Köyhä poika vaan,
Ku mieron tiellä leipää kerjäilee.
HALONEN.
Vai niin! -- Ja mie kuu luulin, että Vappu,
Se roisto, tuisi.
ANNA.
Vappu?
HALONEN.
Juuri hän.
Kentiesi oot sen kohdannut?
ANNA.
Oon kyllä,
Hän ryypyt runsaat otti Liuhtarissa,
Ja parhaallansa, luulen, selväksi
Nyt makaa itsensä.
HALONEN.
No hittoa!
Vaan malta, ämmä, kyllä sinun näytän!
ANNA.
Täss' luonas saanko hetken huovahtaa?
Kenties' on sulla myöskin leipäpala
Ja vettä antaa kerjäläiselle?
HALONEN.
On viisahinta maaten nälkä poistaa,
Sill' leipää tääll' ei oo ja tuskin vettä.
Se lemmon ämmä ruokaa noutaan sai,
Vaan poissa on hän, ja nyt huutaa vatsa
Kuin hukka talvi-yönä tuimasti,
Sen konnan mustan nahan pilkottaisin,
Jos kourissani tässä olisi vaan.
ANNA.
No, miks' et lähde itse viinamärkää
Ja ruokaa noutaan, enemmin kuin tässä
Nyt suututtelet nälkää nähden vaan?
Itsekseen.
Mua aavistaa, ett' jäljille oon tullut.
HALONEN.
Jos pääsis vaan, ei oisi hullumpaa,
Vaan niinkuin kettu sangoissa täss' istun.
ANNA.
Se merkillistä! Häpeältä näyttää
Tok' että kettu, vanha niinkuin sie,
Ei pintehestä pääse luikahtaan.
HALONEN.
Niin kyllä, poika! -- Mutta vartioita
Mun täytyy lintua, juur' kallista.
Jos pois se lentäis, hitto minun veisi.
ANNA.
Se lintu siis on työläs vartioita?
Sill' vahvat siivet on kuin kotkalla,
Ja kynnet suuret päälliseksi, arvaan,
Kun kivärillä varustettu oot?
HALONEN.
Ei niin! se pieni kyyhkynen on vainen,
Mi koppilossa istuu kukertaa.
Vaan, näätkös, jos ken tänne tulla sattuis...
ANNA.
Tänn' ei tuu kenkään, tällä aikaa suinkaan. --
Sull', ukko, tahdon neuvon hyvän antaa,
Sa Vappua ja ruokaa, viinaa käy,
Sill' aikaa vahtina ma viivyn täällä.
No, ällös peljätkö. Ma valpas oon,
Ja hiukan ruokaa iltaseksi pyydän
Vaan palkasta. Mun myöskin nälkä on.
HALONEN.
Ei, heikkarissa! -- Sit' en suinkaan tohdi.
ANNA.
No, Herran haltuun sitte! -- Ilta joutuu,
Mun täytyy kiiruhtaa, ett' jonnekin
Ma ennättäisin, missä mierolainen
Voi leipäpalan saada nälkäänsä.
Käy muutaman askeleen.
HALONEN.
Kah! Ällös juosko pois niin kiiruusti. --
No, kuule, poika! Rahaa sulle annan,
Niin voitkin käydä ruokaa noutamassa.
ANNA.
Mun käydä kelpais, mutta väsyksissä
Ma oon, ja kauvan viipyis, ennenkuin
Tänn' jällen ennättäisin. Joll'ette
Mull' usko vahtia, on parasta.
Ett' erkanemme. Hyvästi nyt jääkäät!
On mennä tahtovinaan.
HALONEN.
Ei, oota, poika! Jos vaan luottaa voisin.
Ett' vahtina sa oisit uskollisna.
ANNA.
Sen voitte taatusti. Mut älkäät vaan
Nyt kauvan viipykö, sill' nälkä kalvaa.
HALONEN, laskee pois kivärin.
No, tahdon sinuun luottaa! -- Kauvan suinkaan
En viivy poikessa.
Menee, mutta katselee välistäin taaksensa.
Kolmas Kohtaus.
ANNA.
Hän epäilee.
Hän metsistöstä varmaan katselee,
Kuin itseni ma käytän. Parasta
On huoletoinna olla hetken aikaa.
Alkaa laulamaan.
Oi, ällöspä surko, ett' kultas on pois!
Ah, kaunis on lehtosen kaiku.
Hän saapuvi jällen, se luuloni ois,
Siis poistaos katkera haiku.
Taas synkeät varjot sa haihkuvan näät,
Taas aurinko armas on muuttava säät;
Ah, kaunis on lehtosen kaiku.
Hän saapuvi jällen, se luuloni ois!
Ah, kaunis on rantasen raiku!
Oi laulaos, lintuni, murhehet pois,
Ja aaltoni toivoa kaiku!
Ma aamusen koittaen purren jo nään,
Ja ellei hän saavu, ma vastahan mään.
Ah, kaunis on rantasen raiku.
Laulun kestäessä on Maria lähestynyt tuvan ikkunaa, jonka hän avaa.
Neljäs Kohtaus.
Anna. Maria.
MARIA.
Ken oot sa laulaja, jon äänet hellät
Mun murheen unelmista viehättää?
Ett' epätoivon tuskat unhoittain
Viel' ilon häivän luulen siintäväni.
Jo ijäisyyden tääll' oon istunut
Ja huokauksiani lukenut.
Ma kuolemaa jo itkusilmin pyysin,
Ett' kahleesta mun kirvottaisi, että
Mull' unijuoman tuskissani soisi;
Vaan sydän vielä tykyttää. -- Sun laulus
On aistit uupuneet taas virkistänyt.
ANNA, kertoo ensimmäisen värsyn loppusanat.
Taas synkeät varjot sa haihtuvan näät,
Taas aurinko armas on muuttava säät;
Ah, kaunis on lehtosen kaiku.
MARIA.
Sen laulun miss' oot oppinunna, poika?
ANNA.
Sen niityn kukka, lähteen aalto laati,
Sen ilman linnut mulle lauloivat,
Vaan nuotin antoi sydän särkynyt.
MARIA.
Ken ootkin? Äänes kuullut olen ennen!
Ah, tuskallisna sydän sylkyttää.
ANNA.
Oi, ällös peljätkö, oon Anna.
MARIA.
Taivas!
Mull' päästö kerkee, tuskan hetket loppuu.
Anna kiiruhtaa sillä välin tupaan ja palaa takaisin
taluttaen Mariaa.
ANNA.
Ma hänen löysin; Herra, kiitos sulle!
Nyt sydämeni rauhaa, hoivaa saa!
MARIA.
Oi, salli rintahani sinun suljen,
Sa enkeli!
Syleilee Annaa.
Mull' enemmän kuin hengen
Oot antanut. Oi, kuinka köyhä oon
Nyt sua vastaan.
ANNA.
Kiitä Jumalaa!
Ma halpa palvelia hällä oon,
Ja kehnoja on kaikki häntä vastaan. --
Kas, pilvi tuulen eessä ennättää
Ja huoliansa laaksolohon itkee.
Ett' kukat siellä riemullisna kasvaa,
Ja lähtee sitte taas ja kiitää pois; -- --
Vaan riemu, lempi täyttää kukkasen
Ja päivään päin se kiitollisna katsoo:
Oo kukka sie, kuin se, niin hellä, kaunis,
Mun, pilvenä, suo lempeäni itken! --
Vaan täällä emme viivytellä saa.
Kentiesi konnat kohta palaavat.
Jok' ainoo hetki vaaran tuottaa uuden.
MARIA.
Oi Anna kulta!
ANNA.
Metsän kautta pois
Me hiipikäämme. Kivärin ma kätken
Tok' ensiksi, jos meitä vainottais...
Ottaa kivärin, jonka Halonen jätti.
MARIA.
Oi auta! -- Tuolla ... tuolla tulee hän!
Se julma ... kaikki hukkaan mennyt on!
Viides Kohtaus.
Edelliset. Kapteini von Stöbern.
ANNA tähtää kiverillä von Stöberniä.
Jos askeleen vaan käyt, oot kuolon mies!
VON STÖBERN.
Oh, mit' on tää? -- Pois poika, kiväri,
Tää sulle kyllä neuvot antanee.
Sivaltaa pistuolin ja tähtää Annaa.
MARIA.
Oi, laupeutta! -- Taivas meitä auta!
ANNA.
En sua pelkää, konna! -- taaksepäin!
VON STÖBERN.
No, lähde, lurjus, kalman vieraaks' siis!
Tähtää ja ampuu; samassa laukee myöskin Annan kiväri.
Kapteini von Stöbern kaatuu, Anna vaipuu polvillensa.
VON STÖBERN.
Voi perkeleitä! -- Auta!... Oi, ma kuolen!
ANNA.
Mit' oon ma tehnyt?
MARIA.
Ootkos haavoitettu?
ANNA.
En, en! -- Vaan joutukaamme! -- Poijes täältä!
Menevät.