Tutkintotuomari laski kirjeen pöydälle, otti lasit nenältään, nojautui
tuolinsa selustaa vasten ja katseli ympärilleen sellaisen ihmisen
tavoin, joka on äkkiä uupunut jostakin syystä. Mutta yhtä nopeasti
hän nojautui jälleen eteenpäin, sieppasi kirjeen ja ojensi sen
Fransemmerylle. Sen kulkiessa kädestä käteen valamiehistössä asianajaja
katsahti etsivään ja nyökkäsi. Blick katosi todistajain aitiosta, ja
asianajaja kääntyi oikeudenpalvelijan puoleen, kun tutkintotuomari oli
antanut merkin päätänsä nyökäyttäen.
"Ilmoittakaa John Harboroughille", sanoi hän matalalla äänellä.
Harborough astui uudestaan todistajain aitioon: Kirjettä luettaessa
hän oli istunut katsellen tarkasti tutkintotuomariin; hänen kasvonsa,
jurot ja liikkumattomat, eivät ilmaisseet mitään, mitä hyvänsä hän
mahtoikin ajatella. Ne pysyivät yhtä kylminä, kun hän teki valansa ja
katsoi tutkintotuomariin, valamiehiin ja asianajajaan, joka todistajan
astuessa oli ottanut kirjeen ja seisoi nyt pitäen sitä oikeassa
kädessään. Odottaen niin kauan, kunnes Harborough oli tehnyt valan,
hän ojensi kirjeen pöydän yli poliisille ja viittasi tätä antamaan sen
todistajalle. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän teki ensimmäisen
kysymyksensä, alentaen äänensä matalaksi, mutta täysin selväksi
kuiskaukseksi ja luoden Harboroughiin vakavan katseen.
"Oletteko te kirjoittanut tämän kirjeen?"
"Olen."
"Tarkoititteko sitä, mitä siinä sanotaan?"
"Kun kirjoitin sen -- kyllä."
"Jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren sinä huomispäivänä, josta
kirjeessä mainitsitte, olisitteko ampunut hänet kuin koiran?"
"Huomispäivänä -- kyllä, olisin."
"Tai vuotta myöhemmin."
"Sitä en voi varmasti sanoa."
"Tai -- viisi vuotta myöhemmin?"
"En -- varmastikaan en!"
"Kuulitteko rouva Braxfieldin todistuksen?"
"Kuulin."
"Oliko se oikea -- olitteko te kukkulan rinteellä, lähellä hänen
taloaan, noin kello neljän aikaan viime tiistaiaamuna?"
"Hänen todistuksensa oli aivan oikea -- olin."
"Te olette kai matkustellut paljon raakalaismaissa, Harborough. Onko
teillä tapana kantaa revolveria?"
"On."
"Oliko teillä mukana revolveri, kun olitte ylängöllä tiistaiaamuna?"
"Kyllä."
Asianajaja katseli valamiehistöön. Sitten hän istuutui äkkiä ja
toisen kerran otti sinä aamuna hyppysellisen nuuskaa. Hän kääntyi
nuuskarasiastaan tutkintatuomarin puoleen. Mutta tutkintotuomari
nyökkäsi juuri Walkinshawille, joka nousi heti ja katsoi päämiestään
suoraan silmiin.
"Tehän myönsitte äsken, herra Harborough, kirjoittaneenne kirjeen, joka
luettiin täällä. Kirjoititteko sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa?"
"Mitä kiihtyneimmässä. Minä uskoin lujasti, että Guy Markenmore
oli herättänyt neiti Leightonissa harhakäsityksiä minusta mitä
arvottomimmalla tavalla."
"Uskotteko vielä nytkin?"
"En ole siitä varma -- en oikein. Aloin epäillä sitä muutamia vuosia
sitten."
"Siitäkö johtuu, kuten äsken sanoitte, että jos olisitte kohdannut
Guy Markenmoren viiden vuoden kuluttua kirjeen kirjoittamisesta, ette
varmaankaan olisi toteuttanut kiivasta uhkaustanne?"
"Juuri siitä!"
"Suuttumuksenne on siis lauhtunut?"
"Se on yksinkertaisesti hälvennyt kokonaan."
"Saanen siis otaksua, että kirjoittaessanne tätä kirjettä olitte
intohimoisesti rakastunut neiti Leightoniin, kuten kysymyksessä olevan
ladyn nimenä oli silloin, ja että te olitte raivoissanne siksi, että
ajattelitte Guy Markenmoren tehneen tyhjiksi teidän mahdollisuutenne
onnistua kosinnassa."
"Kyllä. Niin on asian laita."
"Havaitessanne, ettei teillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ladyn
saavuttamiseen, te lähditte ulkomaille?"
"Kyllä -- tein täydellisen pesäeron."
"Selvisittekö vaivastanne? Ymmärrättehän, mitä tarkoitan?"
"Minä parannuin todellakin mielettömästä rakkaudestani neiti
Leightoniin. Vilpittömästi voin sanoa, että sydämeni oli taas aivan
terve parin vuoden päästä."
"Parantunut?"
"Täydellisesti."
"Niin ollen teidän vihanne Guy Markenmorea kohtaan sammui?"
"Kokonaan! Aloin käsittää, että varmaankin olin erehtynyt ja esiintynyt
narrina."
"Jos te olisitte kohdannut Guy Markenmoren jälleen, mitä olisi
tapahtunut?"
"Olisin pyytänyt häneltä anteeksi ja halunnut puristaa hänen kättään."
"Mutta -- te ette tavannut häntä enää koskaan?"
"En koskaan! En ole nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan elävänä enkä
kuolleena sen jälkeen kun näin hänet viimeksi Markenmoren pappilassa
noin seitsemän vuotta viisi kuukautta sitten."
Walkinshaw katseli vuorostaan valamiehistöä, sitten hän nyökkäsi
todistajalle.
"Selittäkäähän nyt, mitä teitte viime tiistaiaamuna", sanoi hän.
"Voin kertoa sen muutamin sanoin", vastasi Harborough. "Palasin
kotiin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen maanantaina. Olin hieman
kiihtynyt kotiin tuloni johdosta, varsinkin kun kohtasin vielä pari
kolme ystävää, ja muusta sellaisesta. Tulin tähän taloon erään asian
takia -- eikä uni tahtonut tulla silmiini sinä yönä. Muutenkin nousen
aina hyvin varhain. Kun en voinut nukkua, nousin ylös kello kolmelta,
lähdin kotoani ja menin harjanteen korkeimmalle huipulle. Palasin
Markenmoren notkelman ja Woodlandin huvilan kautta ja menin kotiin.
Olin makuuhuoneessani jälleen neljännestä vaille viisi."
"Ettekä nähnyt missään Guy Markenmorea?"
"En missään."
"Ettekä ihmisiä kukkulalla?"
"En nähnyt ketään enempää meno- kuin tulomatkallanikaan."
"Ettekö tiedä mitään Guy Markenmoren kuoleman yhteydessä olevista
seikoista?"
"En mitään."
"Vannotte siis olevanne kaikissa suhteissa viaton hänen kuolemaansa?"
"Täysin viaton."
Walkinshaw istuutui, ja kun kukaan ei näyttänyt aikovan tehdä
kysymyksiä Harboroughille, poistui tämä heti todistajain aitiosta.
Tutkintotuomari silmäsi pöydän ääressä istuviin virkailijoihin.
"Minusta näyttää siltä, että nyt voimme hyvin lykätä tutkinnon",
sanoi hän. "Mutta täällä kuuluu olevan eräs todistaja, joka ilmoittaa
haluavansa antaa vapaaehtoisesti tietoja, joiden laatua kukaan ei näytä
aavistavankaan, ja minun on parasta, että kuulemme heti, mitä hänellä
on sanottavaa. Kutsukaa esille Charles Grimsdale."