Poliisikomisario katsahti Blickiin, kun Chilford oli poistunut: hänen
silmissään oli hieman kummastunut ja epäilevä ilme.
"Mitä ihmettä hän tarkoittaa tuolla kaikella?" huudahti hän.
"Että jotkut rahaseikat ovat aiheuttaneet murhan", sanoi Blick "Ja on
todellakin otettava huomioon nuo setelit, joiden arvo on kolmetuhatta
puntaa! Ei näytä olevan epäilystäkään, että setelit olivat Guy
Markenmoren taskussa, kun hän lähti Valtikasta, mutta niitä ei
todellakaan löydetty, kun tutkimme hänen vaatteensa. Missä ne ovat?
Murhaaja on ilmeisesti näpistänyt ne."
Poliisikomisario aprikoi hetkisen.
"Kummallinen on minun mielestäni", virkkoi hän vihdoin, "seuraava
seikka: jos murhaaja teki työnsä ryöstönhalusta, niin mistä johtuu,
ettei hän anastanut kaikkia muitakin Guy Markenmorella olleita
tavaroita? Löydettiinhän häneltä koko joukko arvoesineitä; arvokas
kultakello ja arvokkaat kellonperät ja muuta sellaista. Löydettyjen
tavaroiden joukossa oli myös kallisarvoinen jalokivisormus, eikö niin?"
"Kummallista on, että toinen sormus -- sen kaksoiskappale, jota rouva
Tretheroe kantaa -- oli poissa", sanoi Blick vihdoin. "Poissa --
verrattain arvoton kappale, vain muinaisesine, kun taas jalokivisormus,
sievoisen summan arvoinen, oli jätetty samaan sormeen! Mutta mitä
hyötyä on teoretisoimisesta? Tosiasiat pysyvät tosiasioina! Jollei
rouva Braxfieldin jutussa, niin sanoaksemme, ole mitään perää -- no,
silloin minulla ei ole vihiäkään oikeista jäljistä!"
"Chilford sanoi -- raha! -- raha! -- raha!" huomautti poliisikomisario.
"Olisipa hyvä, jos tietäisimme enemmän Guy Markenmoren raha-asioista!
Mutta rahasta puhuessamme en ihmettelisi, vaikka tuossa muori
Braxfieldin vihjauksessa olisikin perää. Minä tunnen jo maalaisväen
varsin hyvin! Hän puhui silkkaa totta -- heidän joukossaan on tuskin
ainoatakaan sielua, joka ei myisi omaa äitiään viiden punnan setelistä.
Hieman liioiteltua, tietysti, tämä! -- mutta pääpiirteissään se pitää
paikkansa."
Blick näytti epäilevältä ja hämmästyneeltä.
"Tarkoitatteko, että jos oletamme Markenmoressa todellakin olevan
sellaisia henkilöitä, jotka tietävät jotakin tästä jutusta, he ovat
pysyneet vaiti aina tähän asti?" kysyi hän. "En tarkoita sellaisia
henkilöitä, jotka saattaisivat tunnustuksen tai ilmiannon takia itse
joutua syytettyjen penkille, vaan henkilöitä, jotka voivat antaa
tietoja, mutta yksinkertaisesti eivät tahdo niitä antaa?"
"Se on hyvin luultavaa!" vastasi poliisikomisario vakuuttavasti
kokeneen tavoin. "Kyläläiset ovat pahimpia lavertelijoita ja
häväistysjuttujen keksijöitä auringon alla! Englannissa ei ole
ainoatakaan kylää, joka ei olisi oikea parjailulaitos -- täynnänsä
kateutta, vihaa, pahansuopaisuutta ja kaikkea mahdollista ilkeyttä!
Mutta -- älkää sentään erehtykö, hyvä ystävä! -- maalaiset voivat tästä
taipumuksestaan huolimatta olla harvapuheisempia kuin kukaan! Yhtä
vaikeata olisi saada koira luopumaan luusta kuin heidät paljastamaan
salaisuus, kun he eivät tahdo sitä paljastaa. Oh, voisinpa mainita
teille satoja esimerkkejä siitä oman kokemukseni perusteella! Muistan
eräänkin tapauksen, joka sattui täällä vasta joku aika sitten. Erästä
tilanhoitajaa oli ammuttu ja pahasti haavoitettu hänen mennessään
yöllä kotiinsa, mutta vielä emme ole saaneet selville, kuka teki häntä
vastaan hyökkäyksen ja yritti murhata hänet. En epäile kuitenkaan
vähääkään, että jokikinen mies ja nainen sillä paikkakunnalla
tietää, kuka hän oli -- he eivät vain tahdo sanoa, koska ovat kovin
tyytymättömiä senjohdosta, ettei uhri menettänyt henkeään. Siinä sitä
ollaan!"
"Mutta rouva Braxfieldin sanojen mukaan -- ja te näytte olevan yhtä
mieltä hänen kanssaan -- nämä ihmiset kertoisivat mitä hyvänsä viidestä
punnasta", sanoi Blick ivallisesti naurahtaen. "Miksette koettanut sitä
keinoa mainitsemassanne tapauksessa?"
"Voimme vielä koettaakin", vastasi poliisikomisario. "Uhri itse näyttää
olevan halukas painamaan koko asian villaisella, peläten pahoja
seurauksia -- mutta me voimme koettaa palkkiokeinoa. Tässä Markenmoren
jutussa taas rouva Braxfield aikoo käyttää rahaa -- pelkästä kiukusta,
luullakseni! -- enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka se johtaisikin
jonkinlaisiin tuloksiin. Jos minä olisin teidän asemassanne, Blick,
niin pitäisin korvani auki seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluessa. En tiedä, kuinka paljon hän aikoo tarjota, mutta jos summa
on joltinenkin, niin maalaisissa herää kova rahanhimo -- minä tunnen
heidät!"
Blick nousi nojatuolista, jossa hän oli istunut Chilfordin äkillisestä
lähdöstä saakka, jalat ojennettuina ja kädet taskuissa, silmäillen
eteensä neuvottomana ja hieman alakuloisena.
"Sittenpä minun pitäisi palata jälleen", murahti hän. "Hiisi vieköön,
enpä vieläkään oikein tiedä, emmekö päästäneet rouva Braxfieldia
käsistämme aivan liian helpolla!"
"Hän ei karkaa", virkkoi poliisikomisario nyökäten merkitsevästi. "Ja
jos kaikki on pelkkää silmänlumetta --"
Hän keskeytti puheensa, sillä poliisi astui huoneeseen ja pani pöydälle
käyntikortin.
"Tämä herrasmies odottaa ulkopuolella, sir", sanoi poliisi.
Poliisikomisario katsahti korttiin, säpsähti ja kääntyi Blickiin.
"Sir Thomas Hodges-Wilkins!" mutisi hän epäselvästi. "Se suuri
tiedemies -- sama cambridgelainen professori, josta Spindler
kertoi meille. Mitähän ihmettä hän mahtaa tahtoa? Ohjatkaa hänet
sisälle, Jarvis", jatkoi hän. "Siirtäkää tuohon tuoli." Hän katseli
kummastuneena etsivään. "Uusi aste!" mutisi hän. "Mitäs tuumitte?"
Blick ei vastannut mitään. Hän katseli tarkasti ovella, josta äkkiä
ilmaantui mies, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin Blick oli
mielessään kuvitellut. Sensijaan, että kuuluisa kemian professori
olisi ollut vanha, vakava, kaljupäinen ja parrakas, käyttänyt
silmälaseja ja ollut puettu miten kuten, hän olikin hieno, vilkas,
miltei sotilaallisen näköinen, huolellistakin huolellisemmin
vaatetettu, käytti monokkelia silmälasien asemesta, kasvot räiskyvän
iloiset ja huulilla hymy, jota hän tuhlaili runsaasti molemmille
huoneessaolijoille sisäänastuessaan ja istuutuessaan poliisikomisarion
virkapöydän ääreen; sen kulmalle hän laski pari kolme sanomalehteä,
joissa oli paksuja, sinikynällä tehtyjä alleviivauksia siellä täällä.
-- "Hyvää huomenta -- hyvää huomenta!" huudahti hän. "En tiedä,
arvaatteko ammattini nimestäni -- tai tiedättekö siitäkään mitään?
Mutta olen lukenut sanomalehdissä esitetyt selostukset Markenmoren
jutusta, ja eilisiltana minusta rupesi tuntumaan siltä, että minun
täytyy matkustaa tänne ja kertoa teille jotakin. Ensiksikin,
päästäksemme selville asioista, onko täällä käynyt muuan nuori mies,
nimeltä Spindler, apteekkiapulainen Farshamista?"
"Kyllä!" vastasi poliisikomisario.
"Kertoiko hän teille mitään sellaista, minkä yhteydessä esiintyi
minunkin nimeni? Jos niin on laita, niin mitä hän kertoi?"
"Hän kertoi meille -- tämä on etsiväkersantti Blick, joka oli kanssani,
kun Spindler pistäytyi täällä -- että muuan hänen keksintönsä, joka
koski joidenkin väriaineiden valmistusta ja jonka hän oli lupautunut
myymään Guy Markenmorelle, oli Markenmoren toimesta jätetty teidän
tarkastettavaksenne, jotta te asiantuntijana lausuisitte siitä
mielipiteenne."
"Aivan niin! Se jätettiin minulle. Minä annoin lausuntoni
Markenmorelle. Mutta -- miten kehittyivät asiat senjälkeen?"
"Seuraavasti", vastasi poliisikomisario. "Kun Markenmore murhattiin,
oli hänellä mukanaan kolmetuhatta puntaa seteleissä, jotka hänen piti
kai jättää Spindlerille juuri sinä aamuna maksuksi keksinnöstä."
"Aikoiko Spindler myydä salaisuutensa kolmestatuhannesta punnasta?"
"Aikoi -- niin hän kertoi meille."
Kemian professori kiersi monokkeliaan syvemmälle silmäänsä ja loi
omituisen, terävän katseen molempiin miehiin.
"Uskotteko te kumpikin -- oletteko rakennelleet sellaisia teorioita,
että Markenmore olisi murhattu kolmentuhannen punnan takia?" kysyi hän
kujeellisesti. "Se näyttää tosiaankin hyvin ilmeiseltä!"
"Sellainen teoria on tehty", vastasi poliisikomisario. "Se summa oli
hänellä kello kolme tiistaiaamuna, mutta se oli poissa, kun hänen
ruumiinsa löydettiin vain muutamia tunteja myöhemmin!"
"Vai niin!" sanoi professori naurahtaen lyhyesti. "Ja jotakin muuta
katosi kai samalla! Kuulkaas nyt! -- minä en ole poliisimies, mutta
minulla on hieman älyä. Minä sanon teille, minkätähden Guy Markenmore
murhattiin. Ja lyön veikkaa appelsiinista, että olen ehdottomasti
oikeassa kaikissa suhteissa. Guy Markenmore murhattiin Spindlerin
keksintöluonnoksen takia! Varsin varmasti!"
Professori nauroi jälleen ja läjäytti hienoon hansikkaaseen pistetyllä
kädellään vieressään olevaan pöytään. Kuuntelijat katsoivat ensin
häneen ja sitten toisiinsa. Tällä kertaa aloitti Blick puhelun.
"Tarkoitatteko, sir Thomas", kysyi hän, "että keksintö oli hyvin
arvokas -- arvokkaampi kuin nuo kolmetuhatta puntaa?"
"Sanokaa minua professoriksi", virkkoi kuuluisa tiedemies. "Se
säästää aikaa -- kyllä, juuri sitä tarkoitan! Kolmetuhatta
puntaa! Jos salaisuus olisi ollut minun, en olisi myynyt sitä
kolmestakymmenestätuhannestakaan punnasta! Se Spindler-velikulta
on aasi -- tai vallan tietämätön myyntihinnoista; jos hän olisi
käyttänyt sen omaksi hyödykseen, niin hän olisi ansainnut sillä
huikean omaisuuden, tavalla tai toisella. Olettekohan te perehtyneet
lainkaan tähän aniliiniväri-kysymykseen? Tietänette sentään, jos luette
sanomalehtiä, että se on mitä tärkein kysymys Englannin kaupalle. No
niin, tämä farshamilainen nuori mies -- taitava poika, epäilemättä!
-- on tehnyt tällä alalla aivan uuden keksinnön! On tarpeetonta
syventyä yksityiskohtiin, mutta tiedän tästä keksinnöstä siksi paljon,
että omasta puolestani olen ehdottoman varma siitä, että Markenmoren
murhasi joku, joka tiesi hänellä olleen tuon keksintöluonnoksen ja
joka oli päättänyt anastaa sen itselleen hinnalla millä hyvänsä. Häntä
seurattiin nähtävästi tänne, pidettiin silmällä ja hänen kimppuunsa
käytiin yksinäisellä paikalla, kuten olen lukenut sanomalehdistä."
"Tämä edellyttää, että Lontoossa joku tiesi, millä asioilla hän
liikkui", sanoi Blick.
"Joku -- Lontoossa tai missä hyvänsä -- on aivan varmasti tietänyt
siitä", myönsi professori. "Minä olen sitä mielipidettä, että
Markenmore kertoi toisille -- pörssimiehille, kenties, siitä -- ja hän
on saattanut näyttää heille minun asiantuntijana antamani lausunnon.
Nyt minä kerron teille omasta osuudestani tähän kauppaan. Minä olen,
kuten ehkä tiedätte, saavuttanut kemistinä mainetta kautta Euroopan.
No niin, Markenmore kirjoitti minulle, lähettäen samalla Spindlerin
keksinnön ja sievoisen palkkion, ja pyysi minua ilmoittamaan hänelle,
mitä minä ajattelin keksinnöstä. Minä huomasin heti sen suunnattoman
arvon, ilmoitin mielipiteeni ja palautin keksinnön kirjeen mukana
Markenmorelle. Pelkäsin kovasti, että se voitaisiin varastaa, ja
ryhdyin senvuoksi aivan poikkeuksellisiin varokeinoihin lähettäessäni
paperit (joita yksikään elävä sielu minua itseäni lukuunottamatta ei
ollut nähnyt sinä aikana, kun ne olivat minun hallussani) hänelle;
sensijaan että olisin pannut ne postiin, annoin ne, tarkasti
sinetöityinä, eräälle luotetulle apulaiselleni -- hän työskentelee
laboratoriossani -- joka oli juuri silloin lähdössä Lontooseen lomaansa
viettämään, niin että ne olisi voitu jättää Markenmorelle itselleen
henkilökohtaisesti hänen toimistoonsa Folgrave Courtin varrella.
Tiedän, että ne jätettiin hänen käsiinsä. Apulainen, josta olen
tässä puhunut, vaikkei tiennytkään tarkemmin, mitä paketti sisälsi,
tiesi kuitenkin, että sen sisältö oli tuiki tärkeä ja tietysti myös
rahallisesti arvokas, ja hän huolehti omantunnontarkasti siitä, että
jättäisi paketin persoonallisesti Markenmorelle. Ja kun Markenmore
saapui tänne sinä iltana, niin nuo paperit olivat varmaan hänen
mukanaan -- itse keksintö ja minun lausuntoni siitä. Sanon teille
vieläkin kerran uskovani varmasti, että hän ilmaisi salaisuuden
jollekin, että tämä joku seurasi häntä, piti häntä silmällä ja murhasi
hänet! Spindlerin keksintö on koko jutun alkuaiheena!"
Vähän aikaa vallitsi hiljaisuus, jonka kestäessä kolme miestä katseli
toisiinsa. Professori keskeytti sen vihdoin, tehden kursailemattoman
kysymyksen.
"Ettekö ole vielä saaneet mitään selville?"
"Emme mitään!" vastasi Blick.
"Nyt siirrymme taaksepäin", sanoi professori. "Lontooseen! Teemme
selkoa eräistä Markenmoren viimeisistä puuhista siellä. Kun eilen
matkustin tänne Cambridgestä Lontoon kautta, poikkesin Lontoossa
Markenmoren toimistoon Folgrave Courtin varrelle tiedustellakseni
muutamia asioita. Markenmoren konttoripäällikkö antoi minulle eräitä
tietoja. Hän muisti minun apulaiseni Carterin käynnin. Hän itse näki
Carterin jättävän Markenmorelle minun sinetöidyn kirjeeni; hän näki
Markenmoren antavan siitä Carterille kuitin, jonka Carter lähetti
edelleen postissa minulle. Se on täällä taskussani. Konttoripäällikkö
sanoi, että hän näki Markenmoren heti Carterin mentyä rikkovan kirjeeni
sinetit, vetävän esille kaksi paperia ja lukevan ne. Kun Markenmore
oli lopettanut lukunsa, meni hän puhelinkaappiin, joka sijaitsee
heidän eteishallissaan, ja luultavasti soitti jollekin. Puolen tunnin
kuluttua saapui muuan mies, jota konttoripäällikkö ei tuntenut
ennestään; hän sanoo olevansa varma, ettei se mies ollut käynyt heidän
toimistossaan koskaan aikaisemmin, mutta hän muistaa hänet hyvin --
ulkomaalainen ulkonäöltään -- ja voi antaa teille tarkan kuvauksen
hänestä. Konttoripäällikkö näki sitten Markenmoren ottavan esille minun
sinetöidyn kirjeeni -- avatun, tietysti, tarkoitan -- ja näyttävän
vieraalle miehelle niitä kahta paperia, jotka olivat sen sisällä.
Muutamien minuuttien kuluttua he lähtivät yhdessä ulos. Kuka on tämä
mies? Teidän on saatava hänet käsiinne."
Poliisikomisario katsoi Blickiin.
"Tämä", sanoi hän, "tämä pakottanee teidät jatkamaan tutkimuksianne
toisella taholla".
Mutta Blick katsoi professoriin.
"Millaisen kuvauksen -- siitä vieraasta -- antoi Markenmoren
konttoristi teille?" kysyi hän.
"Synkkä, tummaverinen, keskikokoinen, keski-ikäinen mies -- erittäin
hyvin puettu", vastasi professori viipymättä. "Sellainen mies", sanoi
hän, "joita nähdään paljon rahamiespiireissä. Eräänlainen ulkomainen
juutalaistyyppi -- konttoripäällikön mielestä."
"Jos sellainen mies olisi tullut näille seuduille, niin hänet olisi
varmaan nähty", sanoi Blick. "Minä otin tarkan selon siitä, keitä
vieraita liikkui niihin aikoihin kaikilla lähiseudun rautatieasemilla
--"
"On muitakin kulkuvälineitä kuin rautatiet", huomautti professori.
"Mutta eräs asia on joka tapauksessa varma -- Markenmore näytti
keksintöpaperia ja minun siitä antamaani lausuntoa sille miehelle!"
Blick käveli hetkisen ympäri huonetta, mieliasennossaan -- pää
painuksissa ja kädet taskuissa. Lopulta hän kääntyi poliisikomisarion
puoleen.
"Hyvä, minä aion palata takaisin Markenmoreen", sanoi hän. "Siellä on
tutkittava eräitä asioita, siellä. Myöhemmin --"
"Meidän on puhuttava enemmän", vastasi poliisikomisario. "Kuten
sanoitte -- myöhemmin."
Professori nousi ja otti hattunsa ja kävelykeppinsä.
"Minä aion jäädä tänne Mitreen pariksi päiväksi", sanoi hän. "Jos
siis tarvitsette minua, niin tiedätte, missä minä olen tavattavissa.
Mutta kun kerta olen täällä, niin haluaisin mielelläni nähdä tämän
salaisuuden tapahtumapaikan, ja jos te aiotte mennä sinne, kersantti,
niin minä tulen mukaanne, jos sallitte."
"Varsin mielelläni, sir", vastasi Blick.
Hän ja professori astuivat ulos, kävelivät Selcasterin katujen
poikki pitkälle, suoralle maantielle, joka kulki Markenmoreen päin.
Heidän taivaltaessaan valtatietä pitkin Blick kertoi professorille
yksityiskohtaisesti kaikista toimenpiteistään, kuolleen löytämisestä
aina rouva Braxfieldin kanssa sattuneeseen välikohtaukseen saakka.
"Koituuko palkkion tarjoamisesta mitään hyvää, sitä en tiedä", sanoi
hän lopuksi. "Jos joku olisi nähnyt sellaisen vieraan, mikä teidän
mielestänne on mahdollista, niin minä olisin varmaan kuullut siitä jo
aikaisemmin."
"Ah, teidän on palattava entisiä jälkiänne -- teidän on palattava
entisiä jälkiänne!" sanoi professori. "Keksintö on koko jutun takana,
siitä olen vakuutettu. Kaikki teoriat ovat vääriä, toistaiseksi!
-- kysymys ei ole rahasta -- ei ainakaan puhtaasta rahasta.
Kysymys on Spindlerin keksinnöstä -- ja sen tarjoamista suurista
mahdollisuuksista. Mutta kuinka paljon rouva Braxfield lupaa maksaa
tiedonannoista?"
"En tiedä -- hän ei sanonut", vastasi Blick. "Mutta pian saamme sen
tietää. Katsokaas!"
Ilmoitustenkiinnittäjän rattaat, joita ajoi kauttaaltaan valkoisiin
liinavaatteisiin puettu mies, sivuuttivat heidät kiitäen nopeasti
kylään päin.
"Hänen asianajajansa mainitsi, että hanke on toteutettava heti", jatkoi
Blick. "Asianajaja ei nähtävästi ole hukannut hetkeäkään -- tuo mies on
menossa kiinnittämään ilmoituslappuja."
"Tulokset supistunevat vähiin, pelkään!" sanoi professori. "Minun
mielipiteeni on, että koko juttu on sommiteltu alunperin liian
huolellisesti. Täällä ei saada selville mitään."
"Eihän sitä tiedä", vastasi Blick. "Kaikesta on apua."
He saapuivat kylän alkupäähän. Ilmoitustenkiinnittäjä oli ryhtynyt
uutteraan puuhaan heti ensimmäisen sopivan seinän kohdalle päästyään --
ympärillään joukko töllisteleviä naisia ja lapsia.
Blick ja professori pysähtyivät, kun ilmoitus, suuri neliskulmainen
lehti, jolla oli isoa, mustaa kirjoitusta, oli liisteröity seinälle,
kosteana ja kiiltävänä. Professori korjasi monokkeliaan ja luki ääneen: