_Ukko Durnjakinin katkeruus. --
Juotuaan 24 lasillista teetä suutelee
Iivana väärääkin morsiantansa. --
Mitä siitä seuraa._
Ukko Durnjakin itse istuksi kyläkapakassa -- aavistamattakaan, että
kotona vieras vaanii hänen muoriansa. Vähähkö tuolla oli nyt miehiä,
näin kiireen ajan päiväis-aikaan. Oli kuitenkin pari miestä, varsinkin
Osiippa Osipovitsh Osipoff. Kesäkuumasta huolimatta oli hänellä
lammasnahka-turkki yllä, talvitöppöset jaloissa ja karvalakki päässä.
Ainoat juhlapukimet ne kun hänellä olivatkin, ja kun hän kapakassa
vietti ainaista juhlaa, niin ei hän sinne arkitamineissa ilennyt. O-hoh!
Mutta ukko Durnjakin oli nyt nyreä. Iivanalle, vieraallensa, hän
nyreili, ei niin paljon eukollensa. Se Iivana tuo kun rupesi siinä eukon
puolesta häntä vastaan. Loukkasi sillä tavalla häntä, isäntää. Ja vielä
sitte haukkui hyvän lisäksi vanhaksi pässiksi ja jos miksi nimitti!
Suututti häntä jo koko mies ja kohta kehittyi hänessä Iivanaa vastaan
oikea ammattilaisten kesken yleinen kateus, varsinkin noin mestarien
kesken yleinen mestarikateus. Rehentelijä tuo on koko mies, hän jo
siinä Iivanasta suutuksissaan päätteli.
-- Entä sinä kuin?... Tuossa kuin? tolkkasi hänelle siinä nyt äkkiä
hänen seuraansa lyöttäytyvä hölmön ja tollon perikuva, Osiippa.
-- Kuin, kuin? peräsi ukko kysymystä tarkemmin ja Osiippa koki
selventää:
-- A vot... Niin jotta kuin?... Eh?
Siinä olikin oikeastaan jo koko hänen ajatuskykyvarastonsa, sillä
suoraan sanoen oli Osiippa viisaus-määrältänsä ihan täys-suomalainen.
Ainoastaan töppöset, puku ja kaikki muukin sen mukainen korotti hänet
vielä toki oikea-peräiseksi Venäjän mieheksi.
Mutta yhtähyvin seurustautui ukko Durnjakin hänen kanssansa
veljellisesti kuten usein ennenkin. Olikin hyvä, että Osiipan tapasi.
Hänelle tuota toki voi siinä ryypyn ääressä purkaa sitä
ammattikateuttansakin, sitä Iivanaa, rehentelijää vastaan kehittynyttä,
ja niin istuksivat he ja ryypiksivät. Ukko kertoi jo vieraastansa,
Iivanasta:
-- Rehentelijä, morkkasi hän sitä Osiipalle; risti valanmerkiksi
silmänsä ja vannoi:
-- Vot vannon... Ristiytyen vannon, että rehentelijä...
-- Kuin?
-- A vot!
Ja hän selitti, jatkaen:
-- Tulee, vot sanoo ... Aleksei Mihailovitshista, pristavistakin sanoo,
jotta ei ylhäisyys, vaan ainoastaan sukuisuus ... jalosukuisuus!
-- Näähän! töllötti siihen Osiippa ja peräsi:
-- Kuin sukuisuus?... Aleksei Mihailovitsh sukuisuus?...
-- No vot, nurkui ukko nyreänä, ja töllöttelevä Osiippa koki, udellen:
-- Kuin?... Aleksei Mihailovitsh ... pristavi tarkoitan, kuin?
-- No!... Herkeä! teki nyreä ukko Durnjakin kädellä koko asian kuitiksi,
ryyppäsi ja Iivanalle katkerana nureksi toistellen:
-- Sukuisuus niin sukuisuus... Ylhäisyys niin ylhäisyys...! Mutta
rehentelijä... Vannon sinulle yhä, että rehentelijä, todisti hän
vieläkin ja Osiippa töllötti tolkuttaen:
-- Kuin ei rehentelijä!... Sukuisuus da rehentelijä... Vannon, että
rehentelijä, todisti hän Iivanasta lujasti, mutta kun ei sitä tuntenut,
niin peräsi:
-- A vot... Kuka hän on?... Rehentelijä, tää?
Ja ukko Durnjakin selitti:
-- A ... vot... Iivana Ivanovitsh... Suutari, nääs!
-- Aaa!... Arvasin, että suutari ja että Iivana Ivanovitsh ... jos
kerran rehentelijä, niin, vot, arvasin, uskoi Osiippa nyt olevansa
asiasta ihan selvillä. Tosissaan ihan uskoi, mikäli kykeni.
Ja niin painui Iivanan käytöksestä loukkautunut ukko Durnjakin yhä
nyreämmäksi ja hänessä kytemään päässyt ammattikateus kehkeytyi siinä
ryypyn ääressä katkeruudeksi, jopa lopulta kuin pikku vihaksi.
Päästäpä vaikka käsiksi moiseen mieheen, niin pölisyttäisi hän sitä,
että karvat tupruaisivat.
* * * * *
Mutta ei Iivana mitään tuon pahempaa aavistanut. Jatkoi vain kosimista,
hieromista, joi jo kahdettakymmenettä neljättä lasillista ja päässäkin
ikäänkuin oli ja tuntui siltä, että hän oli ryypännyt pullosta jo
loputkin. Annushka puolestansa puuhaili, touhusi. Oli jo kärsimätönkin,
kun sulhanen ei ikään jo sano asiaa suoraan. Ihan hän varustelihe jo
itse alkamaan ja kysymään.
Ja silloin muistuivat Iivanan mieleen morsiamen terveydelliset olot. Se
ukko kun näet, ilmoitti ja kieritteli, että Annushkalla on salainen
vika, ihan vielä syntymävika. Mene tiedä, jos kuin paha ja vaarallinen
on. Paras kysyä, perätä asiaa.
-- A entäs? alkoikin hän äkkiä höyrypilven takaa, teevati kohona: Entäs
... vot, kun se ukko sanoi, jotta sinulla on vika?... Eh?
-- Mikä vika! ynseili Annushka topakkana moiselle, mutta tyynenä hörppi
ja selvitti Iivana:
-- A vot ... syntymävika ... jotta on takana, pehmoisissasi? Eh?
-- Syntymävika... Kuin syntymävika! ynsistyi Annushka yhäti moisesta
perättömästä ja ihan tenäsi ukostansa:
-- Hupsu... Hullutusta puhuu, koko ukko... Vot syntymävika! touhusi hän.
Iivana oli kahdenvaiheella. Uskoako eukkoa vai ei? Mene tiedä jos
tahallaan salaa? Hän peräsi:
-- A sinä?... Tarkoitan ... et viekasta?... Eh?
Annushka oli jo ihan kuin loukkaantua. Nyt hän jo ilmoitti:
-- Ja entä vot... Niin että kellä ei ole sitä, tarkoitan
syntymävikaa?... Et sitä, syntinen ihminen, maailmassa leivälläkään
ilman Luojan apuja elä...
-- A-aaaaaaaaaaaaaa!... Vot mikä vika!... Ymmärrän... Nyt ymmärrän:
kirkastui Iivanan äly äkkiä. Virheetön oli morsian. Uskoihan nyt sen.
Ja vakavana, kuten vakaassa naima-asiassa tuleekin, ryypiksi hän teetä
ja puhalteli höyrypilviä siitä pois.
* * * * *
Nyt tuo asia olikin Iivanasta jo kuin valmis. Tarvitsi vain päätössanat
sanoa. Hän kääntyi päin nurkkaan, ristiytyi teen juontinsa lopuksi ja
käveli jo veikeästi hymyillen puuhissansa touhuavan morsiamensa luo. Ovi
oli auki. Iivana pyyhki hihalla leveän suunsa, veti hymynsä makeaakin
makeammaksi, katsoi Annushkaa silmiin ja, viinakin tuo kun jo päässä
hieman elelehti, sanoi, vehnäisteli:
-- Annushka... Kyyhkyläiseni sinä... Eh mikä ruusu sinä!
Titoffin eukko, Varvara, näkyi olevan tulossa, vaikka ei tuota
Iivanakaan hoksannut.
-- Simpukkani sinä, vehnäisteli hän morsiantansa.
-- Kuin simpukkani? oudostui Annushka ja oikaisi:
-- Minä en yleensä ole simpukka, vaan... Simpukka, vot, on helmi...
-- Aaaa, veti Iivana ja kutkutti leuvasta: Käpyseni sinä...
Sydänkäpyseni... Eh!
Annushka oli kuin ymmällä. Mutta yht'äkkiä silloin Iivana virkkoi:
-- Annas kuin lupsataan!... Eh!
-- Kuin lupsataan?
-- A vot... Pussata lupsautetaan... Vot!
Ja ilman sen enempää suuteli hän eukon morsiameksensa ja ihan teki sen
siunaukseksi hurskaan ristinmerkin. Annushka ihan hölmistyi, eikä ihme.
Mutta juuri silloin suudellessa osui se Titoffin eukko pistämään päänsä
ovesta, näki tapauksen, hiipi huomaamatta takaisin ja sitä kyytiä juoksi
lennättämään juorua. Kapakkaan hän miltei ensiksi osui ja siellä kertoi
asian niin kovalla äänellä että ukko Durnjakin sen kuuli.
Varvaralla, eukolla, näet oli pientä vihaa Annushkaa kohtaan ja nyt tuo
sopi kostaa, juoruta asia, vieläpä suurennella sitä.
Ja onnistuikin hän. Ukko Durnjakin höristi korviaan, otti Varvaralta
asiasta täyden selon, raivostui ihan ja vannoi Osiipalle:
-- Nää, mikä kelmi... Konna... Veijari, sanoin, Osiippa... Nää.
Osiippa töllötti:
-- Kuin en nää!... Tietysti nään!
Ja ihan hän ukolle selitti:
-- Vot sukuisuus!... Sukuisuus ja kelmi!... Nää!
Ja Varvaralle hän hoki, töllötti, tolkutti:
-- Ja sinä, Varvara... Titoffin akka tuota... Vot!
-- Vot, vot! ilkkui Varvara asialle, voitollensa oikeammin ja hieman
humalainen Osiippa yhä hoki:
-- Vot puhutaan... Matvei Ivanovitsh puhuu... Jotta sukuisuus puhuu...
Aleksei Mihailovitsh sukuisuus mutta... Avos[1]... Avos ei?... Eh?
[1] Mene tiedä (y. m.)
Mutta ukko Durnjakin koki kuitata loppuviinoja suuhunsa, että joutuisi
Iivanaa opettamaan. Onneksi hän olikin nyt itsensä poliisipristavin,
Aleksei Mihailovitshin suutari ja muutenkin sen kanssa sopuväleissä.
Siltä tuota sopi nyt apuakin saada.
Ja niin jouduttautui hän nyt Osiipan ja erään toisen miehen kanssa
pelastamaan vaimoansa viettelijältä ja perheensä kunniaa sen kavalalta
häpäisijältä.