Ryöstömurhako?
Lansbury hymyili etsivän kiihtymystä ilmaisevalle äänenpainolle. Hän
kumartui tuolillaan, katsoen toisesta kuuntelijastaan toiseen ikäänkuin
viitatakseen, että nyt hän aikoi siirtyä kertomuksensa tärkeimpään
osaan.
"Siirtykää hieman taaksepäin, kai tarkoitatte", sanoi hän naurahtaen,
"kohtaukseeni Eckhardsteinin kanssa. No niin, kuten sanoin, selitin
hänelle aikomuksen. Kävelimme pitkin tietä, joka johtaa pois
Markenmoresta, keskustellen jonkun aikaa tästä asiasta. Me --"
"Kohtasitteko ketään -- näittekö ketään?" keskeytti Blick.
"En muista tavanneemme sieluakaan!" vastasi Lansbury. "Kovin yksinäisiä
seutuja ne. Kävelimme tietä ehkä puolitoista kilometriä; sitten
käännyimme ja palasimme samoille seuduille, missä olimme kohdanneet.
Silloin oli keskustelumme johtunut pois siitä aineesta, josta ensiksi
mainitsin. Von Eckhardstein ei tuntenut kovinkaan suurta mielenkiintoa
sitä yritystä kohtaan, jonka olin hänelle esittänyt. Hän käsitti sen
kaupallisen arvon, mutta samalla kun hän tunnusti, että se voitaisiin
hyvin sovelluttaa käytäntöön tässä maassa ja minun kotimaassani, hän
ei ollut varma, olisiko sillä suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia
Keski-Euroopassa saksalaisten epäilemättömän vastustuksen vuoksi.
Hän ei kuitenkaan sanonut niin eikä näin, ja kun aloimme hyvästellä,
kysyi hän minulta, minne olin majoittunut ja mihin aikaan menisin
levolle. Vastasin sijoittuneeni Valtikka-majataloon, aivan lähelle, ja
odottavani sinne Markenmorea illalliselle puoli yhdentoista ajoissa
ja aikovamme aivan varmasti valvoa myöhään, koska meillä oli melko
paljon keskusteltavaa. Sitten von Eckhardstein ilmoitti minulle erään
asian, jolla voi olla merkitystä teille poliisimiehille, kun asiat
ovat nyt saaneet tällaisen käänteen. Hän sanoi kärsivänsä pahasti
unettomuudesta; hän ei saattanut nukkua yöllä -- ei vaikka mikä olisi
ollut, silloin kun hänen olisi pitänyt, ja tehneensä sen jälkeen, kun
hän oli tullut tälle paikkakunnalle, missä hän oli vierailemassa,
monesti pitkiä kävelymatkoja keskellä yötä koettaen siten karkoittaa
unettomuuttaan. Hän sanoi, että jos hän lähtisi sellaiselle kävelylle
ja jos hän sillä välin sattuisi muuttamaan mielipiteensä ehdotuksesta,
jonka olin tehnyt hänelle, hän pistäytyisi todennäköisesti tapaamaan
Markenmorea ja minua, jos näkyisi valoa huoneeni ikkunasta. Niin --"
"Hänen viimeisestä huomautuksestaan te kai päätitte hänen tuntevan
Valtikan?" kysyi Blick. "Ainakin siksi hyvin, että hän tiesi, missä
teidän huoneenne sijaitsi, vai mitä?"
"Kyllä, niin hän sanoi itsekin", vastasi Lansbury. "Tuo huone oli
sama, johon isäntä vei minut heti taloon tultuani -- isohko kamari
vasemmalla puolen eteishallia, ja sen lasiovi aukeaa edustalla olevaan
kasvitarhaan."
"Aivan niin", sanoi Blick. "Se huone on nyt minun hallussani. Entä
sitten --?"
"No niin, sitten me erosimme", jatkoi Lansbury. "Von Eckhardstein
meni pienestä portista, josta kai päästiin siihen taloon, missä hän
asusti, ja minä vaelsin takaisin Valtikkaan. Istuuduin odottamaan
Markenmorea. Hän tuli hyvin myöhään; itse asiassa vasta kello
kahdentoista paikkeilla. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella --
hän kertoi minulle istuuduttuamme syömään illallista, että hän oli
kohdannut sydänkäpysensä (Englannin ihanimmaksi naiseksi hän tätä
sanoi!) ja että he olivat ilostuneet niin kovasti jälleennäkemisestä,
että olivat päättäneet mennä naimisiin suoraa päätä, ja minusta piti
tulla hänen sulhaspoikansa. Sitten siirryimme liikeasiaan, ja minä
mainitsin von Eckhardsteinista. Hän tiesi jo von Eckhardsteinista ja
kertoi tämän vierailevan saman ladyn luona, jonka hän, Markenmore,
aikoi naida, vaikkei hän ollutkaan kohdannut von Eckhardsteinia
sentähden, että hänen aikansa oli kulunut muutenkin hupaisasti.
Keskustelua liikeasiastamme jatkui miltei kahteen asti aamulla. Juuri
tähän aikaan kuulin puistoportin säpin napsahtavan, ja kun arvasin,
että Eckhardstein oli siellä öisellä retkellään, aukaisin lasioven ja
astuin kasvitarhaan. Siellä hän olikin tulossa, kapean nurmikon poikki,
ja minä kutsuin hänet sisälle ja esitin Markenmorelle, minkä jälkeen
aloimme jälleen keskustella liikeyrityksestä. Se --"
"Hetkinen, olkaa hyvä!" keskeytti Blick. "Suvaitsisitteko vastata
erääseen kysymykseen, joka on juolahtanut juuri mieleeni, ennenkuin
jatkatte kertomustanne? Mainitsiko Markenmore teidän yhdessäolonne
aikana mistään odotettavasta naimisiinmenostaan von Eckhardsteinille?
Tahtoisin tietää sen -- aivan erikoisesti."
"Ei, olen varma siitä, ettei hän maininnut", vastasi Lansbury
arvelematta. "Koko se aika, jonka olimme yhdessä, keskusteltiin vain
hetimiten tehtävästä liikesopimuksesta. Mitä Markenmore mahdollisesti
puhui siitä -- jos hän puhui siitä jotakin von Eckhardsteinille
myöhemmin, kun minä olin eronnut heistä ja jättänyt heidät kahden
kesken, sitä en voi ruveta arvailemaan, mutta sen ajan, noin
tunnin verran, jonka me kaikki olimme yhdessä, keskustelimme vain
liikeyrityksestä. Nyt minä selostan teille, millainen tuo liikeasia
oli kajoamatta kuitenkaan salaisuuden pienimpiin yksityiskohtiin.
Muuan nuori mies, joka asuu pikku kauppalassa tämän kaupungin ja
Lontoon välillä ja joka oli joutunut kosketuksiin Markenmoren kanssa
raha-asioissa, kauppasi hänelle erästä keksintöä, jonka mies halusi
myydä heti paikalla käteismaksusta, määrätystä summasta, jonka hän
tarvitsi voidakseen päästä jaloilleen. Vaadittu summa oli kolmetuhatta
puntaa. Kauppa oli hyvä -- erittäin hyvä kauppa. Ostaja olisi hyötynyt
enemmän -- mutta tuo nuori mies oli määrännyt hintansa ja olisi
nähtävästi ollut perin tyytyväinen saadessaan sen. Kun Eckhardstein
oli tullut Valtikkaan, pohdimme me kaikki kolme asiaa perinpohjin
-- Markenmorella oli paperit mukanaan ja hän näytti niitä -- ja
me päätimme ostaa: toisin sanoen Eckhardstein päätti ottaa osaa
yritykseen, sillä Markenmore ja minä itse olimme jo ennen tehneet
päätöksemme. Sitten selvitimme asian lopullisesti: von Eckhardstein
ja minä annoimme kumpikin Markenmorelle tuhat puntaa seteleinä, sillä
osuutemme --"
"Te kumpikin siis annoitte Markenmorelle tuhat puntaa, seteleinä, heti
paikalla?" kysyi Blick äkkiä. "Seteleinä?"
"Juuri niin!" vastasi Lansbury. "Aivan kuten sanoin. Englannin pankin
seteleinä. Ja niihin hän tietysti lisäsi yhtä suuren summan omasta
puolestaan -- jotta olisi saatu kokoon kolmetuhatta puntaa. Mikä teitä
hämmästyttää?"
"Tarkoitatteko, että teillä kaikilla kolmella oli mukananne niin suuria
rahasummia?" kysyi Blick. "Oliko teidän taskussanne kokonaista tuhat
puntaa ollessanne kävelyllä?"
"Eihän se ole kovinkaan suuri summa mukana kannettavaksi", vastasi
Lansbury. "Meidän tapaisillamme miehillä on monasti mukanaan aika
paljon puhdasta rahaa. Tuhat puntaa ei vaadi suurtakaan tilaa
matkalaukussa."
"Ne olivat kai suuria seteleitä?" huomautti poliisipäällikkö.
"Aivan niin!" myönsi Lansbury. "Enimmäkseen sellaisia, tosiaankin.
Viidensadan ja kahdensadan punnan seteleitä järjestään. Muistan, että
von Eckhardstein antoi kaksi viidensadan punnan seteliä. Minun olivat
pienempiä --, neljä kaksisatasta, yksi satanen ja kaksi viisikymppistä.
Markenmoren rahoista en tiedä mitään -- hän näet pisti ilman muuta
meidän rahamme kirjekuoreen omien rahojensa ja muiden papereittensa
joukkoon."
"Miksi olivat kaikki rahat seteleitä?" kysyi Blick, joka alkoi
saada kiinni aivan uuden ajatussarjan johtolangasta. "Miksei tässä
kauppa-asiassa käytetty shekkiä?"
"Siksi, että se nuori mies, josta olen kertonut -- myyjä -- tahtoi
saada rahansa nimenomaan seteleissä", vastasi Lansbury, "Sanoinhan,
että hän asuu tämän kaupungin ja Lontoon välillä sijaitsevassa
pikku kauppalassa. Nähkääs, Markenmoren piti mennä tapaamaan häntä
paluumatkallaan, jättää hänelle rahat ja päättää kauppa siten
lopullisesti. Käsitättekö?"
Blick alkoi osoittaa eräänlaisia levottomuuden merkkejä. Hän nousi
tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin
pää painuksissa. Äkkiä hän käännähti ympäri Lansburyyn päin.
"Guy Markenmorella oli siis lähtiessään majatalosta, Valtikasta, kello
kolme tiistaiaamuna mukanaan kolmetuhatta puntaa Englannin pankin
seteleitä?" virkkoi hän. "Niinkö on todellakin asian laita?"
"Niin totisesti!" vastasi Lansbury. "Ne hänellä oli."
Blick loi poliisikomisarioon painavan katseen ja äännähti merkitsevän
sanan:
"Ryöstö!"
Poliisikomisario nyökkäsi. Hänkin alkoi jo käsittää tapahtumain kulkua.
"Siltä näyttää", sanoi hän "Murhattu niiden rahojen vuoksi, jotka
hänellä oli mukanaan. Ja nyt --" Hän keskeytti puhelunsa silmäten
etsivää katseessaan ammattitoveriin vetoova ilme. "Merkillistä", jatkoi
hän, "ettei mihinkään muuhun ollut kajottu".
"Se lisää vain tapahtumain tärkeyttä", huomautti Blick. Hän kääntyi
Lansburyn puoleen. "Näittekö, mihin Markenmore pani ne rahat -- setelit
-- ja paperit, joista puhuitte juuri äsken?" kysyi hän.
"Näin! Takkinsa povitaskuun."
"Paniko hän ne sinne -- samoin kuin kirje tai joku muu sellainen
työnnetään taskuun?"
"Ihan niin."
"Poistuiko hän siitä huoneesta, jossa istuitte kolmisin, ennenkuin te
kaikki lähditte sieltä yhdessä?"
"Ei! Kukaan meistä ei poistunut."
"Hyvä", sanoi Blick kotvan kuluttua oltuaan nähtävästi syviin
ajatuksiin vaipuneena. "Mitä tapahtui sen jälkeen, kun te olitte
suoriutuneet liikeasiasta?"
"Ei mitään tavatonta. Me pakisimme hieman, meillä oli soodavettä ja
whiskyä, sytytimme uudet sikaarit, ehkä --"
"Ah!" huudahti Blick. "Se johdattaa mieleeni vielä erään kysymyksen.
Poltitteko kaikki sikaareja?"
"Emme", vastasi Lansbury. "Von Eckhardstein poltti piippua. Hän sanoi,
että sikaarit vievät häneltä viimeisenkin unen rahtusen."
"No niin -- te lähditte kai pois kello kolmen tienoissa?" kysäisi Blick.
"Niihin aikoihin. Markenmoren piti mennä seudun halki
Mitbourne-nimiselle asemalle; me sanoimme haluavamme saattaa häntä
vähän matkaa. Poistuimme lasiovesta; silloin alkoi jo päivä kajastaa
taivaanrannalla -- saattoi nähdä yhtä ja toista. Me kävelimme tietä
pitkin, kyläristeyksen ja vanhan kirkon ohitse. Päästyämme vähän matkan
päähän minä muistin, että olin ostanut paikallisen rautatieaikataulun
Selcasterista, saapuessani sinne edellisenä iltana. Vedin sen esille
ja tarkastettuani sitä havaitsin; että voin nousta heti neljän
jälkeen Selcasterissa junaan, joka kiidättäisi minut Southamptoniin
ja Salisburyyn ja sieltä edelleen Falmouthiin. Päätin tavoittaa sen
ja sanoin, etten huolisikaan palata takaisin majataloon. Markenmore
osoitti silloin erästä polkua, jonka hän sanoi vievän niittyjen poikki
Selcasteriin, ja neuvoi minua valitsemaan sen tien; hän itse, huomautti
hän, aikoi mennä toista, aivan vastakkaista, valtamaantien toiselle
puolen poikkeavaa polkua, jota myöten pääsisi oikoteitse harjanteiden
yli Mitbournen asemalle. Sitten sanoimme hyvästit ja erosimme. Minä
lähdin Selcasteriin vievälle polulle; Markenmore toiselle, rinnettä
ylös; von Eckhardstein meni hänen seurassaan virkkaen, että hän
jaloittelisi vielä hieman ennenkuin palaisi kotiin. Viimeksi näin
heidän kääntyvän korkean pensaikon taakse yhdessä, innokkaaseen
keskusteluun syventyneinä."
"Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?" kysyi Blick.
"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi Lansbury. "Kaikki!"
Keskustelu taukosi. Blick alkoi kävellä jälleen edes takaisin,
ajatellen. Poliisikomisario, joka Lansburyn koko kertomuksen ajan
oli ahkerasti piirrellyt nähtävästi tarkoituksettomia viivoja
kirjoituspöytänsä aluspaperille, laski kynän kädestään, istuutui
jälleen nojatuoliinsa ja tuijotteli kattoon; hänkin oli ilmeisesti
vaipunut syviin ajatuksiin. Mutta hän rikkoi ensiksi hiljaisuuden.
"Von Eckhardstein on kai varakas mies?" virkkoi hän kääntyen Lansburyyn.
"Sellaisessa maineessa hän on rahamiespiireissä", vastasi Lansbury.
"Huoleti voidaan sanoa, että hän on varakas!"
"Eikä liene luultavaa, että hän murhaisi miehen parin tuhannen punnan
takia?"
"Enpä luulisi!"
"No niin", huomautti poliisikomisario katsahtaen Blickiin. "Nyt näyttää
siltä, kuin Guy Markenmore olisi murhattu -- ei kahden, vaan kolmen
tuhannen punnan vuoksi! Teidän sanojenne mukaan, herra Lansbury,
hänellä oli tuo summa, kun erositte hänestä, sanokaamme kello puoli
neljä, mutta hänellä ei ollut sitä enää, kun tämä Blick tutki hänen
vaatteensa vain muutamia tunteja myöhemmin! Kuka on sen anastanut?
Missä se on?"
Blick teki käännöksen kävellessään ja astui jälleen takan luo, jonka
ääressä he pakisivat.
"Onko teillä niiden setelien numerot, jotka annoitte Markenmorelle?"
kysyi hän. "Kai teillä on, kaiketi!"
"Minulla ei ole", vastasi Lansbury. "Huolimattomuutta, ehkä, mutta niin
on asian laita -- minulla ei ole. Pankkiireillani saattaa kuitenkin
olla ne -- hehän merkitsevät numerot luovuttaessaan rahat, eikö totta?"
"Kutka ovat teidän pankkiirinne?" kysyi Blick.
"Kansainvälinen Pankkiyhtiö -- Lontoon konttori Bishopsgaten varrella",
vastasi Lansbury viipymättä. "Mutta en ole lainkaan varma siitä, että
sain nuo setelit juuri sieltä. Voi olla, että olen saanut -- niissä
tapauksessa heillä lienee numerot. Mutta ehkä en olekaan saanut --
ja siinä tapauksessa heillä ei ole numeroita. Nuo setelit -- tai
jotkut niistä -- olen kenties saanut muualta. Sillä -- pari kertaa,
äskettäin -- minä olen nostanut shekeillä suuria summia muualtakin kuin
Lontoosta. Minun liiketoimintani on melkoisen laaja, ja minä käsittelen
paljon seteleitä."
"Yhdentekevää", sanoi Blick, "meidän on pantava parastamme päästäksemme
noiden setelien jäljille. Mutta nyt meidän on ratkaistava toinen
kysymys. Von Eckhardstein on kadoksissa. Hänen emäntänsä arvelee, että
häntä olisi kohdannut onnettomuus tuollaisella yöllisellä retkeilyllä.
Mutta minä en usko sitä -- minä luulen hänen karanneen."
"Miksi sitten, Blick?" kysyi poliisikomisario.
"Miksei hän astunut esiin oikeudessa ja ilmoittanut sitä, minkä herra
Lansbury on meille juuri kertonut?" vastasi Blick. "Hänellä oli siihen
tilaisuus -- mutta hän istui vain siellä ja piti suunsa kiinni. Von
Eckhardstein tietää jotakin -- ja hänet on löydettävä. Kunpa olisin
iskenyt häneen kynteni eilisiltana. Nyt meidän on nuuskittava hänen
jälkensä. Teidän olisi parasta lähteä kanssani Markenmoreen ja syventyä
juttuun."
"Toivoakseni ette vaadi minua lähtemään sinne?" sanoi Lansbury. "Minun
olisi ehdottomasti päästävä takaisin Falmouthiin. Mutta minä palaan
Falmouthista kahden päivän kuluttua ja oleskelen sitten useita päiviä
Southamptonissa -- lähellä teitä."
"Jättäkää meille osoite -- tai osoitteita -- jotta löydämme teidät heti
tarpeen tullen", sanoi Blick. "Ei ole aihetta pidättää teitä työstänne,
herra Lansbury. Ja meidän lienee myös parasta ryhtyä työskentelemään
omalla alallamme!"
Hän hoputti senjälkeen poliisikomisariota lähtemään kanssaan
Markenmoreen rouva Tretheroeta tapaamaan. Aamun tapahtumat ja
paljastukset olivat antaneet hänelle aivan uuden käsityksen
tutkittavasta jutusta, ja nyt hän moitti itseään katkerasti siitä,
ettei ollut vaatinut von Eckhardsteinilta selitystä, kuinka piippu oli
hänen hallussaan, heti keksittyään, että se oli hänen päällystakkiapa
taskussa.
"Mutta minähän aioin lykätä sen vain tähän aamuun", sanoi hän äreästi
ajaessaan yhdessä poliisikomisarion kanssa Markenmorea kohti. "Aioin
pidättää hänet, kun hän olisi tullut asemalle noustakseen kahdeksan
minuuttia yli kymmenen lähtevään pikajunaan, sanoa hänelle, että me
halusimme häneltä eräitä tietoja, tuoda hänet teidän toimistoonne ja
selvittää asiat hänen kanssaan. Nyt -- se on myöhäistä!"
"Ettehän vielä tiedä sitä, Blick", huomautti poliisikomisario. "Jos
miehellä oli tapana vaellella öisin, niin hänelle on hyvinkin saattanut
tapahtua onnettomuus ja hän voi maata jossakin noiden harjanteiden tai
metsien yksinäisessä sopukassa apua odotellen. Oli miten oli, mutta
toistaiseksi en näe mitään, mikä todistaisi hänen syyllisyyttään --
käsittääkseni."
"Hänen tiedetään olleen viimeksi yhdessä Guy Markenmoren kanssa", sanoi
Blick.
"Mahdollisesti! Mutta ei ole todennäköistä, että hän olisi murhannut
hänet seteleiden tähden!" väitti komisario. "Von Eckhardsteinin nimen
tunnen -- hän on käsitellyt aikanaan miljoonia ja ollut viime vuosina
mukana eräässä suurimmista laivayhtiöistä. Minä luulen hänen kävelleen
jonkun aikaa polkua pitkin Guy Markenmoren kanssa, eronneen hänestä ja
palanneen Dower-taloon, eikä hän tiennyt Markenmoren murhasta mitään
ennenkuin vasta myöhemmin, kuullessaan siitä. Markenmore kohtasi
todellisen murhaajan erottuaan von Eckhardsteinista, ja sanoisinpa,
että murhaaja on mies, joka oli täysin selvillä Markenmoren toimista
ja aikeista ja tiesi, että hän menisi juuri sitä polkua Mitbournen
asemalle, odotellen piilossa Markenmoren notkelmassa hänen tuloaan.
Näin minä selitän asian."
Blick ei tuokioksi virkkanut tähän mitään. Poliisikomisarion kiesit
olivat lyhentäneet matkaa puolella penikulmalla ennenkuin hän alkoi
puhua.
"Tuo ruusupuinen piippu, josta olemme kuulleet aika paljon, oli
epäilemättä von Eckhardsteinin", sanoi hän vihdoin. "Ei ole myöskään
epäilystä siitä, että hän jätti sen Valtikkaan, että Grimsdale näytti
sitä tutkinnossa ja että Eckhardstein sieppasi sen asianajajan pöydältä
mennessään ulos. Jos hän olisi ollut aivan viaton mies, niin miksei hän
noussut ylös tutkintotilaisuudessa, selostanut käyntiään Valtikassa,
tunnustanut, että hän jätti piippunsa, ja käyttäytynyt rehellisesti
ja avoimesti, sensijaan että hän salasi kaikki ja näpisti piipun yhtä
näppärästi kuin mikäkin taskuvaras? Noh!"
"En tiedä", vastasi poliisikomisario. "Minä luulisin hänellä olleen
omat syynsä vaitioloonsa -- varsinkin senjälkeen, kun hän oli kuullut
Grimsdalen sanovan, että hän voisi todeta seurassa olleen kolmannen
miehen henkilöllisyyden."
"No niin, tässä on vielä toinenkin pulmallinen kysymys", vastasi Blick.
"Von Eckhardstein tiesi varmaan, että Lansbury saattaa mahdollisesti
astua näyttämölle! Hän tiesi, että Lansbury paljastaisi totuuden
-- kuten hän on tehnytkin. Me olemme joka tapauksessa päässeet sen
perille!"
"Olemmeko päässeet perille totuuden murenestakaan?" kysyi
poliisikomisario hieman kyynillisesti. "Jos ryhdymme rakentelemaan
pelkkiä teorioita, niin minä voin esittää niitä vaikka tusinan. Eikö
olekin miettimistä yllin kyllin, Blick -- jos oletamme, että kaiken
tämän pohjalla on joku suuri rahayritys ja että Guy Markenmoren
tieltä raivaaminen oli välttämätöntä toisille pääosallisille? Tiedän
henkilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti ampuneet kuulan ohimoonsa
juuri tällaisten seikkojen vuoksi! Ja mitä totuuteen tulee -- noh,
todistakaa! Totuutta ei ole kovinkaan helppo saada selville tällaisissa
tapauksissa -- ja minä epäilen, saammeko siihen täälläkään mitään
oleellista lisävalaistusta", lisäsi hän merkitsevästi heidän ajaessaan
Dower-talon portista sisälle.
"En saata aavistaakaan, mitä saamme!" vastasi Blick niinikään
kyynillisesti, "Mutta ehkä löydämme jotakin."
He löysivätkin rouva Tretheroen hyvin kiihtyneessä mielentilassa.
Hän oli vakuutettu, että hänen vieraansa oli lähtenyt unettomuuden
vaivaamana tavanmukaiselle öiselle retkelleen ja pudonnut johonkin
vanhaan kaivokseen tai käytettyyn louhokseen. Hänen miespalvelijansa,
lukuisat kyläläiset ja paikkakunnan poliisi olivat etsineet kadonnutta
aamiaisesta saakka, mutta tuloksetta. Hän ei ottanut kuuleviin
korviinsakaan, että lähtö olisi saattanut pälkähtää paroonin päähän,
ja halveksivasti ja suuttuneena hän antoi Blickille paroonin
yksityis- ja liikeosoitteen Lontoossa. Blick ei piitannut vähääkään
enempää suuttumuksesta kuin ylenkatseestakaan; hän kiiruhti kylän
sähkölennätintoimistoon hankkiakseen sähköteitse tietoja; hän lähetti
yksityissähkösanomia myös Lontoossa olevaan päävirastoon pyytäen
avustusta -- keinolla millä hyvänsä hän aikoi saada tietoja von
Eckhardsteinista.
"Loppujen lopuksi", sanoi hän poliisikomisariolle, kun he yhdessä
istuivat Valtikassa syömässä puolista, "on mahdotonta tehdä
olemattomaksi sitä tosiasiaa, että von Eckhardstein oli saamiemme
tietojen mukaan viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä!"
"Ei!" vastasi poliisikomisario. "Olette väärässä, Blick. Viimeinen
henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä, oli se mies, joka hänet
murhasi."
Blick piti tätä vastausta sanojensa kiertelynä ja vaihtoi
puheenaihetta. Myöhään iltapäivällä hän sai vastaukset eri
sähkösanomiinsa. Von Eckhardsteinista ei ollut nähty eikä kuultu mitään
hänen tavallisissa asuinpaikoissaan Lontoossa. Eikä hänestä ollut
Markenmoressakaan saatu mitään tietoja illan alkaessa jälleen pimetä.