Elvsaetissa oli nyt niin hiljaista ja yksitoikkoista, vaikka siellä
tänäkin kesänä oltiin ja elettiin.
Ei tullut enää tohtoria, ei lähtenyt tohtoria käskyin ja puuhin ja
edellään kuin tuuli siitä, mitä oli sisällä ja ulkona tehtävä. Ei
nähty vierailevien rilloja ja kääsejä tohtorin mäessä, ei seisahtunut
hiljaisia sairaita portaille kysymään, oliko tohtori kotona...
Konttorihuoneessa oli kaikki entisellään, riippuivat tohtorin piiput
ja makasivat hänen kauniit koneensa, -- haavurilaatikko tavallisella
paikallaan pulpetin oikealla puolella. Maanviljelys oli poisvuokrattu
siksi vuodeksi, kunnes maatila syksyllä myytäisiin, ja sitä
hoidettiin alaalta väentuvasta.
Bente rouva puuhaili hiljakseen kotitaloudessa ja puutarhassa.
Vähän väliä tuli kirjeitä Arntilta ja Massilta. Hän oli luovuttanut
loput perinnöstään taatakseen siten heidän kasvatuksensa, ja nyt
sitä kysyttiin ja vastailtiin pitkissä kirjeissä, kuinka rahoja
tuli käyttää. Ylhäällä keltaisessa salissa tuntuivat askeleet
vielä yksinäisemmiltä ja hiljaisemmilta autiossa huoneessa, jossa
huonekalut olivat epäjärjestyksessä, pitkä pöytä maalaamaton ja
tavaroita työnnetty sinne tänne, niin että koko huone oli kuin
ullakko-säilytyshuone. -- -- "Niin kauan kuin oli hitunenkaan toivoa,
-- jotain, jonka vuoksi elää," oli Baarvig sanonut... Se oli tuo
salainen kertosäe, jota ei kuullut päivällä enempää kuin kosken
kohinatakaan, mutta joka alkoi mielessä humista yksinäisinä hetkinä
keltaisen salin ikkunan luona --
Minka... Hän käyskenteli kesän täällä kotona kysymysmerkkinä
äidilleen -- häälyvänä toivona... Minka, hänen sydänkäpynsä, jonka
vuoksi hän oli tuntenut itsensä niin rikkaaksi niin monet vuodet...
jota hän oli rakastanut heikkouteen saakka, -- jota hän ei kestäisi
kadottaa!...
Rouva Baarvig oli aina Minkan kotiintulosta saakka yhä enenevällä
tuskallisella tunteella huomannut, että tyttäreen oli tarttunut väriä
ympäristöstä, jossa hän oli liikkunut, vaikutuksista, joiden alainen
hän oli ollut... Tuo uneksiva itseensä vaipuminen... Ikäänkuin
todellisuuden rajain ja vaatimusten ymmärryksen heikkeneminen --
tuommoinen sumuinen kiihotettu itsetunto... Häneen oli kuin jotain
tarttunut toisesta ilmakehästä, joka oli täynnään tylsistäviä
edellytyksiä ja käsitteitä -- --.
Ja puhe niin hillitsemättömän hermostunutta, joka hermo rikki
revitty... Hänen piti nyt pysyä kotona koko kesän, voimistumassa
ja lepäämässä... saamassa takasin hienon luonteensa, pääsemässä
tasapainoon. Syksyyn... niin syksyyn saakka... kunnes Elvsaetissa
kaikki oli irtirevitty.
_Silloin_ oli yritettävä käydä kiinni; -- Minka antaisi soittotunteja
ja hän itse pitäisi pääkaupungissa lapsille taloutta... Ja Berthea,
surullisen huikentelevainen Berthea pantaisiin talouskouluun...
* * * * *
-- Minka koetti huolellisesti karttaa Schulteissia, -- ei sietänyt
nähdä häntä, hänen hermonsa olivat aivan hillitsemättömät siinä
kohden. Hän oli huomannut Schulteississa jotain häiriytynyttä heti
ensi silmänräpäyksellä, kun hänet tapasi; yksi ainoa katse sen oli
ilmaissut ja häntä kauhistutti. Hän ei sietänyt sitä ajatusta, että
Schulteiss vahti ja väjyi häntä, kävi yhä levottomammaksi, niin että
hän melkein huusi kauhusta, kun joku liikkui jonkun aidan luona tahi
jossain pensaassa.
Ja Schulteiss kuljeskeli ja väjyi ja piiloutui teille ja mäkiseen
metsämaahan, joka oli nimismiehen talon ja Elvsaetin välillä.
Hän tahtoi nähdä edes vilahduksen Minkasta... Hän saattoi seista
ajatuksissaan, kokoon kyyristyneenä puitten alla lehdossa --
odottaa varmasti vakuutettuna, että Minka tänä päivänä ilmestyisi,
-- hän ei huomannut sadetta, ei märkyyttä ympärillään, eikä ajan
kulumista... Hän puhui Minkan kanssa, ilmaisi hänelle jonkun
suurista ajatuksistaan, -- tunsi hengen ylevää yhteyttä... kuiskasi,
rakasti, jumaloi näyissä... Onnellisina, yksinäisinä hetkinä
kotonaan hän mystillisesti iski silmää, hymyili peiliin ja jupisi
itsekseen sovituista henkikohtauksista... Minkasta, joka ei koskaan
antautunut...
Berthea tuli kerran aamiaispöytään punottavin silmin ja kasvot
pöhöttyneinä. Ei häntä vaivannut mikään, -- ei kerrassaan mikään --
tuo hammastauti vaan. Samana aamupäivänä hän vei postilaatikkoon
asemalle yöllä kirjoitetun paksun kirjeen, jonka päällekirjoituksena
oli: -- Iowa City, Iowa U. S. North America -- Mr Ole Berg.
Hän hämmästytti kotoväkeä pysymällä heinäkuussa kotona kaikki
neljä viikkoa. Sitten se tuli eräänä päivänä... Hänen uskollinen
aina hyljätty ihailijansa kouluajoilta, nimismiehen poika Ole, oli
vastannut hänen kirjeeseensä viipymättä: -- Sylini avoinna, tule,
tule! --
Ja nyt hänen _täytyi_ saada matkarahaa Kjeliltä taikka äidiltä --
hänen _täytyi_ -- täytyi -- --
* * * * *
Lähtiessään hän jätti, siltä näytti, sekaantumistaan sekaantuvan
vyyhden selviämättömiä arvoituksia, jotka varmaan kauvan olisivat
olleet pitäjällä puheenaineena, ellei huomio äkkiä olisi niin
yksinomaan ja rajusti kiintynyt huhuihin, että Mustan metsän
omistajien kesken tapahtuisi uusia konkursseja -- kysymys ei koskenut
vähempää kuin Kjel Baarvigin asioiden asettamista suoritustilaan.
Huhuja kulki vastakkain ja ristiin... Vakuutettiin, että Thekla
rouva äkkiä oli ajanut voudin luo ja tahtonut ilmoittaa _oman_
omaisuutensa, luetella kaikki turkkinsa, silkkihameensa ja
koristuksensa, -- alusta loppuun saakka. Hän oli luopunut siitä
vasta sittenkuin ilmoitettiin, että Kjelin _oma tekemä_ väliaikainen
pesäluettelo osoitti kokonaista kuusikymmentätuhatta kruunua enemmän
omaisuutta kuin velkoja -- --
Kun Endre vallan vasten tapaansa syöksemällä syöksi Elvsaetiin
kertomaan huhusta, ei Bente rouva hiiskunut sanaakaan. Se mikä nyt
_alkoi_ kaikille muille, se oli jo hänelle vanhaa --. Aikoja sitten
taisteltu ja selvitetty...
Kärsitty kaikki, mitä _saattoi_ tapahtua... ja vielä paljon
enemmänkin... Niin kauan kun on toivon kipinääkään, -- muista se
Bente, oli Baarvig sanonut... Hänen täytyi nyt suojella sitä, mitä
hänellä vielä oli --
Hän tunsi nyt yhä enemmän ja enemmän, kuinka vaikeata oli päästä
Minkan olennon perille.
Niin hellä, niin käsittävä jonakin hetkenä, -- mutta samalla tuntui
kuin kaikki olisi aljettava alusta jälleen. Ja syvällä sisässään,
jossa ratkaisun tuli tapahtua, hän luiskahti pakoon. Minka vältti
mieluimmin noita sydämen hetkiä, jolloin voitiin varovasti mainita
tulevaisuuden näköaloja ja tuumia; hänen kasvoihinsa tuli niin
kärsivä peitetty ilme... Viime aikoina hän oli alkanut käydä niin
levottomaksi, niin äkilliseksi käytöksessään, vavahteli säikähtyen
ja arasteli kovin keskusteluita -- oli saanut monta kirjettä
ja kirjoittanut -- Vaikk'ei Bente rouva koskaan olisi nähnyt
päällekirjoitusta, olisi hän kuitenkin arvannut, että Minka oli
Varbergin kanssa kirjeenvaihdossa. Ja nyt hän kuuli, että Varberg
oli tullut näille seuduille ja asui asemalla. Hän oli varmaankin
taas saanut Minkan kiedotuksi tuohon onnettomaan hypnootilliseen
mystisismiin... Tuo hurmaantuminen, joka oli alkanut huumaamalla tai
kiihottamalla yhtä erikoista tahdonkykyä ja sitten jatkoi repimällä
hajalle koko ihmisen, nujertamalla kaiken luonteen ja itsenäisyyden,
-- sen _täytyi_ loppua itsemurhaan! -- Bente näki epätoivoisena
Minkan edessään tahdottomana meediona, -- kokeilijan uhrina -- hänen
käskyjensä säiliönä -- elävänä ruumiina.
* * * * *
-- Kjel astui verkalleen ylös portaita, seisahtuen väliin ja kokoon
lyyhistyen. Hän haki äitiä kaikista huoneista, käveli kuin pimeässä
ja seisahtui vihdoin hapuillen maitokamarin oven eteen... Hän
kuuli Bente rouvan äänen mankelihuoneesta, jossa hän Minkan kanssa
järjesteli ja pani liinavaatteita kokoon muuttoa varten. Kun Kjel
melkein kompastui huoneesen, kalpenivat rouva Baarvigin kasvot äkkiä,
jäykistyivät kuin jääksi ja kävivät niin teräviksi.
Kjel oikasihe seinää vastaan ja voihki. Se ääni oli kuin käheätä
alkua huutoihin, joista ei jaksanut tulla mitään... "Konkurssi,
äiti -- käsketty kuulusteltavaksi kello kolme iltapäivällä --
säästöpankista" -- sanoi hän katkonaisesti -- -- "ja -- ja -- illalla
minut -- vangitaan -- minä tiedän sen"...
Yläosa hänen ruumiistaan retkotti eteenpäin, ikäänkuin hän ei olisi
jaksanut sitä kantaa, kasvot olivat vihertävän kalpeat, veltot,
silmissä tuskaa, mutta suu idioottimaisesti selällään -- "Käy
hullusti, -- äiti", -- mörisi hän käheästi, -- "läksin pakoon
kotoa" -- --
Endre tuli perässä ulkohuoneeseen, hän oli jo aikoja sitten
ymmärtänyt asian. "Tässä on lasi konjakkia -- omaasi, Kjel, -- sinä
tarvitset sen kyllä"...
Kjel torjui pois lasin veltolla kädellä.
"Sinun täytyy koettaa miehistyä -- --. Etkö -- etkö maistakaan
--. Täytyy kestää kohtalonsa kuin mies -- vaikka minkä kohtalon
-- ainakin säilyttää fasaadinsa, sen sanon sinulle -- ei saa
aivan kokoon lyyhistyä -- -- muuta kuin kuollessa", -- lisäsi hän
teatraalisesti.
"Vankeus -- ehdoton vankeus"... änkytti Kjel käheästi. -- "Tässä,
juo vettä, Kjel", -- sanoi rouva Baarvig -- "rupea -- istu tuolle
tuolille".
Kjel nieli pari kulausta vettä. "Iltapäivällä, äiti il-- --" hänen
kätensä vapisi, niin että äidin täytyi ottaa lasi häneltä. -- "Älä
nyt masennu noin kokonaan, Kjel", -- Bente rouva silitteli puoleksi
tietämättään Kjelin kasvoja ja tukkaa, Kjelin huohottaessa taajaan.
-- "Älä nyt vallan masennu... Sinun äitisi, joka on sinut kantanut ja
synnyttänyt, Kjel, -- ei hylkää sinua."
Kjel ikäänkuin ylönantoi... "Van -- -- vankeus" -- Hän istui tylsänä,
pää retkallaan äidin kuivatessa hänen otsaansa. -- Endre alkoi
kulkea edes takaisin käsivarret ristissä: "On hetkiä, ratkaisevia
hetkiä, jolloin täytyy kohota saamaan yleiskäsitys asemasta, --
koettaa päästä situatsioonin herraksi... Kun tavalliset porvarilliset
käsitykset eivät enää pidä pystyssä -- kun on ikäänkuin joutunut
yhteiskunnan rajojen ulkopuolelle, -- niin sihdataan asioita
_toiselta_ kannalta -- valitaan tavattomia teitä" --. Hän kääntyi: --
"Ymmärrätkö minua, Kjel --. Minä neuvon sinua heti pakenemaan maasta
-- hautaamaan olemuksesi jonnekin Atlantinmeren toiselle puolelle
-- -- itsesi tähden ja perheen tähden"...
Kjel loi häneen tylsän katseen. Ilmeestä näkyi, ettei tässä ollut
ajattelemistakaan minkäänlaista tarmokasta tointa. Endre heittäytyi
seinäpenkille ja potkaisi vihaisesti jalallaan: "-- Asian näin
ollessa tekisi mieli tosiaankin olla päättäväinen -- kerrassaan iskeä
kirveellä Arntin dynamiittipatruunia tuolla varastohuoneessa...
vallan joutua epätoivoon... keksiä mitä tahansa"... Hän tuijotti
hetkisen Kjeliin -- "Kuule, Kjel, minä, sinun veljesi seuraan sinua
iltapäivällä oikeussaliin, -- minä aion uhmata opinjoonia" --
Minka levottomin tempauksin tuon tuostakin nousi ja taas istui,
peitti silmänsä käsillään -- tuijotti värisevällä kauhulla veljeensä,
murtuneeseen muotoon, joka tuskin pysyi pystyssä. Äkkiä hän
ikäänkuin kädellään sokeasti työnsi vaikutuksen luotaan ja puhkesi
vaikeroimaan: "Nyt minä voin sanoa omankin asian... Sinun se täytyy
tietää äiti, --. Minä, -- minä en ole hennonnut surettaa sinua
sillä ennen -- mutta nyt... Niin, minä olen vastannut myöntävästi
Varbergille!... Minä en voi tehdä toisin, -- enkä tahdokaan",
-- intoili hän hermostuneesti vallan suunniltaan. -- "Minä itse
_tahdon_, äiti... seurata häntä, -- olen sitoutunut häneen... Hän
rupeaa minun impressaariokseni ulkona maailmassa -- minä tulen
meedioksi, valmistamaan sijaa uusille totuuksille"...
Rouva Baarvigin silmät muuttuivat äkkiä kuin ilveksen silmiksi.
"Sinä katsot minuun, äiti... Minä sanon sinulle, se on ollut sovittu
asia Varbergin ja minun välillä jo alkukesästä saakka... Minulla on
lahja. Hän kehittää minun omituista kykyäni... Minun _täytyy_ seurata
kutsumustani"...
Bente rouvan kasvot jähmettyivät... niihin tuli kauhistuksen kalpeus
-- mielipuolisuuden varjo... Ilmassa ikäänkuin kaikui voi -- voi...
pitkiä ääniä -- yliluonnollista vaikeroimista... Hän näki... näki...
... Minkan istuvan haltioissaan, huiskutellen käsiään kuin tahdoton
nivelnukke --. Se kulki hänen ohitseen tyhjyyttään naristen... Ja
tuossa kävi tuo toinen, jolla ei ollut tulevaisuutta, ja laverteli
dynamiitista... Kjel seisoi äkkiä seinän vieressä ja kaularaudat
pistivät esiin molemmilta puolilta...
Yht'äkkiä tuntui hänestä niin huimaavan rusentavan raskaalta,
etteivät Arnt ja Massi -- Baarvigin nimi -- enää jaksaneet
ylläpitää...
-- Bente rouva katsoi jäykästi, pahaa tietävän vieraasti, kolmeen
lapseensa... Hänen kivettyneet kasvonsa kävivät tuhkan harmaiksi,
kalman kalpeiksi, kun hän meni varastohuoneeseen. -- Hän haki
levollisena esille Arntin läkkirasian, jossa dynamiittipatruunit
olivat, -- tarttui sitten kirveeseen ja iski hurjasti kauhusta
kiljahtaen -- --
* * * * *
Kello neljännestä vailla yksitoista aamupäivällä kuultiin seudussa
kova räjähdys tohtorin talosta Elvsaetistä. Onnettomuus lienee
tapahtunut siten, että jossakin säilössä ollut dynamiitti vahingossa
oli syttynyt. Toinen puoli taloa oli raunioina, ja lankkujen ja
tukkien välissä makasi neljä ruhjottua ruumista -- rouva Bente
Baarvig ja hänen kolme täysikasvuista lastaan.