Poissa

Kun Blick oli saanut nämä asiat selville ja irroitetuksi ajatuksistaan

ja kun hän oli puuhaillut kylliksi sinä iltana, pistäytyi hän Valtikan

tarjoiluhuoneeseen aikoen hieman virkistää itseään ennen levolle

menoaan. Hän oli käväissyt siellä pari kertaa asetuttuaan asumaan

majataloon; tavallisesti tapasi siellä pari kolme markenmorelaista

takkatulen ympärillä, muutamia talonpoikia, myllärin, kirvesmiehen tai

peltisepän, jotka olivat syventyneet keskusteluun kylän viimeisimmistä

uutisista. Blickin mieli teki kuunnella heidän pakisemistaan. Mutta

tällä kertaa huone oli miltei tyhjä; siellä oli itse asiassa vain

muuan vähänläntä, lauhkean näköinen mies retkeilyasussa; hän istui

ajatuksiinsa vaipuneena ja yksikseen lähellä takkaa ja käänsi

harvinaisen ison silmälasiparinsa etsivään, luoden häneen samalla

kuin anteeksipyytävän katseen. Hän siirsi tuoliaan vähän taaksepäin

ikäänkuin kehoittaakseen Blickiä iloisen roihun ääreen.

"Kiitos", sanoi Blick. Hän istahti vastapäätä vierasta olevalle

tuolille ja veti esille piippunsa ja tupakkansa. "Lämmin ei tee

lainkaan pahaa, vaikka olemmekin jo lähellä toukokuuta", alkoi hän.

"Kovin tervetullutta se tosiaankin on, sir", vastasi toinen. "Varsinkin

kun olen ollut taivasalla koko päivän."

"Matkallako olette ollut?" kysyi Blick katsahtaen vieraan matkapukuun.

"Niin, sir! Olen taivaltanut tänään nelisenkymmentä kilometriä

ennenkuin saavuin tänne", vastasi vieras. "Suoraan harjanteiden poikki.

Pidän aina lomapäivän kaksi kertaa vuodessa -- varhain keväällä ja

myöhään syksyllä -- ja käytän sen jalkamatkoihin. Aikoinani olen

kierrellyt ristiin rastiin tämän eteläisen seudun. Mutta vielä tähän

päivään mennessä en ole sattunut osumaan tähän kylään. Ja täytyy sanoa,

että minut johdatti tänne -- sillä muuten olisin mennyt Selcasteriin --

uteliaisuus! Luin sanomalehdestä Markenmoren salaisuudesta -- ja kun

olin lähellä, ajattelin, että pitäisipä mennä katsomaan paikkaa."

"Merkillinen juttu, eikö totta?" sanoi Blick.

"Tosiaan merkillinen, sir!" myönsi vieras. "Kiinnittääkö se teidänkin

mieltänne, sir?"

"Kiinnittää kyllä", vastasi Blick kuivasti. "Ammattini takia."

Vieras suuntasi isot silmälasinsa Blickiin ja katseli häntä innostuneen

tarkkaavasti. Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi puhua hillityllä

äänellä.

"Onko mahdollista, sir, että minulla on ilo kohdata kuuluisa

etsiväkomisario Blick, jonka nimeä olen kuullut mainittavan tämän jutun

yhteydessä?" kysyi hän melkein kunnioittavan nöyrästi. "Näenkö minä

itsensä herra Blickin ruumiillistuneena?"

"Näette!" vastasi Blick. "Tässä hän on ilmi elävänä!"

"Hyväinen aika!" huudahti vieras. "Olen todella hyvin ylpeä saadessani

tavata teidät, sir; nimeni on Crawley -- kotoisin Tootingista.

Veronkantaja, herra Blick -- se on vaivaloista ja väsyttävää hommaa,

sir, mutta se tarjoaa mahdollisuuden kävelyyn, jonka harjoittamista

minä rakastan intohimoisesti. Hyvä Jumala! Tuntunee kovin

kummalliselta, mutta tiedättekö, sir, että neljäkymmentä viisi vuotta

kestäneen elämäni aikana en koskaan ennen ole tavannut herrasmiestä,

joka olisi harjoittanut teidän ammattianne! Se on kai perin innostava

ja puoleensavetävä ammatti, sir -- hyvin vaarallinen?"

"Miten sattuu", sanoi Blick. "Jokseenkin tympäisevää ja yksitoikkoista

toisinaan. Voidaanhan tietysti saada jännitystä ja huvia

matemaattisesta probleemistakin -- mutta tuskinpa saa kumpaakaan

suoritettaessa tavallista pitkää yhteenlaskua, vai mitä arvelette?"

Crawleyn katse kuvasti ihailua -- ja käsityskyvyttömyyttä.

"Tarkoitan", lisäsi Blick, "että meidän työmme on monesti luvun

lisäämistä toiseen lukuun ja niin edespäin -- kunnes olemme saaneet

loppusumman".

"Mainiota, sir, mainiota -- ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Crawley

hykerrellen käsiään. "Oi, todellakin erinomaista, sir -- oivallinen

selitys! Rohkenisinkohan kysyä, oletteko päässyt jo loppusummaan tässä

Markenmoren kysymyksessä, sir?"

"Siihen voin antaa helposti vastauksen", sanoi Blick. "En ole!"

"Varsin kova pähkinä purtavaksi, kai, sir", huomautti Crawley. "Luin

kaikki todistukset sanomalehdistä -- _Daily Sentinelistä_, herra Blick

-- istuessani mäenrinteellä ja syödessäni vaatimatonta einettäni.

Hyvin mielenkiintoista tosiaan -- paljon mielenkiintoisempaa, sir,

kuin yksikään noista jännitysromaaneista, joita ihmiset lainaavat

kirjastoista -- oh, paljon mielenkiintoisempaa! Todellista elämää, sir!"

"Oletteko tehnyt mitään havaintoja jutusta?" tiedusti Blick. "Mihin

käsitykseen olette tullut?"

Crawley katsahti ovelle ja alensi ääntään.

"Olen muodostanut käsityksiä", vastasi hän. "Niin, sir, minä olen

muodostanut käsityksiä. En tosin ole mikään vedonlyöjä, sir, mutta

panisinpa veikkaa siitä, että tiedän, mikä on tämän jutun pohjalla?"

"No? Mikä sitten?" kysyi Blick. "Iloitsen jokaisesta uudesta

ajatuksesta."

"Raha!" sanoi Crawley juhlallisesti. "Raha, sir -- raha!"

"Mutta -- miten?" kysäisi Blick.

Crawley otti silmälasit nenältään, paljastaen siten heikot, uneksivat

silmänsä, ja pudisti päätään.

"Minä luulen, että tuota onnetonta nuorta miestä, Guy Markenmorea --

merkillinen nimi, sir! -- seurattiin. Väijyttiin kintereillä!" vastasi

hän. "Väijyttiin, sir! Ja raha oli kannustimena -- toden totta!"

"Tarkoitatte siis, että hänet sekä ryöstettiin että murhattiin!"

huudahti Blick.

"En, sir -- sitä en tarkoita lainkaan", sanoi Crawley pontevan

päättävästi. "Olen huomannut, että Guy Markenmoren tavaroihin ja

rahoihin ei kajottu. Ei -- tarkoitan, että raha oli hänen salaperäisen

murhansa kannustimena -- että hänet murhasi joku kavala henkilö, joka

aikoo käyttää hyväkseen hänen kuolemaansa -- rahallisessa suhteessa,

herra Blick, rahallisessa suhteessa. Lienen ehkä väärässä", lopetti

Crawley; "saatan olla peräti väärässä -- mutta tosiasioiden nojalla,

sir, olen muodostanut tämän mielipiteeni, ja minä olen toiminut

valamiehistössä -- useammin kuin kerran."

"Eipä ihme, vaikka sanoissanne olisi paljonkin perää" myönsi Blick.

"Yleensä on tällaisten asioiden pohjalla aina joku rahakysymys. Mutta",

lisäsi hän vetäen kellonsa esille ja haukotellen, "tähän mennessä olen

saanut mitättömän vähän valaistusta asiaan -- ehkä saan hieman lisää

huomenna".

Sitten hän toivotti Crawleylle hyvää yötä huomauttaen naurussa suin,

että etsiväinkin täytyy nukkua silloin tällöin, ja meni levolle.

Crawley sinkautti Blickille viimeisen huomautuksensa hänen tehdessään

lähtöä huoneesta, pudistaen etusormeaan.

"Älkää unohtako, herra Blick -- vaikkei teidänlaisellenne kyvykkäälle

ja kokeneelle herralle tarvitse tietystikään muistuttaa sitä -- älkää

unohtako, että aina tapahtuu odottamatonta! Odottamatonta, sir! -- Ah,

tähän odottamattomaan sisältyy melko paljon! Kukaan ei tiedä, sir, mitä

huomispäivä tuo tullessaan!"

"Olette epäilemättä oikeassa, herra Crawley", myönsi Blick. "Nyt te

osasitte naulan päähän!"

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä huomispäivä toisi

tullessaan, ei silloin, ei vaipuessaan pian syvään uneen, ei aamulla

herätessään eikä kello kahdeksalta, jolloin hän kapusi kieseihin,

joilla Grimsdalen piti kyyditä hänet Selcasteriin. Crawley, joka

myös oli syönyt aamiaisensa varhain, seisoi majatalon ovella, kun

Blick ilmestyi näkyviin; hän oli varustautunut kävelymatkaa varten ja

kiinnitti juuri pientä reppua selkäänsä.

"Poisko?" tiedusti Blick.

"Vain päiväksi, sir", vastasi Crawley. "Aion viettää koko tämän

kirkkaan päivän ylänkömailla -- etsin rauhallisen paikan, missä syön

väliateriani! Ja Valtikkaan olen niin tyytyväinen, herra Blick, että

aion ottaa sen päämajakseni lomani loppuajaksi, joten minulla on ehkä

ilo nähdä teidät illalla, sir -- jolloin", lisäsi hän kuiskaten,

"toivoakseni päivä on kulunut -- hyödyllisesti, vai mitä?"

"Tulevaisuuteen ei voi kurkistaa!" vastasi Blick.

Hän puheli vähän majatalon isännälle matkalla Selcasteriin, mutta kun

he saapuivat markkinaristeykseen keskelle vanhaa kaupunkia, laski hän

kätensä. Grimsdalen olkapäälle.

"Grimsdale", sanoi hän, "pysäyttäkää ja päästäkää minut tässä alas.

Minä menen tapaamaan poliisipäällikköä -- kävelen jalan. Ja kuulkaas

-- haluaisin, että jäisitte vähäksi aikaa Selcasteriin. Olkaa asemalla

täsmälleen kello kymmenen. Tahdon tavata teidät siellä."

Hän laskeutui rattailta ja poistui poliisikonttorille päin, ja

Grimsdale poikkesi Mitre-hotellin isolle pihamaalle odottamaan

määrättyä aikaa. Viittä vaille kymmenen hän ajoi asemalle ja,

jätettyään hevosensa ja rattaansa muutaman pojan haltuun, suuntasi

kulkunsa tulevien junien asemasillalle. Lontoon pikajunan piti saapua

tuossa tuokiossa ja tavan mukaan oli sen tuloa odottamassa paljon

matkustavia: asemasilta oli tungokseen asti ihmisiä täynnä. Mutta

Grimsdale äkkäsi nokkelasti Blickin ja lähellä häntä ihmisjoukkoon

sekaantuneina pari kolme paikallista etsivää; nähtävästi Blick odotti

jotakuta. Ja Grimsdale, jonka huulien välistä pisti esiin lyhyt

oljenkorsi, piti heitä silmällä tarkasti ja valppaasti.

Kello kymmenen lyönnit kajahtelivat kaupungin monista torneista, mutta

mitään ei ollut tapahtunut. Viiden minuutin kuluttua pitkä pikajuna

saapuisi kohisten asemalle; kahdeksan minuutin päästä se olisi

kiitänyt jälleen pois Lontoota kohti, yhdeksänkymmenen kilometrin

nopeudella tunnissa. Minuutin yli kymmenen Blick, joka oli pitänyt

tarkasti silmällä lippuluukkua, poistui asemasillalta mennen aseman

ulkopuolelle. Hänen päästessään sen edustalla olevalle aukeamalle

saapui paikalle William Pegge ajaen rouva Tretheroen hienoja rattaita,

vinhaa vauhtia -- yksin.

Pegge erotti Blickin ihmisjoukosta, joka tungeskeli aseman ovien

tienoilla, ja pysähdytti ajopelinsä ihan hänen eteensä. Etsivä riensi

silmänräpäyksessä rattaiden ääreen. Hänen silmänsä osuivat tyhjään

paikkaan tallirengin vieressä.

"Missä hän on?" kysyi Blick kuiskaten terävästi.

Pegge kumartui alas.

"Poissa!" vastasi hän. "Hän teki metkunsa yöllä! Tänä aamuna oli hänen

huoneensa tyhjä; mies oli kadonnut teille tietymättömille! Rouva

Tretheroe lähetti minut kertomaan asiasta poliisille, kun arvelee

hänelle tapahtuneen jotakin."

"Hänellekö tapahtuneen? Mitä rouva Tretheroe tarkoittaa?" mörähti Blick.

Pegge kumartui vieläkin alemmas. Puhuessaan he kuulivat pikajunan

tulevan -- se saapui heidän takanaan olevalle asemalle ähkien ja

puhkuen, ja sitten kuului vain vapautuvan höyryn sihinää, kun kone

pysähtyi ja joutui hetkeksi lepotilaan.

"Kuulin rouva Tretheroen sanovan isännöitsijälle, että paroonilla oli

tapana mennä usein öisin kävelemään", sanoi Pegge. "Rouva Tretheroe

sanoi hänen kärsineen unettomuudesta ja tehneen kävelyretkiä, jotta

saisi unta. Minä huomasin rouva Tretheroen arvelevan, että parooni oli

tehnyt tällaisen retken yöllä, ja rouva Tretheroe luulee, että paroonia

on kohdannut onnettomuus tai jokin muu sentapainen. Hän lähettää väkeä

joka taholle etsiskelemään paroonia, ja minä olen saanut tehtäväkseni

ilmoittaa asiasta täkäläiselle poliisille."

"Malttakaahan hetkinen", sanoi Blick. Pikajunalla saapuneet ihmiset

virtailivat ulos käytävistä; hän siirtyi syrjään heidän tieltään.

"Ettekö osaa aavistaakaan, mihin aikaan hän poistui?" kysyi Blick

katsoen Peggeen.

"Minulla ei ole siitä aavistustakaan", vastasi Pegge. "Kuulin hänen

menneen levolle tavalliseen aikaan, mutta --" Hän keskeytti. Grimsdale

oli tullut paikalle läähättäen ja löi Blickiä olalle. Blick kääntyi

nopeasti. Grimsdale viittasi erääseen pitkään mieheen, joka juuri oli

astunut ulos asemarakennuksesta ja seisoskeli sen pääkäytävän edustalla

silmäillen ympärilleen.

"Kas tuolla!" huudahti Grimsdale. "Tuo mies! Siinä hän oli -- se mies,

joka saapui Valtikkaan maanantai-iltana -- se amerikkalainen!"

Samassa pitkä mies äkkäsi Grimsdalen, säpsähti, hymyili, nyökkäsi ja

harppasi kiireesti eteenpäin.

"Hei, isäntä!" huusi hän. "Juuri teidät minä odotinkin tapaavani! No

-- kuinka on Guy Markenmoren jutun laita? Olen matkustanut koko yön

päästäkseni tähän kaupunkiin, jotta voisin ilmoittaa yhtä ja toista

-- kuulin siitä vasta eilen illalla ollessani jo Falmouthissa! Onko

kehenkään päästy käsiksi?"

Grimsdale katsoi vieraasta Blickiin, ja Blick otti heti puheenvuoron.

"Oletteko te se henkilö, jonka kanssa Guy Markenmore illasti Valtikassa

viime tiistaita vasten yöllä?" kysyi hän äkkiarvaamatta. "Se mies, joka

tilasi sieltä huoneen, mutta ei viivähtänyt hetkeäkään?"

"Minä olen se mies", vastasi vieras nyökäten myöntävästi ja hymyillen.

"Sama mies!"

"Suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, kuka olette?" kysyi Blick, "ja

millä alalla?"

"Varsin mielelläni! Nimeni on Edward Lansbury, olen rahamies ja toimin

New Yorkissa ja Lontoossa. Kuka te olette ja mikä on asianne?"

"Etsiväkomisario Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta! Olen

saanut tämän asian hoitaakseni, herra Lansbury, ja minua ilahduttaa,

jos suvaitsette ilmoittaa minulle, mitä tiedätte siitä."

"Tietysti! Kaikki! Sentähdenhän olen matkustanutkin tänne Falmouthista.

Missä voimme keskustella?"

"Mennään tänne", sanoi Blick. Etsivät olivat kokoontuneet hänen

taakseen; hän kääntyi, kuiskaten heille jotakin, ja he poistuivat

poliisikonttoriin päin. "Teidän ei tarvitse odottaa minua, Grimsdale",

jatkoi hän. "Viivyn täällä vielä jonkun aikaa, joten voitte lähteä heti

paluumatkalle."

Mutta Grimsdale veti kätensä taskustaan ojentaen jotakin Lansburylle.

"Tässä saatavanne, sir", sanoi hän. "Kolme puntaa neljätoista

shillingiä. Lasku oli kaksikymmentäkuusi shillingiä."

Lansbury säpsähti, veti suunsa nauruun, otti rahat ja antoi takaisin

muutamia hopeakolikoita.

"Kah, olin jo unohtanut koko asian!" sanoi hän. "Kas tässä! Käykäähän

kulauttamassa lasillinen."

"Arvelinkin teidän unohtaneen, sir", huomautti Grimsdale tyynesti

tapansa mukaan. "Kiitos, sir."

Hän nousi kieseihinsä ja ajoi pois; Blick taas kehotti kumppaniaan

lähtemään mukaansa poliisivirastoon.

"Olen teille todella kiitollinen siitä, että tulitte, herra Lansbury",

sanoi hän, kun he astelivat katua pitkin. "Tässä jutussa on kaikki

enemmän tai vähemmän hämärän peitossa!"

"Vai niin, kaiken muun kuin sen, mitä itse tiedän -- eikä se ole paljon

-- olen saanut selville lontoolaisesta sanomalehdestä, jonka hankin

käsiini hotellissani Falmouthissa eilen illalla", sanoi Lansbury.

"Lähdin täältä aivan heti -- olen istunut junassa melkein koko yön.

Mikä on jutun viimeisin vaihe?"

"Viimeiseen vaiheeseen", vastasi Blick, "pääsimme vasta joku hetki

sitten. Tunnetteko parooni von Eckhardsteinin?"

"Kyllä! Tunnen hänet hyvin. Hän oli minun ja Markenmoren mukana pikku

majatalossa sinä yönä -- jolloin minä jätin Markenmoren ja hänet kello

kolmen paikkeilla tiistaiaamuna. Von Eckhardstein oli tietysti se pitkä

mies, jonka kanssa isäntä näki meidän kävelevän tietä pitkin -- kuten

isäntä mainitsi todistuksessaan."

"Katsokaas -- von Eckhardstein on kadonnut! Viime yönä. Hävinnyt

jäljettömiin! Te kai ette tiedä siitä mitään?"

"En edes senkään vertaa! Mutta mitä se merkitsee? Minusta näyttää --"

"Malttakaahan vähän", keskeytti Blick. "Me saamme keskustella yksin

poliisipäällikön kanssa heti kohta. Silloin -- kertokaa minulle kaikki

mitä tiedätte. Se on meille välttämätöntä!"

Poliisikomisario, jolle Blick oli lähettänyt sanan etsiväin

välityksellä, odotti häntä ja vastatullutta yksityistoimistossaan. Hän

katseli Lansburya melkoisen uteliaasti ja teki äkkiä asiaa välittömästi

koskevan kysymyksen.

"Oletteko te se Edward Lansbury, joka otti osaa Vilonan Kiinteimistö

Osakeyhtiön asioihin joku vuosi sitten?" tiedusti hän. "Olettehan, vai

mitä? Hm! -- Minä olen sijoittanut siihen runsaasti pääomaa -- voittoa

se on tuottanut kovasti. Entä mitä voitte ilmoittaa meille tästä

Markenmoren jutusta, herra Lansbury? Olemme perin halukkaita kuulemaan."

Lansbury vaipui poliisikomisarion pöydän vieressä olevaan mukavaan

nojatuoliin ja asetti sormiensa päät yhteen.

"Noh", sanoi hän, "minä kerron teille kaikki, mitä kertoa voin --

toisin sanoen kaiken se, mitä todella tiedän. Itse Guy Markenmoren

murhaan nähden sillä ei näytä olevan mitään merkitystä; mitä taas tulee

siihen, mitä tapahtui juuri sitä ennen, niin voitte käyttää hyväksenne

antamiani tietoja sikäli kuin niistä vain on hyötyä! Voin kertoa teille

vain sen, mitä tapahtui Valtikka-majatalossa."

"Ja sen, miksi te, Markenmore ja von Eckhardstein kohtasitte toisenne

siellä", sanoi Blick levollisesti.

"Niinpä todellakin! Myös sen, miksi me kohtasimme siellä", jatkoi

Lansbury. "Minä olen rahamies, kuten sanoin teille jo asemalla. Minulla

on liikeasioita niin hyvin tässä maassa kuin omassanikin. Minulla on

toimisto sekä Lontoossa että New Yorkissa. Luonnollisesti tunnen hyvin

monia rahamiehiä molemmissa maissa. Tunsin Guy Markenmoren varsin

hyvin -- nokkela mies, joka menestyi loistavasti. Tunnen myös von

Eckhardsteinin, joskaan en yhtä hyvin, niin kuitenkin kylliksi. Hänet

tunnetaan tietysti paremmin kuin minut tai Markenmore -- Lontoossa,

Pariisissa ja Wienissä."

"Saksalainen varmaan?" kysyi poliisikomisario.

"Ei -- von Eckhardstein on itävaltalainen", virkkoi Lansbury. "No

niin -- minä olen ollut asioissa heidän kummankin kanssa -- erikseen,

ymmärrättehän, en koskaan yhdessä -- monta kertaa, ja havainnut

heidät aina perin hyviksi ja rehellisiksi liikemiehiksi. Markenmore

kirjoitti minulle aivan hiljan, että hänellä oli tekeillä yritys,

johon minulle olisi edullista ottaa osaa senjohdosta, että sen

toteuttaminen kävisi päinsä myös Yhdysvalloissa. Minulle lähettämässään

kirjeessä hän kertoi, millainen se oli -- mutta minä en haluaisi puhua

teille siitä tällä hetkellä, koska asia on tuiki tärkeä salaisuus.

Tietysti minä annan siitä tietoja, jos se käy välttämättömäksi asian

oikeudellisen käsittelyä kannalta: jos nimittäin yksityiskohtainen

tarkka selostaminen auttaa vangitsemaan Markenmoren murhaajan. Mutta

juuri nyt olisin mieluummin puhumatta siitä, eikä se koske itse

pääkysymystä. Riittää, kun mainitsen teille, että Markenmorea seurasi

onni -- itse asiassa rajaton menestys -- ostipa hän mitä hyvänsä ja

keneltä hyvänsä, ja hän kehoitti minua ryhtymään yhteiseen yritykseen;

hänen suunnitelmansa mukaan piti minun hankkia kolmasosa pääomasta,

hän itse sijoittaisi toisen kolmasosan, ja meidän oli löydettävä

kolmas mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen. Me olimme jo

vähän aikaa kirjeenvaihdossakin siitä, mitä meidän piti haltuumme

ostaa -- voin sanoa teille, että se oli eräs liikesalaisuus. Kun

neuvottelimme kirjeenvaihdon avulla, oli Markenmore Lontoossa, minä

taas joko Southamptonissa tai Falmouthissa -- minulla on nykyisin

asioita näissä kummassakin paikassa. Viime viikon keskivaiheilla

kirjoitti Markenmore sitten minulle tiedustellen, enkö suostuisi

tapaamaan häntä Valtikka-majatalossa Selcasterissa Markenmoressa

seuraavana maanantai-iltana, kun kerta olin Southamptonissa -- hän itse

aikoi pistäytyä Markenmoren kartanoon, ilmoitti hän, selvittelemään

perheasioita ja saapuisi senjälkeen tapaamaan minua Valtikkaan -- puoli

yhdentoista seutuvilla. Me sovimme tästä. Minä tulin Southamptonista

iltajunalla, kävelin Markenmoreen, tilasin Valtikasta huoneen ja

kahden hengen illallisen. Selvittyäni kaikesta tästä lähdin ulos

jaloittelemaan -- olin istunut useamman päivän sisällä ummehtuneessa

huoneessa ja nautin raikkaasta ilmasta. Harhailin Markenmoren kylän

laidoilla ja kohtasin von Eckhardsteinin."

"Hetkinen", keskeytti Blick. "Mihin aikaan se tapahtui?"

"Kello lienee ollut puoli kymmenen ja kymmenen välillä, sikäli kuin

voin muistaa", vastasi Lansbury.

"Oliko jo pimeä?"

"Oh, pilkkosen pimeä! En olisi nähnyt Eckhardsteinia lainkaan, jollen

olisi sattunut raapaisemaan tulta sytyttääkseni sikaarini. Hän huomasi

minut -- hän nojasi juuri silloin ihan vieressä olevaa porttia vasten.

Hän tervehti minua, ja kun olin ilmaissut hämmästykseni kohtauksemme

johdosta, kertoi hän minulle vierailevansa erään rouvan luona siellä

kylässä. Sitten hän tiedusti, millä asioilla minä siellä liikuskelin.

Heti minun mieleeni juolahti, että siinä oli juuri se mies, joka

ostaisi viimeisen kolmanneksen, josta mainitsin teille, ja niin

ilmoitin hänelle asiani. Selitin myös suunnitelman ja kerroin hänelle,

mitä aioimme tehdä yhdessä Markenmoren kanssa."

"Vielä kysymys", sanoi Blick. "Tunsiko von Eckhardstein Markenmoren?

Olivatko he jo aikaisemmin olleet liikeasioissa keskenään?"

"En usko heidän olleen -- en. Mutta luullakseni he tunsivat toisensa;

todennäköisesti he rahamiehinä tunsivat toisensa, ainakin nimeltä.

Mutta siitä olen varma, etteivät he henkilökohtaisesti olleet tunteneet

toisiaan ennen sitä iltaa."

"Juuri sitä", huomautti Blick, "halusinkin tietää. Jatkakaa!"