Nytkös pidettiin hyvänä isoisä Baarvigia. Hänen täytyi käydä
pienokaisen luona sahalla niin usein, kuin vaan suinkin saattoi.
Ellei muuta, niin näyttivät sitä ainakin akkunasta, kun isoisä ajoi
sivuitse kääseissään eikä hänellä ollut aikaa.
Hän oli suunnattoman ihastunut Baard Kjelseniin -- pojalle piti
pantaman, hänen mukaansa, Baard nimeksi --. Ja Baard Kjelsen
Baarvigin silmät näyttivät niin viisailta, kun hän makasi ja katsoi.
Mutta hänen lääkärikseen --, ei, siitä pyydän saada kieltäytyä.
-- Lähtekää vasta tulleen uuden lääkärin, Stenvigin luo, hän on
lastentautien spesialisti, hän on matkustellut stipendillä jos
jossain...
Isoisä Baarvig omituisesti heitti päätään pyöräyttäessään sahan
ohi, -- ajaessaan läpi sahan hyrinän ja lautain räiskeen,
ohi lankkupinojen ja sivu Kjelin uuden rakennuksen, joka oli
sveitsiläiseen tyyliin rakennettu, suurine akkunoineen ja
sinkkikattoineen... Näytti tosiaan siltä, kuin olisi Kjelille
onnistunut avata itselleen suurien tulojen sulut. Kieltämättä hän
alkoi saavuttaa piirikunnassa taloudellisen aseman, jonka kautta
hänen synnynnäinen leipäneronsa -- niin hänen oli tapansa sanoa
-- sai kaiken sahauksen ja puukaupan herumaan hänen sahaansa... Ja
kuka tiesi, vaikka Kjelistä vielä tulisi säästöpankin tirehtörikin.
Mutistiinhan jo siellä täällä, miten äänet lankeisivat...
Tohtori oli nyt kuullut lintujen sitä laulavan useammallakin
taholla. Kjel säilytti terveen järkähtämättömän järkensä, hän ei
antanut vietellä itseänsä minkäänlaisiin ajan liiallisuuksiin
-- oli aivan vastaanottamaton ideatarttumalle, -- miten sitten
sovittikin suutansa ollakseen mieliksi jäykän ihanteellisesti
teoretisoivalle aviopuolisolleen... -- -- "Pikku Baard on jälleen
parhaassa voinnissa, Bente", -- ilmoitti tohtori tullessaan kotiin
ja riisuttuaan päältään sudennahkaiset turkit ja matkasaappaat,
-- "tuommoiset vatsanväänteet menevät ohi yhtä äkkiä kuin ovat
tulleetkin... Juttelin tohtori Stenvigin kanssa maantiellä, hän juuri
tuli heidän luotaan -- ja kaikki on kunnossa... Hän pitää luentoja
Theklalle, kukas uskoisi", tohtori iski silmää, -- "siellä on kuin
luentosalissa, jossa esitetään lapsiviisautta... Lausutaan luuloja,
minkä vuoksi hänen vatsansa on joutunut huonoon kuntoon ja minkä
vuoksi se varmaan on jälleen paraneva. Thekla, hän tahtoo päästä
kerrassaan syiden perille; ja tohtori antaa niin monta selitystä,
kuin vaan luulee hänen hyväksyvän."
"Täällä on sinulle kutsumus Rognerudin omistajalta, että illalla
lähtisit neljänneksi mieheksi pelaamaan vistiä Kjelin kanssa", --
ilmoitti Bente... "Mutta minun mielestäni tulee sinun, Baarvig, pitää
kiinni vanhasta totutusta seurapiiristämme, äläkä anna horjauttaa
itseäsi omalta tolaltasi. Tuo Kjelin seurustelu pitkin pitäjää
korttineen ja totineen, ei se meille sovellu." -- "Eipä kyllä,
enkä juuri voi sanoa, että minua huvittaa istua korttia pelaamassa
toverina omalle pojalleni ja kuunnella hänen vitsejään. Mutta
jotainhan sitä täytyy tehdä pojan tukemiseksi, vai mitä arvelet." --
"Minusta pikemmin on aika, että suojelemme itseämme sekaantumiselta...
Sinä olet lääkäri, Baarvig, sinä olet maksanut kunniasi ja arvosi
elämäsi rehellisellä ja raskaalla työllä, -- sitä ei kukaan saa ottaa
sinulta pois, ei onnettomuudessa eikä surussa", -- puhkesi Bente
mielenliikutuksessa. "Meidän talomme täytyy olla _meidän_ talomme, --
jonka _me_ olemme rakentaneet Jumalan ja ihmisten edessä. Ja Kjelin
talo olkoon Kjelin. Me emme lainaa heiltä mitään kunniaa emmekä etua,
vaikka he sitten rakentaisivat sen kuinka korkeaksi." -- "Mikä sinua
vaivaa, Bente? ... Alan uskoa, ettet suvaitse Theklaakaan -- --.
Sillä Kjel, hän nyt kerran on pannaan julistettu", -- mutisi tohtori
alakuloisena. "Kyllä hän tosin on vähän tärkeä mielestään", -- jatkoi
hän sovinnollisesti, -- "hieman suurlöyhyyttelijä, kun hän liitelee
huoneeseen... Mutta etpä sinä juuri ole se, joka annat itsesi pois
löyhyyttää."
Bente katsoi häneen kummallisesti... "Pitäkäämme omat vanhanaikaiset
kuluneet hopeamme, joihin on leimattu Baard Baarvigin nimi. Meidän
talomme ei seiso Kjelin rohkeitten kauppayritysten varassa. Se
seisoo ja sen _täytyy_ seisoa sinun ja minun varassa." -- "Kylläpä
sinä käsität asian juhlalliselta kannalta, Bente. Et koskaan jaksa
kuulla Kjelistä! Muutoin minusta näyttää, että hän jo pian saattaisi
ruveta minulle vähin takaisin maksamaan", -- arveli tohtori. -- "Älä
velo häntä, Baarvig, -- se saattaisi ehkä olla hänelle sillä kertaa
epämukavampaa, kuin hän tahtoo tunnustaa. -- -- Ja, -- Jumalan kiitos
olin vähällä sanoa, -- enempää rahoja meillä ei ole, millä häntä
auttaa, -- jos hän joutuu pulaan." -- "Eikä mitä, kyllä hän nyt
näyttää pysyvän pystyssä omin voimin"... Tohtori lähti ja vihelteli.
* * * * *
-- Thekla ei suinkaan käsittänyt kevyeltä kannalta äidin tehtäviä.
Hänellä oli luontainen tarve aina selventää itselleen se puoli
elämästä, johon hän kerran oli joutunut. Hän tutki asioita. Mutta
lasten kanssa sattuu niin monta seikkaa, joiden edessä järki on
ymmällään. Ja silloin lähetettiin sana tohtori Stenvigille. Thekla
halusi, kaipasi hänen valaisevia selityksiään. Hänellä oli niin
merkillinen taito pitää loogillisesti asioista kiinni. Ja jos jokin
seikka kuitenkin jäi epäselväksi, niin osasi nuori lääkäri niin
auliisti, niin vapaana tuosta auktoriteetimaisesta pakottamisesta,
-- osottaa hänelle tien erilaisiin tieteellisiin näkökohtiin, joiden
mukaan hän saattoi arvostella. Stenvigin teoriiat lastenhoidosta
olivat ehdottomasti kaikkea pakkoa vastaan, -- hän vastusti sitä,
että lapsi pantiin ehkäiseviin kääreihin, että estettiin sen ihon
toimintaa, niin sanoaksemme syntymisestä saakka, -- että kiellettiin
sen ruumista saamasta riittävästi ilmaa. Tuo kaikki oli kapinaa
yhteiskunnan tapoja vastaan. Hän oli ehdottomasti, -- vertaamisesta
ei saattanut olla puhettakaan, -- mielipiteiltään uudenaikaisin mies,
mitä Thekla oli tavannut jälkeen sen onnellisen ajan, kun hän eli
pääkaupungissa, -- -- samalla kertaa sekä opettaja että lääkäri!...
Ja Thekla nautti, ikäänkuin salainen liittolainen, kun hänen
katseensa tai hymynsä ilmoitti epäilyksen siitä tavasta, jolla lapsia
vieläkin hoidettiin seudun perheissä.
Numero yksi Theklan periaatteista oli, että täytyy säilyttää itsensä
_ihmisenä_ -- Täytyy olla ihminen lapsiaan kohtaan, ihminen talossaan
sekä ulos että sisäänpäin. Se oli tuo suuri järkiperäinen peruste,
jonka vuoksi hänen myöskin oli pakko antaa lapsi imettäjän ja
lapsentytön hoitoon, yöhäiriön välttämiseksi ja niin edespäin ja niin
edespäin.
* * * * *
-- Jäivät Baarvigilla ruokahuoneeseen istumaan kahvin jälkeen
Thekla rouva, Finsland ja Minka. Theklan mielestä oli apen ja
anopin kotiin puhaltanut jokin ajan henkäys, -- siitä pitäen
kuin runoilija Finsland oli ruvennut siellä käymään. Sillä tuo
taikauskoinen yökummitus, insinööri Varberg, teki vaan pimeäksi joka
sopen. Muutoin näytti hänen ja Minkan väli kylläkin salaperäiseltä,
kaikkine jännityksineen, solmuineen ja oikkuineen, -- mikä valta
hänellä sitten lienee ollut tytön yli. Mutta se ainakin oli varmaa,
että Minka nykyään haaveksi runo- eikä henkimaailmassa. Helppo ei
olisi ollut sanoa, kumpi heistä oli mikä. Sillä säännöllisesti
kävivät talossa molemmat, sekä runoilija että insinööri ja ruoskivat
uskollisesti toisiaan. Mutta Minka tavallaan anasti molemmat.
Thekla oli iltapäivällä yrittänyt monien sekä suorain että
kierteleväin kysymysten kautta päästä selville siitä, mikä oikeastaan
oli periaate Finslandin runoudessa. Ja Finsland oli kierrellyt,
kaarrellut; Minka silminnähtävästi oli saanut hänen huomionsa.
... "Minä ajattelen", -- puhkesi Thekla kuumasti, -- "kuinka
suunnattoman paljon hyötyä teidän kaltaisenne mies, jolla on sanan
lahjat, saattaisi tehdä, -- jos ryhtyisitte johonkin reformiasiaan,
antaisitte yhteiskunnan hädän itseenne vaikuttaa... Sillä ette
suinkaan tahdo kutsua itseänne henkiseksi ylellisyyskukkaseksi",
lausui hän lopuksi pistävästi. -- "Minun kukkani nimi on
tyytymättömyys, -- katoavaisuus -- epätoivo... Ehkäpä joku, joka sen
näkee, sitä haistaa, saa halun ryhtyä johonkin työhön"... "Teidän
pitäisi keskustella tohtori Stenvikin kanssa, hra Finsland," --
kehotti Thekla painavasti. "Uskokaa pois, siinä on mies, jolla on
valppaat harrastukset, joka on sekä ajatellut aikamme kysymyksiä,
että niihin -- tunkeutunut... Hän teille avaa näkyaloja." --
"Kuivaa minut ja panee minut rohtopurkkiin, -- hyötykukaksi --
lastenpulveriksi" -- lisäsi Finsland.
Minka hymyili, niin että valkoiset hampaat loistivat; hän oli jo
aikoja sitten Finslandin hengen ja käsityskannan perillä.
"Yhteiskunta huutaa ja parkuu apua, sen voin teille vakuuttaa",
-- intoili Thekla. -- "No jaa, rouva, minä juuri olen yksi noita
huutajia. Muutamat tahtovat ruokaa, toiset tahtovat kauneutta; --
minä ruokin heitä -- ja itseäni -- niin hyvin kuin voin, näen nälkää
ja laulan... Mutta mitä hyötyä te nyt teette, neiti Minka?" --
keskeytti hän vallattomasti --. "Minäpä sanon sen teille... aivan
samaa kuin runo: -- Te olette _olemassa_... Niin runsas väristä,
-- ruskeasta väristä, -- että teistä ikäänkuin tarttuu, minne vain
tulette. Teistä käy ruskeaksi niinkuin kukan pölystä sielun ja
muiston syvyyksiä myöden, sitä ajattelee ruskeata, uneksii ruskeata
-- --. Minä puhallan vaan ruskeita saippuakuplia tätä nykyä..."
Thekla rouva vilkutti hieman epäilevänä silmiään noille
saippuakuplille.
"Kuulkaas nyt, rouva", -- huusi Finsland. "On niitä, jotka saavat
värinsä ja uhkuvaisuutensa mädäntyvän yhteiskunnan risoista... Ne
laulavat katoavaisuuden laulua, auringon paetessa yötä kohti ja
sammuessa muureilta"... "Yhteiskunta on hädässä, hra Finsland. Niin
kauvan kun täällä on niin valtaavia tehtäviä joka kädelle, täytyy
kauneuden tosiaan tyytyä seisomaan hieman taaempana, -- odottamassa."
-- "Minä pyydän, -- kauneus kulkee etunenässä! -- Ikäänkuin
lippu armeijan etupäässä -- korkealla ilmassa, -- kuin herätetty
kaipaus... Uutta, kauniimpaa aikaa ei tule, ellei joku saa ihmisiä
sitä kaipaamaan." -- "Minä luulin, että hätä sen vaikuttaisi..."
-- "Minä taas, että mielikuvituksen lapset, -- runoilija- ja
taiteilijaluonteet, joilla on kykyä kuvailla jotain parempaa."
Thekla näytti hieman nololta; mutta valmistautui puremaan takaisin.
Äkkiä kuului umpikulkusia ja hän katsoi ulos akkunasta, mutta vetäisi
päänsä nopeasti takaisin ja sanoi jäykästi ja synkästi: "Ihmisen,
jolla on harrastuksia, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin!"
Kjel oli tulija. Hän rehki ja tömisti jalasta matkasaappaat ulkona
eteisessä ja astui sitten sisään kylläkin loistavana ja punoittavana.
"Huhhuh, kylmä... Ihan täytyi heittää sikseen kahvivisti Bergin
luona, sinne kun tuli naisvieraita pappilasta. Niinpä juolahti
mieleeni ajaa tänne ylös sinua noutamaan, Thekla." -- "Kiitos, --
tiedäthän sinä, että minä mieluummin kävelen alamäen." -- "Vaan
teinhän minä kuitenkin kiltisti, kun tulin, myönnä se, typykkäni."
Kurttuun vetäytynyt suu teki todella Theklan kasvot, samalla kun hän
koetti salata harmiaan, juuri typykkämäisiksi.
"Äkämystynytkö, Theklaseni, -- äkämystynytkö", -- Kjel läheni
häntä. "Keskeytinkö minä korkean henkisen lennon?... Kotona minä
aina karkaan huoneesta, kun sinä ja Stenvig alatte keskustella
korkeammista aineista, -- se sinun täytyy myöntää, Theklaseni."
Thekla kiinnitti vaieten mustat silmänsä kattoon.
"Olet vaan niin kirotun suvaitsematon!" -- puhkesi Kjel. --
"Minä panen jyrkän vastalauseeni sitä vastaan, että muka teidän
harrastuksenne olisivat tuumaakaan paremmat kuin minun. Ne vaan
menevät toiseen suuntaan, siinä kaikki"... Hän seisoi lainaa
myöntävä kriitillinen ilme kasvoissaan ja helisteli avainnippuaan.
-- "Afääritkö eivät olisi taidetta!... Ottaakseni esimerkin. --
Monitor ja Merrimack Potomak-joessa, mitä siitä arvellaan. -- Se
kyllä oli hieman suurempaa draamaa kuin Schillerin ja Göthen, --
muutti koko maailman merisodan kerrassaan, niin että siirryttiin
puusta rautaan... Ja sahallamme olisi puutavarat, -- omat seinämme,
sen vakuutan Thekla, -- kerrassaan toisessa hinnassa kuin nyt.
Me molemmat olisimme ehkä ilman sitä tappelua," -- hän keskeytti
puheensa ja näytti punnitsevan. -- "Niin, minä en sano mitään, --
sanonnan vaan, että me nyt olisimme likimmiten noin sadantuhannen
haltiat... Ja kun minä nyt keksin jotain..." -- "Berthea hyvä, anna
minulle lasi vettä." -- Thekla näytti melkein siltä, kuin rupeisi
häntä ylönannattamaan. -- "Minä en tosiaan ole koskaan kuullut,
että rahan ansaitsemisen taito olisi noin jalosti klassillista,"
-- suvaitsi hän vihdoin... "Minäpä sanon, kun nyt minä esimerkiksi
keksin semmoisen pikkuasian, että saan kaikki tämän seudun
liikemiehet, olivatpa konservatiiveja tai vastapuolueen miehiä, yhden
hatun -- minun hattuni alle. Ja kun sitten jokainen rautatiejuna
tekee kultaa! -- -- Me tahdomme jalostuttaa puutavaran ja viedä ulos
suoraan, -- sivu kaupungin... Nooh," -- hän naputti etusormella
päälakensa harjapuolia -- "eikö siihenkin tarvita hieman lahjoja"
-- "Suloisin Minka," -- puhkesi Finsland, -- "saanko minä pitää
kanavavyyhtiä, kun te keritte... Minä en voi katsella, että käytätte
tuolin selkänojaa, -- minä suoraan sanoen kadehdin sitä."
Kjel lähti huolettomana ulos jättäen oven raolleen.
"Minä en ole koskaan toivonut olevani lankavyyhti, en koskaan ennen
kuin nyt," -- jatkoi Finsland. "Ja tässä minä istun ja vartioitsen
pienintäkin merkkiä noiden silmäluomien alta, -- minä oikein vapisen
pelosta, koska ne minua kohtaan avautuvat..." -- Hän huomasi samalla
Varbergin, -- "Ja vaikka itse henkien manaaja seisoo ovessa ja
mulkoilee, -- tuijottaa minuun, -- ikäänkuin hän tahtoisi tutkia
sydämet ja munaskuut... Ei, ei teidän tarvitse keriä rahtuakaan
sukkelammin, Minka... Yhtä mielelläni antaisin teidän lyhentää
elämänlankaani, kuin niitä onnen minuutti parkoja, jotka minulle on
tässä suotu"... Minka ei uskaltanut katsoa ylös; hän tunsi Varbergin
katseen alas luoduilla silmäluomillaan. Kun hän oli saapuvilla,
niin tuli Minkaan aina tuo vastustamattoman painava tunne hänen
vallastaan, vaikka hän olisi mielestään kuinka siitä vapautunut.
Minka tiesi vihaavansa häntä; -- se ei ollut rakkautta! -- Mutta
hänessä asui kuitenkin tuskallinen pelko, vavahti kaiken takana se,
että häntä kaikesta huolimatta veti Varbergin puoleen jokin, jota hän
ei kyennyt hallitsemaan... "Oletteko juonut kahvia, Varberg?" -- kysyi
hän hämmentyneenä. -- Varberg hymyili omituisesti: "Ehdotan teille,
neiti Minka, pientä ajeluretkeä alas jäälle. -- Tiedätte kyllä" --
Hän istui Finslandin taa ja keinutuolissa soutaen katsoi hän Minkaa
varmasti suoraan silmiin. Minka oli kalpea ja keri hermostuneesti.
"Kaikki miehet näkyvät edellyttävän, että me naiset aina olemme
valmiit", -- puuttui Thekla terävästi puheeseen. -- "Nyt _teidän_
tekee mieli ajaa, -- ja siis mars matkaan!" -- "Anteeksi, rouva,
ymmärsitte minut väärin, -- neiti Minkan puoleen minä käännyin...
Ja teitä, neiti Minka, minä pyydän vanhemman ystävän oikeudella,
-- jonka te kyllä tunnustatte"... hän lausui hartaasti hellällä
lumoavalla katseella. Minka tunsi tuon äänilajin... "Minulle on
tärkeätä, että teemme tuon retken... Ja voinhan teille sanoa syynkin,
miksi en luovu pyynnöstäni", -- lausui hän hetken päästä, kun
vastausta ei kuulunut, -- -- "vaikka ensin aioin ilmoittaa sen teille
vasta ulkona jäällä... Minut on äkkiä kutsuttu osastonpäälliköksi
pohjoiseen piiriin, enkä muutoin saa teille sanoa jäähyväisiä kuin
nyt täällä iltapäivällä."
Hän kiinnitti Minkaan kylmän, vain ikäänkuin syvältä verkkokalvosta
tulevan vilkuttavan linnunkatseensa. Minka tunsi, että tässä nyt tuli
välttämätön ratkaisu. Tuo katse valtasi hänet kaikesta huolimatta, ja
hän nousi konemaisesti seuratakseen. Keriessään loput langasta hän
kohtasi Finslandin ivallisen ilmeen, joka hiljaisella naurulla niin
kerrassaan karkotti kaiken mystiikan. Minka taas nopeaan istahti:
-- "Kiitos, minä en halua ajella kanssanne iltapäivällä, Varberg",
-- hän sanoi väräjävällä äänellä. "Minä sanon nyt hyvästi", -- hän
huudahti ja syöksyi ulos.
Varberg seisoi hetkisen ikäänkuin odottaen, että hän ehkä tulisi
takaisin. "Neidin perin lyyrillinen mieli on monen vaihtelevan
vaikutuksen alaisena", -- hän sanoi myrkyllisesti. "No niin, -- siis
minä vaan saan kiittää monesta hupaisesta hetkestä, jotka olen tässä
talossa viettänyt"...
* * * * *
Finsland oli talveksi lähtenyt jälleen pääkaupunkiin. Ja huh, --
Minka ei ollut koskaan ymmärtänyt tuota Theklan puhetta, kuinka
autiota ja tyhjää täällä oli harrastuksista, ennenkuin nyt. --
Kuinka henkisesti kuollutta ja yksinäistä pohjaltaan oli janoavalle
sielulle kaikki tämä näennäinen elämä, jossa ihmiset puuhasivat ja
ajoivat tukkia, lankkuja ja keskustelivat rahoista ja kauppa-asioista
uupumattomassa kiireessä, -- ja nuo ystävättäret, virkamies- ja
tilanomistajaperheiden tyttäret, jotka vaan ajattelivat tanssia,
kihlauksia ja koreutta, tahi halusivat Amerikkaan, kun tuli puheeksi,
että naisten meidän aikanamme tulee olla itsenäisiä... He eivät
uskaltaneet mitään täällä kotona -- Berthea oli kerrassaan juuri yksi
näitä, -- liehui ja juoksi kaikkialla, minne vaan Kjel käskettiin,
lörpötteli ja pisti nokkansa kaikkeen -- eikä oikeastaan ajatellut
mitään muuta kuin lemmenhuolia. -- Kaikki yhtä hummausta!... Oli niin
kuolettavan ikävä. Minka, hän tunsi täällä kotona joka polun ja tien
ulkoa, -- joka kiven, joka kuopan ja puun -- Ja Schulteissille hän
uskoi katkerina hetkinä koko syvän elämänkyllästyksensä.
Hänelle Minka purki sydämensä, -- hänen täytyi käsittää hänen
huoahduksensa, pukea sanoiksi, mitä hän kärsi, -- miten hän täällä
kotona kävi voimatta laskea ainoatakaan haluansa ilmoille...
Schulteissin täytyi lukea ne kirjeet, jotka hän sai Finslandilta,
innostua hänen kanssaan, tietää ja nähdä, miten hän oli itkenyt sen
tahi sen paikan kohdalla, -- arvata ja tutkia ja aprikoida, mitä
ehkä juuri siinä tai siinä käänteessä, sillä tai sillä lausetavalla
oli hänestä, Minkasta, tarkoitettu... Ja Schulteiss pani päänsä
kallelleen, sipsutteli ja väänteli itseään jaaksi ja eiksi sen
mukaan, miten aavisti Minkan haluavan, -- eiksi, vaikka hän juuri
äsken oli kaunopuheliaasti kiitellyt ja ylistellyt samaa asiaa.
Hän oli käynyt niin nöyräksi ja pieneksi nyt, kun hänen myöskin
piti niellä Minkan palava innostus Finslandiin, -- hän oli, niin
sanoaksemme, vain kaksi tuskastunutta, kiusaantunutta silmää, jotka
salamannopeilla vilahduksilla karkasivat kiinni Minkan toivomuksiin.
Ei kukaan häntä ymmärtänyt paitsi Schulteiss... _Se_ Minkan huoahdus
oli palkka, Schulteissin mykkä onni, jota hän vaan odotti uudestaan
kuullakseen ja joka sai hänen hengityksensä seisahtumaan, kun hän sen
kuuli. Siitä virtasi häneen onnen tunto, josta hän saattoi elää monta
päivää...
* * * * *
Tuntui siltä, kuin olisi Kjelin menestys saanut tohtorin auliimmalle
mielelle raha-asioissa, ja tästä mielialasta oli seurauksena, että
hän kuitenkin jonkinmoisella myöntymyksellä kuuli Minkan puheita,
että hänen piti päästä kaupunkiin. Ja paljon pohtelun ja monen
epäilyksen jälkeen tuli päätökseksi, että Minka saisi matkustaa
täydentämään musikaalisia opinnoitaan. Neiti Endresen, jonka
johdolla hän oli soittanut monet vuodet, oli kyllä nopsa sormiltaan,
siitä ei puhettakaan; mutta häneltä puuttui nimi ja auktoriteetti.
Nytkös neulottiin ja leikattiin ja ommeltiin häntä matkavalmiiksi,
kaikki mitä oli talossa neulaan kykenevää, apuna vielä erityinen
ompelijatar. Berthean kieli kävi ahkerasti: -- "Muutoin Minka on aina
päässyt niin helpolla, kun hän on niin huono neulomaan, -- -- ja
yhtäkaikki hän on saanut kauniita hameita... Tuolla kävelyhameella,
jossa on keltaiset käänteet, -- hän aikoo herättää huomiota, jos
tunnen hänet oikein"...
Minka seisoi sillä välin yläkerrassa piironginlaatikkonsa ääressä ja
luki ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan runoa, jonka Finsland
oli hänelle lähettänyt ja jonka nimi oli: "Minka". Hyräillen hän
myöskin hieman peilissä tarkasti ylistettyä ruskeata kauneuttaan,
ennenkuin hän pani kirjeen takaisin laatikkoon. Ulkona käytävässä
hän tapasi Schulteissin ja katsoi häneen rohkean salaperäisesti
hymyillen, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku riemullinen ajatus,
jota hän vaan ei tahtonut lausua julki. Endre oli kerran tuon ilmeen
pukenut sanoiksi: "Kun Minka kävelee ja nauttii itsestään, ikäänkuin
imien sokuripalaa"... Hän nautti siitä, että sai Schulteissin yhä
enemmän korviin saakka onnellisesti hymyilemään, ja kuvasteli itseään
tutunomaisesti hänen katseessaan. Hänet täytti nyt kokonaan se aate,
että hänen tuli toteuttaa elämä naisellisena mahtihenkilönä, --
niinkuin Finsland oli lausunut: -- säteillä ympärilleen ja vaikuttaa
kauneudella.
"Lauvantaina minä lähden kaupunkiin, Schulteiss"... "Niin, hyvä
Jumala, -- minä en uskalla ajatellakaan, neiti Minka, kuinka
ilottomaksi ja pimeäksi täällä käy... Aurinkoni silloin laskee...
Kun tiedän, ettette enää käy näissä portaissa, -- ettei kätösenne
enää sivele tätä kaidepuuta"... "Niin, Schulteiss, tuskinpa tapaan
enää toista, jonka kanssa voisin puhua niinkuin teidän kanssanne,
-- yhtä rikasta hengeltään. -- Ja te olette aina käsittänyt minut,
Schulteiss." -- "Onko totta, neiti Minka! -- Niin, minä olen nähnyt
ja riemuinnut jokaisesta taimesta, joka on teissä orastanut. Te
olette olleet kuin puutarhani -- kauneusmaailmani. Te olette" --
"Muistakaa, että jos ulkona maailmassa voitan jonkun voiton, niin
te olette minut siihen varustanut. -- Nähkääs Schulteiss, minä
tahdon seurata luontoani --. Minä tahdon elää, -- tietää, että
inspireeraan niitä, joilla on voimaa ja kykyä nostamaan oikeat
purjeet ja uskaltamaan niitä käyttää. Sitä minä tahdon, -- minä
sanon sen teille, en kellekään muulle, -- minä tahdon purjehtia
maailmaan naismerirosvona!" -- hän huusi ja pui koketisti nyrkkiään
Schulteissille. "Olen isälle ja äidille sanonut, että tahdon jatkaa
musiikkiopinnoitani, -- pitäähän aina olla jotain, jota sitä on.
Mutta oikeastaan minä aion ja tahdon elää ja vaikuttaa Minka
Baarvigina, -- olla ennakkoluuloista huolimatta; ne olkoot minulle
kuin oljenkorsia. -- Ehkä te vielä"... Minka hymyili mystillisesti,
-- "jonain kauniina päivänä saatte kuulla konsertti- tahi
varieteelaulajattaresta, jonka nimi on", -- hän naputti rintaansa --
"jonka nimi on -- Minka... Isän ja äidin vuoksi emme siihen lisää
Baarvigia --. Minä vaan sanon, että ehkä --. Ennen kaikkea täytyy
koettaa näyttää itseänsä, -- päästä esiin ja näkysälle, jos mieli
vaikuttaa -- --. Ja sitten -- ja sitten" -- hän lumosi Schulteissin
valkeilla hampaillaan, -- "alkaa Minkan historia, -- elämä -- elämä
-- elämä -- Schulteiss. Hän ei rupea armoille, eikä mene naimisiin
niinkuin -- Thekla tuolla sahalla" --
Schulteiss ei tiennyt mitä hän oikein sanoisi; hän yritti
varovaisesti...
"Tiedättehän te, ei ole ketään, joka siihen määrin kunnioittaisi
ja arvostaisi suurta rohkeuttanne ja itsetuntoisuuttanne, tahi
joka uskoisi teidän niin sanoakseni synnynnäiseen oikeuteenne itse
saavuttaa harvinaista ja erinomaista... Te olette luonnon onnistunut
luoma, joka voitte pakottaa kaikki ihailemaan... Mutta samoin
kuin minä, huolimatta siitä vaarasta että väärin käsittäisitte
vaikuttimeni, varotin teitä insinööri Varbergin petollista viehätystä
vastaan... täytyy minun nytkin uskaltaa vedota syvään terveeseen
vaistoonne varottaakseni, -- varottaakseni -- minun täytyy sanoa
se, teitä jotenkin vähäpätöisen, vaikka itsestään hurmaantuneen
runoilijan häikäiseviä kuvitelmia vastaan." -- "Enkös arvannut, --
enkös teistä huomannut, -- siinä nyt kuultiin... Te olette niin
kade, että se oikein rumentaa teitä." -- "Sen herran erikoisala on
kangastusten luominen", -- intoili Schulteiss isoäänisesti. "Samoin
kuin kaikki vähempilahjaiset runoilijaluonteet sekoittaa hänkin
todellisuuden ja ihanteet, -- olin vähällä sanoa, -- hän syö ja juo
ja pitää korkealle lentäviä puheita, mutta hänen runonsa, -- ovat
usein varsin keskinkertaista kyytipolskaa... Te olette ihanteellinen
luonne, Minka. Teillä on se korkea lahja, että voitte antaa lumota
itsenne sielun ihanuuteen -- minä rukoilen -- minä rukoilen teitä"...
hän huusi --. "Oi Minka, -- te jolla ihanuudessanne _on_ todellisuus
-- joka itse _olette_ runsasvärinen sykkivä runo, -- mitä kaipaatte
te niin vähäpätöisen henkilön henkisiä tuulentupia!"
"Hyi, Schulteiss, te katsotte ihan myrkkyviheriäisenä jokaista, joka
vähänkin minua ymmärtää, -- siihen muka ei ole oikeutta kellään
muulla kuin teillä... Ja juuri nyt, kun minä niin suuresti tarvitsen
tukea -- kehotusta ja rohkeutta ja reippautta, -- nyt... Sitä en
koskaan anna anteeksi, -- että juuri kun minä uskoin teistä niin
paljon, -- niin ette te kuitenkaan voinut pitää kurissa itsekästä
pikkumaista kateuttanne vaan teidän piti sylkeä siihen runoon, jonka
Finsland on minulle kirjoittanut --. Niin, se teissä nyt pistelee, --
minun ei olisi pitänyt ensinkään näyttää sitä teille"... "Minka, --
neiti Minka", -- puhkesi Schulteiss valloilleen, -- "antakaa minun
vaikka vaan maata porraspäässänne kuin talonkoira! Minä nuolen
teidän ystävienne kättä, -- vaikka samalla tuntisin kuoleman
kurkussani" -- --
"Minusta aina on niin vaikeata, kun te käytätte itseänne tuolla
tavalla, Schulteiss --. Sehän tekee minulle kerrassaan mahdottomaksi
keskustella teidän kanssanne mistään... Mutta nyt täytyy
minun rientää alas koettamaan kävelyhamettani --. Se on aivan
uudenaikainen, sen saatte uskoa. Iltapäivällä saatte nähdä sen
päälläni, kun se on valmis. -- -- Niin sitten tiedätte, miltä minä
näytän, kun kävelen siellä kaupungissa", -- hymyili Minka.