädessään, hänen huulensa olivat leivän murenissa ja suu
nähtävästi vielä täynnä. Uni oli voittanut nälän, ennenkun syöjä ehti
niellä purtavaansa.
Kun ei hän ensimmäisellä lyönnillä kerinnyt ylös, antoi kupias hänelle
vielä toisen. Se sattui suoraan päähän, ja niin kovasti, että hiusten
sisästä alkoi tihkua verta.
"Luontokappale!"
Tuon lyhyen, vakavan muistutuksen lausui urisevalla matalalla äänellä
eräs suurikasvuinen päivätyöläinen, joka juuri oli tullut riihestä
makaavien joukosta herättämään talonsa aputyöpoikaa. Tämä sattui
olemaan lähellä mainittua tyttöä.
"Kuka sanoi: 'luontokappale'?"
"Minä!"
"Kuka on luontokappale?"
"Sinä!"
Kouristuksen tapainen vavistus puistatti nuoren kupiaan ruumista. Hän
alkoi hyppiä kuin hurja. Hänen kiiluvat silmänsä ennustivat pahaa. Nyt
kohosi keppi ja lankesi kiivaasti työläisen tukevalle vartalolle.
Völlamäen Päärn seisoi liikkumatta, ikäänkuin miettien, mitä oli
tehtävä. Hän oli hidas sekä liikkeissään että ajatuksissaan. Mutta
nyt oli hän tehnyt päätöksen, kun vielä toinen kepinisku sattui hänen
olkapäähänsä. Nyt hehkui hänen silmissään ikäänkuin tumma tuli.
Verisuonet hänen otsallaan paisuivat kuin makkarat -- sitten tarttui
hän molemmin käsin kiinni kupiaan kaulukseen -- nosti hänet ylös
ilmaan, ravisti häntä pari kertaa sinne tänne, ja sitten lensi pieni,
laiha mies pari syltä loitommalle leppäpensasta kohti.
Tämä kaikki tapahtui niin pian, ettei kukaan olisi kerinnyt väliin,
vaikka olisi tahtonutkin. Kaikki työläiset seisoivat liikkumatta
paikoillaan, ja joka ei ollut väsymyksestä liian välinpitämätön, sen
kasvoille ilmeni vahingoniloinen hymy tai hämmästys, kun ehti ajatella
seurauksia.
Vouti oli pian jälleen jaloillaan. Ensimmäisessä vihan ja häpeän
puuskassa aikoi hän uudestaan karata työmiehen kimppuun, mutta
tavottaessaan keppiään maasta, huomasi hän joutuneensa toiselle
suunnalle. Tummanpunaisena ja vapisevana kääntyi hän työläisten puoleen.
"Te kaikki näitte, mitä nyt tapahtui! Jos tuo lurjus ei saa sata iskua
selkäänsä, niin syön minä vanhat housuni! Minä sinut opetan Völlamäen
Päärn! Minun keppini tanssii vielä monta kertaa sinun selässäsi, kunnes
saan sinut kokonaan kukistetuksi. Sika, lurjus, peto -- mokoma! --"
Hän olisi voimattomassa vihassaan vielä jatkanut soimaamistaan,
jos ei verinen tyttöparka olisi herättänyt hänen huomiotaan. Tämä
oli sillävälin oivaltanut tilansa. Hän huomasi verta kädellään ja
vaatteillaan, ja polttava kipu päässä ja selässä herätti hänet täysin
valveille. Hän piteli itkien päätään, tuskan ja vihan vallassa hän
huusi:
"Mokoma murhamies!"
Vouti karkasi kaikin voiminsa tyttöön kiinni.
"Vai sinä soimaat minua murhamieheksi? Sinä kurja suunpieksäjä,
uskallat minua vastustaa! Sinä -- sinä --."
Ennenkun hän keksi uusia sanoja nousi ja laski keppi hänen kädessään,
mutta lankesi maata vasten, sillä tyttö oli notkeana kuin kissa paennut
miesten selän taa. Kun lyöjä karkasi hänen peräänsä, juoksi hän
kiireissään Völlamäen Päärnun rintaa vastaan.
"Voisit hänet nyt jo jättää rauhaan, onhan hän verinen", murahti tämä
rauhallisesti, ikäänkuin ei hänen ja voudin välillä mitään olisi
tapahtunut.
"Mitä hittoa se sinuun kuuluu? Minä voin piestä häntä, ettei hän enää
liikuta jäsentäkään. Herra on minulle käskyn antanut, että minun pitää
opettaa kovapintaisia ihmisiä. Minä kannan keppini kunnialla -- mutta
sinä lurjus, sinä rosvo, sinä -- sinä --." Hänen äänensä muuttui
vihaiseksi vinkumiseksi, kovaksi kiljunnaksi, ja hänen suunsa ympärillä
värisi suonenvedontapainen vihanitku.
"Sinä, Päärn, sinä saat minun kädestäni vielä sellaisen opetuksen, että
tiedät, mistä olet kotoisin!"
Nyt hän joutui sellaiseen soimaamis- ja sadattamisraivoon, että hän
kokonaan unohti tytön. Hänen liinanvalkea tukkansa, josta lakki
oli pudonnut pois, seisoi korvallisilla pystyssä kuin vihaisella
kissalla; hänen keltaiset silmänsä valkeiden ripsien ympäröimänä ja
samoin valkeiden kulmakarvojen alla kiilsivät punaisina kiukusta.
Hänen sulkeutuneilla huulillaan, joita ympäröi valkea, harva ja
lyhytkasvuinen parta, oli keltaista vaahtoa. Joka hänet tällaisena
näki, arvasi, että hän haukkumaansa miestä vihasi kaikesta sydämmestään.
"Kyllä sinut jo tunnetaan, sinä kovakorvaisten kuningas! Missä vain
vastaan pannaan ja niskotellaan, siinä olet sinä alkuunpanijana! Omasta
konnustasi sinut ajettiin pois -- nyt sinä, köyhä rotta, olet toisen
miehen orja! Isäsi jo oli kapinoitsija, sinun koko sukusi on järkiään
kapinoitsijasukua. Varkaita, ryöväreitä, murhamiehiä, laiskottelijoita
ja kuhnureita ovat sinun vanhempasi ja vanhempain vanhemmat olleet,
mutta suurin lurjus olet sinä itse! -- -- -- Jopa on uusi nahka ehtinyt
selkääsi kasvaa. Kylläpä me sen kohta taas pois kuorimme! -- -- -- Ja
kenenkä puolesta tuollainen kuotta alkaa tehdä vastarintaa? Kulbin Kain
puolesta, tuon vetelehtijän, tuon nurkantakaisen puolesta, jota oikea
ihminen ei tahdo sylkeäkään." -- -- --
"No noh, olet hänen luonaan itsekin jo kyllin vieraana käynyt!" kuului
varovainen, ilkkuva huuto etempää poikain joukosta.
"Jokos pistättää, kun Kai toisia heitti suin päin ulos aitan lakasta",
lisättiin toiselta puolen samoin varovalla äänellä.
"Kuka tietää, ken Kai raukan oikea isäkään on!" arveli joku vielä
joukkoon, jonka jälkeen kuului poikain ja tyttöjen joukosta salaista
naurun hihitystä kuin tuulen kahinaa kuivissa lehdissä. Kolkko riita
kupiaan ja työmiehen välillä liitti sorretut henget yhteen.
Kubja-Prits ei ollut kuulevinaan mitään. Hän huomasi, että kaikki
olivat häntä vastaan, joka tunne tekee väkivaltaisimmankin
varovaiseksi. Mutta peittääkseen salaista pelkoaan, purki mies edelleen
vihaansa syynalaisen niskaan:
"Tunnusta pois, mitä sinulla on tekemistä tuon naisen kanssa?" karjui
hän. "Mitä se sinuun kuului, vaikka minä tuon unisäkin ajoin työhön?
Mitä salaisuuksia teillä on toistenne kanssa? Onko sinulla aikomus
mennä hänen kanssaan pappilaan? Voithan mennä, kuka sinua kieltää?
Eikä siitä kellekään tule vahinkoa, että saat niin paljon lankomiehiä!
Mutta älä sinä, tomppeli, tule minua kieltämään, kun minä täytän herran
käskyä ja panen laiskalle jalat alle! -- -- -- Vastaa, niskottelija,
mitä salaystävyyttä teillä on keskenänne tuon tytön kanssa?"
Vastauksen asemesta pisti Völlamäen Päärn suuren tomuisen takkinsa
ylleen ja käänsi soimaajalle selkänsä. Tahtomatta tai tahallaan sylkäsi
hän hyvin kuuluvasti halkopinoon ja poistui työmiesten ja vaimojen
joukosta. -- -- --
Kubja-Prits näki vain pilkallisia kasvoja. Hänen punottavat poskensa
kävivät sinertäviksi, kouristuksen tapaisesti piti hän keppiä
kädessään, mutta se pysyi paikoillaan. Tunne, ettei kukaan, ei
ainoakaan ollut hänen puolellaan, ei kiittänyt hänen sanojaan ja
tekojaan, masensi häntä. Hän huomasi kyllä, mikä siihen oli syynä.
He vihasivat ja pelkäsivät häntä. Sen he tekivät ensiksikin hänen
liiallisen kovuutensa ja kurjan olentonsa tähden, ja toiseksi
sentähden, että hän vielä kuusi kuukautta sitten oli ollut samanlainen
työmies kuin hekin, mutta nyt heilutti kupiaskeppiä. Kuusi kuukautta
sitten oli hän samoin kuin hekin toivonut maan alle herrat ja
johtajat, voudit ja kupiaat, oli samoin kuin hekin salaa puristanut
käsiä nyrkkiin, jos jollekulle tehtiin vääryyttä; oli samoin kuin
hekin ottanut kiellettyjä unia, oli niinkuin hekin kärsinyt, kun
rankaisija kepillä heitä pehmitti. Ja nyt seisoi hän heidän edessään ja
heilutti keppiä, eikä muistanut, mitä hän itsekin oli tehnyt, nyt hän
tuomitsi heitä, joiden kanssa ennen oli yhtä pitänyt, rankaisi heitä
sellaisesta, jota hän ei ennen ollut rikoksena pitänyt. He pitivät
häntä ilmiantajana, sen huomasi Prits hyvästi muistaessaan entisiä
aikoja ja sentähden jätti hän tekemättä sen, jota ei luullut aivan
välttämättömäksi.
"Noh, mitä te odotatte siellä vielä?" huutaa hän samassa. "Tytöt, eikös
vouti sanonut teille, missä perunamaa on? Ja te, miehet, joudutteko
kyntämään?"
Ja vihaisella, käskevällä äänellä antaa hän työmiehille, jotka alkavat
lähteä, vielä monet tarpeelliset varotukset.
Sen ohella hautoo hän kiihkeänä kostotuumia. Hän ei tahdo maksaa
ainoastaan Päärnulle ja Kaille, vaan jos mahdollista kaikille, jotka
häntä ovat uskaltaneet pilkata, jopa häntä kaikkien kuullen ilkkua
ja arvostella. Kun työmiehet ja vaimot kokoavat eväspussinsa ja
vaatteensa, tarkastaa kupias riihen luona olevia ranka- ja puupinoja.
Hänpä tietää omasta kokemuksestaan, että niihin kätketään aina jotakin,
jota _hyvä_ vouti ei ole näkevinään. Mutta Pritsinhän ei tarvinnut
asiata salata. Olivathan nämä kaikki hänen vihamiehiään.
"Ahaa -- ruispussi! Kuinka mukavasti pistetty pinoon! -- -- -- Ja
tuossa -- ahaa, vielä pussinen parhaita seinään lyötyjä rukiita!"
"Miehet -- kuulkaa! Kenen nuo pussit tuossa ovat?"
Miehet ovat jo menossa, mutta kääntyvät voudin huutaessa jäykkinä
takaisin.
"Tulkaa tänne!"
Tulevat kyllä ympärille ja katsovat, mutta ei kukaan tunne pusseja.
"Siimu-Jyrin Mats, tuo on sinun pussisi!"
"Ei ole!"
"Valehtelet, lurjus!"
"Ei ole!"
"Ja tuo pussi on Töntsun Jaakopin oma!"
"Valhe!"
"Sinun ne ovat!"
"Valhe!"
"Miehet, tunnustakaa, kenen nuo pussit ovat! -- Eivätkö nuo ole Matsin
ja Jaakopin pussit?" karjuu hän heille.
Miehet katsovat, tunnustavat, pudistavat päätä -- ei kukaan tunne
pusseja.
Vouti katsoo tyttöjen puoleen. Sama pahansuopa, pilkallinen
vaikeneminen. Joku nenäkäs astuu lähemmä ja on haistavinaan pusseja.
Toiset purskahtavat nauruun.
"Menkää hiiteen!" huutaa Prits. "Kyllä varkaan jälille vielä päästään!"
Ja kun työläiset kääntyvät menemään, kantaa vouti pussit riihen luo.
Riihessä on sillä välin tehty kepposia, joita nähdäkseen Kubja-Prits
kaikeksi onneksi tulee liian myöhään.
Kun Riihi-Mart askaroitsee olkien luona riihenalusessa,[2] lähtee
Hansu-Jyrin Jaan riihestä, hänen perässään Wildrikun Villem. Molemmat
katsovat varovasti joukkoon, josta kuulevat Kubja-Pritsin meluamista.
Kaksi poikaa on vielä riihessä. He iskevät toinen toiselleen silmää,
kun näkevät Jaanin ja Villemin. Toinen heistä ottaa varstan seinältä ja
pieksää sen varrella Jaanin suurta huopahattua. Kohta on Jaan muuttunut
viljapatsaaksi: kaikki mitä hatun suureen sisustaan on kätketty, vuotaa
pitkin päivätyöläisen vartaloa riihen lattialle!
Pojat hämmästyvät, Jaan itse säikähtää. Mutta Riihi-Mart! kääntyy selin
poikiin ja alkaa kaikin voiminsa aivastaa. -- -- --
"Villem!" huutaa hän samassa.
"Mitä?"
"Tule tänne!"
Villem lähtee.
"Etkö sinä, pakana, kuule, kuka on pihassa? Kiiruhda pian takaisin
riiheen!"
Villem katoaa kuin tuuli riihitupaan ja tyhjentää siellä
hattunsa. -- -- --