Kun Blick oli saanut nämä asiat selville ja irroitetuksi ajatuksistaan
ja kun hän oli puuhaillut kylliksi sinä iltana, pistäytyi hän Valtikan
tarjoiluhuoneeseen aikoen hieman virkistää itseään ennen levolle
menoaan. Hän oli käväissyt siellä pari kertaa asetuttuaan asumaan
majataloon; tavallisesti tapasi siellä pari kolme markenmorelaista
takkatulen ympärillä, muutamia talonpoikia, myllärin, kirvesmiehen tai
peltisepän, jotka olivat syventyneet keskusteluun kylän viimeisimmistä
uutisista. Blickin mieli teki kuunnella heidän pakisemistaan. Mutta
tällä kertaa huone oli miltei tyhjä; siellä oli itse asiassa vain
muuan vähänläntä, lauhkean näköinen mies retkeilyasussa; hän istui
ajatuksiinsa vaipuneena ja yksikseen lähellä takkaa ja käänsi
harvinaisen ison silmälasiparinsa etsivään, luoden häneen samalla
kuin anteeksipyytävän katseen. Hän siirsi tuoliaan vähän taaksepäin
ikäänkuin kehoittaakseen Blickiä iloisen roihun ääreen.
"Kiitos", sanoi Blick. Hän istahti vastapäätä vierasta olevalle
tuolille ja veti esille piippunsa ja tupakkansa. "Lämmin ei tee
lainkaan pahaa, vaikka olemmekin jo lähellä toukokuuta", alkoi hän.
"Kovin tervetullutta se tosiaankin on, sir", vastasi toinen. "Varsinkin
kun olen ollut taivasalla koko päivän."
"Matkallako olette ollut?" kysyi Blick katsahtaen vieraan matkapukuun.
"Niin, sir! Olen taivaltanut tänään nelisenkymmentä kilometriä
ennenkuin saavuin tänne", vastasi vieras. "Suoraan harjanteiden poikki.
Pidän aina lomapäivän kaksi kertaa vuodessa -- varhain keväällä ja
myöhään syksyllä -- ja käytän sen jalkamatkoihin. Aikoinani olen
kierrellyt ristiin rastiin tämän eteläisen seudun. Mutta vielä tähän
päivään mennessä en ole sattunut osumaan tähän kylään. Ja täytyy sanoa,
että minut johdatti tänne -- sillä muuten olisin mennyt Selcasteriin --
uteliaisuus! Luin sanomalehdestä Markenmoren salaisuudesta -- ja kun
olin lähellä, ajattelin, että pitäisipä mennä katsomaan paikkaa."
"Merkillinen juttu, eikö totta?" sanoi Blick.
"Tosiaan merkillinen, sir!" myönsi vieras. "Kiinnittääkö se teidänkin
mieltänne, sir?"
"Kiinnittää kyllä", vastasi Blick kuivasti. "Ammattini takia."
Vieras suuntasi isot silmälasinsa Blickiin ja katseli häntä innostuneen
tarkkaavasti. Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi puhua hillityllä
äänellä.
"Onko mahdollista, sir, että minulla on ilo kohdata kuuluisa
etsiväkomisario Blick, jonka nimeä olen kuullut mainittavan tämän jutun
yhteydessä?" kysyi hän melkein kunnioittavan nöyrästi. "Näenkö minä
itsensä herra Blickin ruumiillistuneena?"
"Näette!" vastasi Blick. "Tässä hän on ilmi elävänä!"
"Hyväinen aika!" huudahti vieras. "Olen todella hyvin ylpeä saadessani
tavata teidät, sir; nimeni on Crawley -- kotoisin Tootingista.
Veronkantaja, herra Blick -- se on vaivaloista ja väsyttävää hommaa,
sir, mutta se tarjoaa mahdollisuuden kävelyyn, jonka harjoittamista
minä rakastan intohimoisesti. Hyvä Jumala! Tuntunee kovin
kummalliselta, mutta tiedättekö, sir, että neljäkymmentä viisi vuotta
kestäneen elämäni aikana en koskaan ennen ole tavannut herrasmiestä,
joka olisi harjoittanut teidän ammattianne! Se on kai perin innostava
ja puoleensavetävä ammatti, sir -- hyvin vaarallinen?"
"Miten sattuu", sanoi Blick. "Jokseenkin tympäisevää ja yksitoikkoista
toisinaan. Voidaanhan tietysti saada jännitystä ja huvia
matemaattisesta probleemistakin -- mutta tuskinpa saa kumpaakaan
suoritettaessa tavallista pitkää yhteenlaskua, vai mitä arvelette?"
Crawleyn katse kuvasti ihailua -- ja käsityskyvyttömyyttä.
"Tarkoitan", lisäsi Blick, "että meidän työmme on monesti luvun
lisäämistä toiseen lukuun ja niin edespäin -- kunnes olemme saaneet
loppusumman".
"Mainiota, sir, mainiota -- ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Crawley
hykerrellen käsiään. "Oi, todellakin erinomaista, sir -- oivallinen
selitys! Rohkenisinkohan kysyä, oletteko päässyt jo loppusummaan tässä
Markenmoren kysymyksessä, sir?"
"Siihen voin antaa helposti vastauksen", sanoi Blick. "En ole!"
"Varsin kova pähkinä purtavaksi, kai, sir", huomautti Crawley. "Luin
kaikki todistukset sanomalehdistä -- _Daily Sentinelistä_, herra Blick
-- istuessani mäenrinteellä ja syödessäni vaatimatonta einettäni.
Hyvin mielenkiintoista tosiaan -- paljon mielenkiintoisempaa, sir,
kuin yksikään noista jännitysromaaneista, joita ihmiset lainaavat
kirjastoista -- oh, paljon mielenkiintoisempaa! Todellista elämää, sir!"
"Oletteko tehnyt mitään havaintoja jutusta?" tiedusti Blick. "Mihin
käsitykseen olette tullut?"
Crawley katsahti ovelle ja alensi ääntään.
"Olen muodostanut käsityksiä", vastasi hän. "Niin, sir, minä olen
muodostanut käsityksiä. En tosin ole mikään vedonlyöjä, sir, mutta
panisinpa veikkaa siitä, että tiedän, mikä on tämän jutun pohjalla?"
"No? Mikä sitten?" kysyi Blick. "Iloitsen jokaisesta uudesta
ajatuksesta."
"Raha!" sanoi Crawley juhlallisesti. "Raha, sir -- raha!"
"Mutta -- miten?" kysäisi Blick.
Crawley otti silmälasit nenältään, paljastaen siten heikot, uneksivat
silmänsä, ja pudisti päätään.
"Minä luulen, että tuota onnetonta nuorta miestä, Guy Markenmorea --
merkillinen nimi, sir! -- seurattiin. Väijyttiin kintereillä!" vastasi
hän. "Väijyttiin, sir! Ja raha oli kannustimena -- toden totta!"
"Tarkoitatte siis, että hänet sekä ryöstettiin että murhattiin!"
huudahti Blick.
"En, sir -- sitä en tarkoita lainkaan", sanoi Crawley pontevan
päättävästi. "Olen huomannut, että Guy Markenmoren tavaroihin ja
rahoihin ei kajottu. Ei -- tarkoitan, että raha oli hänen salaperäisen
murhansa kannustimena -- että hänet murhasi joku kavala henkilö, joka
aikoo käyttää hyväkseen hänen kuolemaansa -- rahallisessa suhteessa,
herra Blick, rahallisessa suhteessa. Lienen ehkä väärässä", lopetti
Crawley; "saatan olla peräti väärässä -- mutta tosiasioiden nojalla,
sir, olen muodostanut tämän mielipiteeni, ja minä olen toiminut
valamiehistössä -- useammin kuin kerran."
"Eipä ihme, vaikka sanoissanne olisi paljonkin perää" myönsi Blick.
"Yleensä on tällaisten asioiden pohjalla aina joku rahakysymys. Mutta",
lisäsi hän vetäen kellonsa esille ja haukotellen, "tähän mennessä olen
saanut mitättömän vähän valaistusta asiaan -- ehkä saan hieman lisää
huomenna".
Sitten hän toivotti Crawleylle hyvää yötä huomauttaen naurussa suin,
että etsiväinkin täytyy nukkua silloin tällöin, ja meni levolle.
Crawley sinkautti Blickille viimeisen huomautuksensa hänen tehdessään
lähtöä huoneesta, pudistaen etusormeaan.
"Älkää unohtako, herra Blick -- vaikkei teidänlaisellenne kyvykkäälle
ja kokeneelle herralle tarvitse tietystikään muistuttaa sitä -- älkää
unohtako, että aina tapahtuu odottamatonta! Odottamatonta, sir! -- Ah,
tähän odottamattomaan sisältyy melko paljon! Kukaan ei tiedä, sir, mitä
huomispäivä tuo tullessaan!"
"Olette epäilemättä oikeassa, herra Crawley", myönsi Blick. "Nyt te
osasitte naulan päähän!"
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä huomispäivä toisi
tullessaan, ei silloin, ei vaipuessaan pian syvään uneen, ei aamulla
herätessään eikä kello kahdeksalta, jolloin hän kapusi kieseihin,
joilla Grimsdalen piti kyyditä hänet Selcasteriin. Crawley, joka
myös oli syönyt aamiaisensa varhain, seisoi majatalon ovella, kun
Blick ilmestyi näkyviin; hän oli varustautunut kävelymatkaa varten ja
kiinnitti juuri pientä reppua selkäänsä.
"Poisko?" tiedusti Blick.
"Vain päiväksi, sir", vastasi Crawley. "Aion viettää koko tämän
kirkkaan päivän ylänkömailla -- etsin rauhallisen paikan, missä syön
väliateriani! Ja Valtikkaan olen niin tyytyväinen, herra Blick, että
aion ottaa sen päämajakseni lomani loppuajaksi, joten minulla on ehkä
ilo nähdä teidät illalla, sir -- jolloin", lisäsi hän kuiskaten,
"toivoakseni päivä on kulunut -- hyödyllisesti, vai mitä?"
"Tulevaisuuteen ei voi kurkistaa!" vastasi Blick.
Hän puheli vähän majatalon isännälle matkalla Selcasteriin, mutta kun
he saapuivat markkinaristeykseen keskelle vanhaa kaupunkia, laski hän
kätensä. Grimsdalen olkapäälle.
"Grimsdale", sanoi hän, "pysäyttäkää ja päästäkää minut tässä alas.
Minä menen tapaamaan poliisipäällikköä -- kävelen jalan. Ja kuulkaas
-- haluaisin, että jäisitte vähäksi aikaa Selcasteriin. Olkaa asemalla
täsmälleen kello kymmenen. Tahdon tavata teidät siellä."
Hän laskeutui rattailta ja poistui poliisikonttorille päin, ja
Grimsdale poikkesi Mitre-hotellin isolle pihamaalle odottamaan
määrättyä aikaa. Viittä vaille kymmenen hän ajoi asemalle ja,
jätettyään hevosensa ja rattaansa muutaman pojan haltuun, suuntasi
kulkunsa tulevien junien asemasillalle. Lontoon pikajunan piti saapua
tuossa tuokiossa ja tavan mukaan oli sen tuloa odottamassa paljon
matkustavia: asemasilta oli tungokseen asti ihmisiä täynnä. Mutta
Grimsdale äkkäsi nokkelasti Blickin ja lähellä häntä ihmisjoukkoon
sekaantuneina pari kolme paikallista etsivää; nähtävästi Blick odotti
jotakuta. Ja Grimsdale, jonka huulien välistä pisti esiin lyhyt
oljenkorsi, piti heitä silmällä tarkasti ja valppaasti.
Kello kymmenen lyönnit kajahtelivat kaupungin monista torneista, mutta
mitään ei ollut tapahtunut. Viiden minuutin kuluttua pitkä pikajuna
saapuisi kohisten asemalle; kahdeksan minuutin päästä se olisi
kiitänyt jälleen pois Lontoota kohti, yhdeksänkymmenen kilometrin
nopeudella tunnissa. Minuutin yli kymmenen Blick, joka oli pitänyt
tarkasti silmällä lippuluukkua, poistui asemasillalta mennen aseman
ulkopuolelle. Hänen päästessään sen edustalla olevalle aukeamalle
saapui paikalle William Pegge ajaen rouva Tretheroen hienoja rattaita,
vinhaa vauhtia -- yksin.
Pegge erotti Blickin ihmisjoukosta, joka tungeskeli aseman ovien
tienoilla, ja pysähdytti ajopelinsä ihan hänen eteensä. Etsivä riensi
silmänräpäyksessä rattaiden ääreen. Hänen silmänsä osuivat tyhjään
paikkaan tallirengin vieressä.
"Missä hän on?" kysyi Blick kuiskaten terävästi.
Pegge kumartui alas.
"Poissa!" vastasi hän. "Hän teki metkunsa yöllä! Tänä aamuna oli hänen
huoneensa tyhjä; mies oli kadonnut teille tietymättömille! Rouva
Tretheroe lähetti minut kertomaan asiasta poliisille, kun arvelee
hänelle tapahtuneen jotakin."
"Hänellekö tapahtuneen? Mitä rouva Tretheroe tarkoittaa?" mörähti Blick.
Pegge kumartui vieläkin alemmas. Puhuessaan he kuulivat pikajunan
tulevan -- se saapui heidän takanaan olevalle asemalle ähkien ja
puhkuen, ja sitten kuului vain vapautuvan höyryn sihinää, kun kone
pysähtyi ja joutui hetkeksi lepotilaan.
"Kuulin rouva Tretheroen sanovan isännöitsijälle, että paroonilla oli
tapana mennä usein öisin kävelemään", sanoi Pegge. "Rouva Tretheroe
sanoi hänen kärsineen unettomuudesta ja tehneen kävelyretkiä, jotta
saisi unta. Minä huomasin rouva Tretheroen arvelevan, että parooni oli
tehnyt tällaisen retken yöllä, ja rouva Tretheroe luulee, että paroonia
on kohdannut onnettomuus tai jokin muu sentapainen. Hän lähettää väkeä
joka taholle etsiskelemään paroonia, ja minä olen saanut tehtäväkseni
ilmoittaa asiasta täkäläiselle poliisille."
"Malttakaahan hetkinen", sanoi Blick. Pikajunalla saapuneet ihmiset
virtailivat ulos käytävistä; hän siirtyi syrjään heidän tieltään.
"Ettekö osaa aavistaakaan, mihin aikaan hän poistui?" kysyi Blick
katsoen Peggeen.
"Minulla ei ole siitä aavistustakaan", vastasi Pegge. "Kuulin hänen
menneen levolle tavalliseen aikaan, mutta --" Hän keskeytti. Grimsdale
oli tullut paikalle läähättäen ja löi Blickiä olalle. Blick kääntyi
nopeasti. Grimsdale viittasi erääseen pitkään mieheen, joka juuri oli
astunut ulos asemarakennuksesta ja seisoskeli sen pääkäytävän edustalla
silmäillen ympärilleen.
"Kas tuolla!" huudahti Grimsdale. "Tuo mies! Siinä hän oli -- se mies,
joka saapui Valtikkaan maanantai-iltana -- se amerikkalainen!"
Samassa pitkä mies äkkäsi Grimsdalen, säpsähti, hymyili, nyökkäsi ja
harppasi kiireesti eteenpäin.
"Hei, isäntä!" huusi hän. "Juuri teidät minä odotinkin tapaavani! No
-- kuinka on Guy Markenmoren jutun laita? Olen matkustanut koko yön
päästäkseni tähän kaupunkiin, jotta voisin ilmoittaa yhtä ja toista
-- kuulin siitä vasta eilen illalla ollessani jo Falmouthissa! Onko
kehenkään päästy käsiksi?"
Grimsdale katsoi vieraasta Blickiin, ja Blick otti heti puheenvuoron.
"Oletteko te se henkilö, jonka kanssa Guy Markenmore illasti Valtikassa
viime tiistaita vasten yöllä?" kysyi hän äkkiarvaamatta. "Se mies, joka
tilasi sieltä huoneen, mutta ei viivähtänyt hetkeäkään?"
"Minä olen se mies", vastasi vieras nyökäten myöntävästi ja hymyillen.
"Sama mies!"
"Suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, kuka olette?" kysyi Blick, "ja
millä alalla?"
"Varsin mielelläni! Nimeni on Edward Lansbury, olen rahamies ja toimin
New Yorkissa ja Lontoossa. Kuka te olette ja mikä on asianne?"
"Etsiväkomisario Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta! Olen
saanut tämän asian hoitaakseni, herra Lansbury, ja minua ilahduttaa,
jos suvaitsette ilmoittaa minulle, mitä tiedätte siitä."
"Tietysti! Kaikki! Sentähdenhän olen matkustanutkin tänne Falmouthista.
Missä voimme keskustella?"
"Mennään tänne", sanoi Blick. Etsivät olivat kokoontuneet hänen
taakseen; hän kääntyi, kuiskaten heille jotakin, ja he poistuivat
poliisikonttoriin päin. "Teidän ei tarvitse odottaa minua, Grimsdale",
jatkoi hän. "Viivyn täällä vielä jonkun aikaa, joten voitte lähteä heti
paluumatkalle."
Mutta Grimsdale veti kätensä taskustaan ojentaen jotakin Lansburylle.
"Tässä saatavanne, sir", sanoi hän. "Kolme puntaa neljätoista
shillingiä. Lasku oli kaksikymmentäkuusi shillingiä."
Lansbury säpsähti, veti suunsa nauruun, otti rahat ja antoi takaisin
muutamia hopeakolikoita.
"Kah, olin jo unohtanut koko asian!" sanoi hän. "Kas tässä! Käykäähän
kulauttamassa lasillinen."
"Arvelinkin teidän unohtaneen, sir", huomautti Grimsdale tyynesti
tapansa mukaan. "Kiitos, sir."
Hän nousi kieseihinsä ja ajoi pois; Blick taas kehotti kumppaniaan
lähtemään mukaansa poliisivirastoon.
"Olen teille todella kiitollinen siitä, että tulitte, herra Lansbury",
sanoi hän, kun he astelivat katua pitkin. "Tässä jutussa on kaikki
enemmän tai vähemmän hämärän peitossa!"
"Vai niin, kaiken muun kuin sen, mitä itse tiedän -- eikä se ole paljon
-- olen saanut selville lontoolaisesta sanomalehdestä, jonka hankin
käsiini hotellissani Falmouthissa eilen illalla", sanoi Lansbury.
"Lähdin täältä aivan heti -- olen istunut junassa melkein koko yön.
Mikä on jutun viimeisin vaihe?"
"Viimeiseen vaiheeseen", vastasi Blick, "pääsimme vasta joku hetki
sitten. Tunnetteko parooni von Eckhardsteinin?"
"Kyllä! Tunnen hänet hyvin. Hän oli minun ja Markenmoren mukana pikku
majatalossa sinä yönä -- jolloin minä jätin Markenmoren ja hänet kello
kolmen paikkeilla tiistaiaamuna. Von Eckhardstein oli tietysti se pitkä
mies, jonka kanssa isäntä näki meidän kävelevän tietä pitkin -- kuten
isäntä mainitsi todistuksessaan."
"Katsokaas -- von Eckhardstein on kadonnut! Viime yönä. Hävinnyt
jäljettömiin! Te kai ette tiedä siitä mitään?"
"En edes senkään vertaa! Mutta mitä se merkitsee? Minusta näyttää --"
"Malttakaahan vähän", keskeytti Blick. "Me saamme keskustella yksin
poliisipäällikön kanssa heti kohta. Silloin -- kertokaa minulle kaikki
mitä tiedätte. Se on meille välttämätöntä!"
Poliisikomisario, jolle Blick oli lähettänyt sanan etsiväin
välityksellä, odotti häntä ja vastatullutta yksityistoimistossaan. Hän
katseli Lansburya melkoisen uteliaasti ja teki äkkiä asiaa välittömästi
koskevan kysymyksen.
"Oletteko te se Edward Lansbury, joka otti osaa Vilonan Kiinteimistö
Osakeyhtiön asioihin joku vuosi sitten?" tiedusti hän. "Olettehan, vai
mitä? Hm! -- Minä olen sijoittanut siihen runsaasti pääomaa -- voittoa
se on tuottanut kovasti. Entä mitä voitte ilmoittaa meille tästä
Markenmoren jutusta, herra Lansbury? Olemme perin halukkaita kuulemaan."
Lansbury vaipui poliisikomisarion pöydän vieressä olevaan mukavaan
nojatuoliin ja asetti sormiensa päät yhteen.
"Noh", sanoi hän, "minä kerron teille kaikki, mitä kertoa voin --
toisin sanoen kaiken se, mitä todella tiedän. Itse Guy Markenmoren
murhaan nähden sillä ei näytä olevan mitään merkitystä; mitä taas tulee
siihen, mitä tapahtui juuri sitä ennen, niin voitte käyttää hyväksenne
antamiani tietoja sikäli kuin niistä vain on hyötyä! Voin kertoa teille
vain sen, mitä tapahtui Valtikka-majatalossa."
"Ja sen, miksi te, Markenmore ja von Eckhardstein kohtasitte toisenne
siellä", sanoi Blick levollisesti.
"Niinpä todellakin! Myös sen, miksi me kohtasimme siellä", jatkoi
Lansbury. "Minä olen rahamies, kuten sanoin teille jo asemalla. Minulla
on liikeasioita niin hyvin tässä maassa kuin omassanikin. Minulla on
toimisto sekä Lontoossa että New Yorkissa. Luonnollisesti tunnen hyvin
monia rahamiehiä molemmissa maissa. Tunsin Guy Markenmoren varsin
hyvin -- nokkela mies, joka menestyi loistavasti. Tunnen myös von
Eckhardsteinin, joskaan en yhtä hyvin, niin kuitenkin kylliksi. Hänet
tunnetaan tietysti paremmin kuin minut tai Markenmore -- Lontoossa,
Pariisissa ja Wienissä."
"Saksalainen varmaan?" kysyi poliisikomisario.
"Ei -- von Eckhardstein on itävaltalainen", virkkoi Lansbury. "No
niin -- minä olen ollut asioissa heidän kummankin kanssa -- erikseen,
ymmärrättehän, en koskaan yhdessä -- monta kertaa, ja havainnut
heidät aina perin hyviksi ja rehellisiksi liikemiehiksi. Markenmore
kirjoitti minulle aivan hiljan, että hänellä oli tekeillä yritys,
johon minulle olisi edullista ottaa osaa senjohdosta, että sen
toteuttaminen kävisi päinsä myös Yhdysvalloissa. Minulle lähettämässään
kirjeessä hän kertoi, millainen se oli -- mutta minä en haluaisi puhua
teille siitä tällä hetkellä, koska asia on tuiki tärkeä salaisuus.
Tietysti minä annan siitä tietoja, jos se käy välttämättömäksi asian
oikeudellisen käsittelyä kannalta: jos nimittäin yksityiskohtainen
tarkka selostaminen auttaa vangitsemaan Markenmoren murhaajan. Mutta
juuri nyt olisin mieluummin puhumatta siitä, eikä se koske itse
pääkysymystä. Riittää, kun mainitsen teille, että Markenmorea seurasi
onni -- itse asiassa rajaton menestys -- ostipa hän mitä hyvänsä ja
keneltä hyvänsä, ja hän kehoitti minua ryhtymään yhteiseen yritykseen;
hänen suunnitelmansa mukaan piti minun hankkia kolmasosa pääomasta,
hän itse sijoittaisi toisen kolmasosan, ja meidän oli löydettävä
kolmas mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen. Me olimme jo
vähän aikaa kirjeenvaihdossakin siitä, mitä meidän piti haltuumme
ostaa -- voin sanoa teille, että se oli eräs liikesalaisuus. Kun
neuvottelimme kirjeenvaihdon avulla, oli Markenmore Lontoossa, minä
taas joko Southamptonissa tai Falmouthissa -- minulla on nykyisin
asioita näissä kummassakin paikassa. Viime viikon keskivaiheilla
kirjoitti Markenmore sitten minulle tiedustellen, enkö suostuisi
tapaamaan häntä Valtikka-majatalossa Selcasterissa Markenmoressa
seuraavana maanantai-iltana, kun kerta olin Southamptonissa -- hän itse
aikoi pistäytyä Markenmoren kartanoon, ilmoitti hän, selvittelemään
perheasioita ja saapuisi senjälkeen tapaamaan minua Valtikkaan -- puoli
yhdentoista seutuvilla. Me sovimme tästä. Minä tulin Southamptonista
iltajunalla, kävelin Markenmoreen, tilasin Valtikasta huoneen ja
kahden hengen illallisen. Selvittyäni kaikesta tästä lähdin ulos
jaloittelemaan -- olin istunut useamman päivän sisällä ummehtuneessa
huoneessa ja nautin raikkaasta ilmasta. Harhailin Markenmoren kylän
laidoilla ja kohtasin von Eckhardsteinin."
"Hetkinen", keskeytti Blick. "Mihin aikaan se tapahtui?"
"Kello lienee ollut puoli kymmenen ja kymmenen välillä, sikäli kuin
voin muistaa", vastasi Lansbury.
"Oliko jo pimeä?"
"Oh, pilkkosen pimeä! En olisi nähnyt Eckhardsteinia lainkaan, jollen
olisi sattunut raapaisemaan tulta sytyttääkseni sikaarini. Hän huomasi
minut -- hän nojasi juuri silloin ihan vieressä olevaa porttia vasten.
Hän tervehti minua, ja kun olin ilmaissut hämmästykseni kohtauksemme
johdosta, kertoi hän minulle vierailevansa erään rouvan luona siellä
kylässä. Sitten hän tiedusti, millä asioilla minä siellä liikuskelin.
Heti minun mieleeni juolahti, että siinä oli juuri se mies, joka
ostaisi viimeisen kolmanneksen, josta mainitsin teille, ja niin
ilmoitin hänelle asiani. Selitin myös suunnitelman ja kerroin hänelle,
mitä aioimme tehdä yhdessä Markenmoren kanssa."
"Vielä kysymys", sanoi Blick. "Tunsiko von Eckhardstein Markenmoren?
Olivatko he jo aikaisemmin olleet liikeasioissa keskenään?"
"En usko heidän olleen -- en. Mutta luullakseni he tunsivat toisensa;
todennäköisesti he rahamiehinä tunsivat toisensa, ainakin nimeltä.
Mutta siitä olen varma, etteivät he henkilökohtaisesti olleet tunteneet
toisiaan ennen sitä iltaa."
"Juuri sitä", huomautti Blick, "halusinkin tietää. Jatkakaa!"