Jos tässä syntisessä maassa olisi ritarillisuutta läheskään yhtä paljon
kuin siinä on kataluutta ja halpamaisuutta, niin eipä vainottaisi
täällä viattomia olentoja, jotka eivät koskaan ole yrittäneetkään
itseään puolustaa.
Ei ole maassa, ilmassa eikä vedessä -- lukuun ottamatta lentokalaa --
yhtään olentoa, pientä eikä suurta, ketä niin onnettomasti
ahdistettaisiin, pisteltäisiin ja salaisesti ammuttaisiin kuin
_anoppimuoreja_. Ellei yleisö tuntisi suurta nautintoa anoppien
vainoamisesta, niin ilmestymättä olisivat jääneet kaikki romaanit ja
näytelmät -- tahi ainakin melkein kaikki.
Mutta oletteko koskaan nähneet miestä tai naista, jota olisi haluttanut
ryhtyä anoppeja puolustamaan? Tuskin.
Sentähden olen katsonut pyhäksi velvollisuudekseni ottaa anoppimuorit
lähemmän tarkastuksen alaiseksi ja menetellä heitäkin kohtaan
tasapuolisesti.
Jos todella niin on, että minä olen ihan ensimäinen mies, joka aion
puhua pari sanaa anoppien eduksi, niin onpa se vähän kummallista.
Vuosituhansia on kulunut ensimäisen anoppimuorin, Evan, Aatamin vaimon,
ajasta, -- ja juuri tätä yhteistä anoppiamme Eevaa on parjattu enemmän
kuin ketään muuta maan päällä -- kenties sen allakin -- eikä ole kukaan
ritarillinen Aatami noussut häntä puolustamaan. Ei ole ollut
ihmiskunnassa niin paljon »vanhaa Aatamia». Muut anopit, nuorempaa
juurta, ovat tähän asti samaten saaneet mennä hautaan, löytämättä
yhtään rehellistä sydäntä, siksi ritarillista, että se olisi sykkinyt
oikeutta heillekin.
Tämä seikka on minusta niin eriskummainen, että sietää tutkia syitä
siihen.
Miksi anopit itse ovat olleet niin vaiti tässä asiassa, vaikka anoppeja
luullakseni ei juuri vähäpuheisuus vaivaa? -- Kirjoissa aina puhutaan
_pahoista_ anopeista. Se anoppi, joka semmoisia puolustaisi,
tunnustaisi suoraan itsensä »pahaksi» anopiksi. Mutta se ihminen ei ole
paha, joka pahuutensa tuntee ja tunnustaa. Sentähden ovat anopit
jättäneet sen tekemättä.
Miksi eivät anopit ole kyhänneet romaaneja ja näytelmiä, joissa
anoppimuorit kuvattaisiin vanhan puoleisiksi enkeleiksi, jotka tähän
pölyiseen ja tupakansavuiseen maailmaan liehtovat henkäyksiä paratiisin
ruusuisilta mättäiltä? -- Naiskirjailijat ovat vasta uudemman ajan
keksinnöitä, ja heillä on näihin asti ollut muutakin työtä: kuvata
miesten huonoja tapoja ja heidän intoansa pitämään naista orjuudessa.
En toki tiedä, olisiko yhdenkään anopin mieleen juolahtanut kuvata
itseään vävypoikansa orjaksi. Mutta onhan anopillakin »oikeus ottaa
iskuja ja antaa iskuja», ja jos he oikein todenteolla ryhtyisivät meitä
miehiä kirjallisesti kurittamaan, käyttäen luonnonomaisia apukeinojaan,
niin varmasti he pian saisivat kaikki muut vaikenemaan.
Vielä on selitettävä se seikka, miksi eivät miehet ole ottaneet tätä
olentoa tieteellisesti tutkittavaksi. Semmoinen tutkimus ihan varmaan
olisi tuonut ilmi muutamia valopuoliakin anopeissa. Tiedemiehet kyllä
tutkivat tähtiä pyörryttävässä kaukaisuudessa ja villiä petoja Afrikan
kuumissa sisämaissa, mutta eivät koskaan omaa armasta anoppimuoriansa,
joka on niin likellä heitä.
Aavistanpa että juuri tämä anopin _läheisyys_ on ehkäissyt kaiken
syvällisemmän tutkimuksen. Millähän tunteilla allakantekijä ojentaisi
tähtikiikarinsa vasten anoppinsa särmäistä naamaa, löytääksensä
kipenenkään taivaallista lemmen tulta hänen silmäkuopistaan? --
Millähän keinolla luonnontutkija ottaisi selvän siitä, mitkä
anoppimuorin syömähampaista ovat vaaralliset, mitkä aivan vaarattomat,
ja millähän tavalla hän asettaisi suurennuslasin alle anoppinsa
sitkeäkuorisen sydämen, nähdäkseen edes vilahdukselta jonkun väreen
lempeämmistä tunteista? -- Ei olisi hyvä ryhtyä näin perinpohjaisiin
tutkimuksiin naimisissa olevan miehen. Eivät onnistuisi ne siltäkään,
jolla koskaan on vaimoa ollut. Vielä vähemmän siltä, joka koskaan aikoo
sen saada.
Mutta onneksi ei allekirjoittanut kuulu yhteenkään näistä luokista
[Tässä pistin pienen valheen. Mutta Liena ei ollut kuulemassa.], ja
sentähden ei minun tarvitse tyytyä entiseen pintapuoliseen käsitykseen
anopeista; käsitykseen joka ei suinkaan ole heille edullinen ollut.
Voin monipuolisemman tutkimukseni johdosta mainita yhtä ja toista
anoppimuorien arvon ylentämiseksi meidän ja koko ihmiskunnan silmissä.
Vahinko vaan, ettei Kaapro Jääskeläinen elänyt jo muutamia
vuosituhansia tätä ennen.
Joku ehkä odottaa, että minä tieteellisyyttä tavotellakseni tahtoisin
erottaa tämän olennon -- anopin nimittäin -- muista siihen
vivahtavista. Mutta minä en aio sitä tehdä. Minusta ei ole sopivaa
mainita anopin kasvoissa ilmestyvää pyrintöä hienoon parrankasvuun,
eikä sitäkään että hän on varustettu harvempilukuisilla hampailla
kuin muut nisäkkäät (mammalia). Ja että hän oston kautta voi
hammasrakennustansa täydentää.
Paljoa suuremmalla syyllä moni saattaa ajatella, että minulla jo
alkaisi olla aika puhua suuni puhtaaksi ja ilmaista, mitä minulla ehkä
voisi olla sanomista anoppien kunniaksi. Tiedän, että moni tulee
suurella epäluulolla kohtelemaan jokaista lausettani siihen suuntaan.
He luulevat löytäneensä oikein noidutun pykälän, kun suoraan kysyvät
minulta: »Puhutko _kokemuksestasi_, mies? Oletko kokenut, minkä anoppi
voi miehelle tehdä?»
Tämmöisiin kysymyksiin minä tyynesti vastaan, että minua ei ensinkään
_haluta_ sitä kokea. Jos minä missään suhteessa voin elämääni
onnelliseksi sanoa, on se juuri siinä, ettei minulla ole ollut
semmoista kokemusta.
Vielä suurempaa paatumusta osottaisi, jos jotakuta huvittaisi ajatella,
että minä olen ryhtynyt tähän anoppien puolustamiseen jossakin
itsekkäässä tarkoituksessa. Esim. voittaakseni anoppimuorien erityisen
suosion. Mutta mahdotontahan minun on anoppien suosioon päästä. Sillä
minussa ei olisi miestä pitämään tätä puolustuspuhettani yhdenkään
anoppimuorin kuullen. Ei siis ole minun syykseni luettava, jos anopit
hyvinkin päättävät pystyttää muistopatsaan haudalleni. Tullaksemme
käsittämään anoppien hyvät puolet muiden ihmisten rinnalla, on
verrattava itseämme heihin tahi heitä itseemme. Tässä vertailussa
käymme monessa suhteessa tappiolle. Anopeissa ei huomata naissuvun
yleisintä vikaa, sitä päävikaa, joka parhaimpiakin nuoria naisia
haittaa: