Myöhään eräänä kevät-iltana saatiin tuo yliopiston tutkijakunnan päätös
-- eli Helsingin kielellä »uutslaaki» -- joka korotti m.m. 23 meidän
koulun koulupoikaa Suomen ylioppilaskuntaan.
En ole koskaan muulloin nähnyt kolmekyynäräisten miesten sillä tavoin
ilosta hyppivän kuin sinä kesäkuun iltana, enkä toivoisi sen ikäisten
miesten, muulloin kuin tulipalon aikana, kulkevan niin kiireesti kuin
silloin mentiin ostamaan valkoisia lakkeja. Semmoisesta voisi olla
vaaraa rauhallisten kävelijäin pystyssä pysymiselle. Onnellisesti
kuitenkin päättyi lakin osto. Lakkikaupoissa jäivät seinät paikoilleen.
Toivorikkaissa päissämme oli siis hohtavan valkoinen lakki, johon sen
ihana myyjätär oli omin käsin kiinnittänyt lyyran. Myöhemmällä sen
sitte Villensaunalla otimme päästämme pois, kun isänmaalliset tunteet
riehuivat rinnassamme. Näitä tunteita virkistivät vaahtoharjaiset
maljat.
Kun sieltä saavuin asuntooni, oli jo vuorokauden aika sellainen, että
päti päivän valolla peiliin katsella. Lyhyitähän ovat keväiset yöt
Pohjolassa. Mutta lähestyvän unen vaikutuksesta olivat silmäni niin
sameat, etten silloin vielä voinut itseäni täydellisesti »mönsträtä»,
vaan täytyi tyytyä vajanaiseen yleissilmäykseen ja alkaa etsiskellä
lepuusijaa. Mielelläni olisin tietysti tuo uusi lakki päässä
maannutkin, mutta pelkäsin että se rypistyisi. Sen vuoksi asetin sen
tuolille sängyn viereen -- lyyrapuolen itseeni päin -- ja vaivuin
suloisiin unelmiin. Se tietysti on ja pysyy minun salaisuutenani, mistä
uneksin, mutta älykäs lukija voi kyllä sanomattakin arvata, mistä
nuori, naimaton ja rahaton ylioppilas näkee unta.
Herätessäni laitteli »matami» ruokaa pöydälle. Aamiaista
luonnollisesti. Sitte hän teki liikkeen, semmoisen kuin olisi joku
häntä takaapäin potkassut säärille, ja toivotti onnea. Salaperäisesti
hymyillen katseli hän ponnistuksiani saada silmäni auki. Katsoin
kelloa. Se oli kymmentä vailla kaksi. Matami puuhasikin siis
päivällistä.
Aurinko paistoi lakilleni, ja tuo puolen kolmatta markan lyyra säteili
niin ystävällisesti. Väkisinkin sai se hymyn huulilleni. Rohkealla
hyppäyksellä nousin ylös. Lakki päähän ja peiliin. -- No, istuihan se
jotakuinkin, vaikk'ei sitä vieläkään oikein voinut arvostella, kun olin
alusvaatteissani, eli sievemmin sanoen »kesävaatteissa.» Siispä laitoin
itseni täyteen pukuun ja söin päivällisen hyvällä ruokahalulla. Olikin
siinä kolmea lajia, niinkuin on tapa Helsingissä.
Sitte läksin kaupungille, näyttämään että uusi säde sivistyksen
auringosta oli puhjennut. Alussa en tahtonut jaksaa kantaa arvoni
painoa oikein luontevasti. Toverit rohkenivat huomauttaa minua siitä
muka »sopimattomasta tavasta», kun kadulla kävellessäni tuontuostakin
koettelin sormellani, oliko lyyra tallella ja suoraan nenän
yläpuolella.
Useimmat tovereistani olivat kiiruhtaneet aamujunassa kotipuoleen
näyttämään, mitä olivat Helsingistä saaneet päähänsä, nimittäin sen
ulkopuolelle. Mutta minä en tahtonut mennä heidän kanssaan kilpailemaan
loistossa, vaan päätin antaa lakkini vielä pari päivää loistaa
pääkaupungissa. Astuin rantaan. Satamaan tullessani oli muuan laiva
valmiina jonnekin lähtemään. Siihen tulvaili väkeä, nuorta ja vanhaa.
Aloin katsella taivaan merkkejä ja tunnustella tuulen suuntaa ja
voimaa, ylpeänä siitä että muka kaikki nyt minun lakkini huomaavat ja
arvelevat, että »kukahan tuo oppinut nuori herra on?»
Ilma oli äreä. Tuima tuuli ajoi pölyä pitkin rantatoria ja jakeli sitä
runsaalla mitalla ihmisten silmiin. Olisin muuten lähtenyt pois koko
kestistä, mutta muutamat ylen sievät neitoset -- tuiki tuntemattomat --
vangitsivat katseillaan askeleeni. Varmaan hekin lakkini huomasivat ja
syväoppisen käytökseni.
Tavallisilla menoilla alkoi laiva eritä rannasta. Hatut heiluivat,
nenäliinat liehuivat. Minäkin tavottelin valkoista lakkiani. Mutta se
olisi saanut olla tekemättä, sillä eräs saksalainen vääräsääri, jolla
näkyi olevan tulimmainen kiire laivaan, töykkäsi samassa hetkessä
kyynäspäätäni. Käteni puski lakkiani paraiksi sen verran, että hyvä
vihuri pääsi sen alle ja lennätti sen veteen.
Enempää en voi kertoa, sillä eihän tähän kirjaan saa tulla muuta kuin
iloisia tarinoita. Ja minä olen varma siitä, etteivät lukijat voi
nauraa onnettomuudelleni, niinkuin se sydämetön rantajätkä, joka
lakkini vedestä nosti.
Enempää en voi kertoa siitäkään syystä, että lakkini ei sitte enää
ollut _valkoinen_.