Sananen siveellisyyskysymykseen.
Niin vanha mies kuin minä olenkin, olen kuitenkin nuorena syntynyt. Ja
muutamia vuosia syntymäni jälkeen pantu kouluun.
Minä olin »parempain ihmisten» lapsi eli, toisin sanoen, vahtimestarin
poika. Siitä syystä ei minun tarvinnut kouluun tullessani tuntea
kirjaimia, niinkuin köyhäin poikain, jotka pantiin kansakouluun. Minä
pääsin Tant Fiinan kouluun.
Siellä opin, ettei milloinkaan saanut juosta kadulla, vaan piti kävellä
kauniisti, kädet ulkona taskuista; ei koskaan mennä katsomaan, kuinka
sikaa tapetaan naapurissa; ei hävittää linnun pesiä, eikä koskaan puhua
»housuista» -- ja monta muuta kaunista asiaa.
Kerran sitte kävelin Tant Fiinan rinnalla koulusta kotiin päin ja Tant
Fiina kehui, kuinka hyvät pojat pääsevät taivaaseen.
»Vai taivaaseen tuommoinen herasilmä!» ivasi jälestäni tuleva
kansakoulun poika.
Niitä oli useampia yhdessä matkassa ja tekivät jos jonkinnäköistä
kujetta. Uskalsivat latoa kirjojaan Tant Fiinan turnyyrille --
salaisesti kyllä -- mutta toisilleen kehuivat, että »tämä poika se
vedättää kirjojaan pyöreäpäisellä hevosella!» Muuan pani jotain pehmeää
minun taskuuni. Arvasin, että se oli kuollut rotta.
Vähitellen pääsi minussakin se toinen moraali vallalle. Yht'äkkiä
sanoin Tant Fiinalle:
»Arvaakos Tantti, mitä viemistä minulla on pikku sisarelleni tässä
taskussa?»
»Rusinoita?»
»Ei!»
»Omenoitakos?»
»Ei!»
»Annappas, kun koettelen!»
Tant Fiina veti sen ulos taskusta -- ja kiljasi. Minä en silloin
joutanut sanomaan hänelle »hyvästiä» enkä »hyvää yötä», niinkuin oli
kotona neuvottu, vaan erosin hänestä äkkiä.
Seuraavana aamuna kun tulin kouluun, sanoi Tant Fiina, että olin ollut
»tuhma», ja antoi minulle kahden kesken »riissiä». Mutta kotona sain
kaikkein nähden »selkääni», siitä syystä että olin ollut »sikamainen ja
hävytön». Tant Fiina oli käynyt kielimässä siellä.
* * * * *
Kansakoululaiset tappelivat keskenään, juoksivat ja huusivat; viskoivat
kivillä toisiaan ja muita koiria; kiroilivat keskellä katua; särkivät
linnun pesiä; panivat kirjansa Tant Fiinan turnyyrille ja työnsivät
kuolleen rotan minun taskuuni -- kaikki ihan onnekseen. Mutta minä sain
kärsiä siitä syystä, että ainoastaan arvuutin Tanttia. Pakkoko hänen
oli panna kättään minun taskuuni?
Näin jouduin ensi kerran elämässäni kahdenlaisen moraalin uhriksi.
Mieleni teki pois Tant Fiinan koulusta.
Kun sieltä vihdoin pääsin lyseoon, tulin tuntemaan, että vanhempain
toverien moraalina oli pehmittää heikompia. Heikompien velvollisuus oli
juosta pakoon ja vaatia vahingonkorvausta vielä heikommilta.
Tunnilla saivat etevämmät nauraa toisten tuhmille vastauksille, mutta
menipäs kovapäinen vetämään suutansa vinoon, vaikka kuinka olisi
kutkuttanut, niin äkkiä opettaja hihkasi, ettei saa »irvistellä», ei
»turskua» eikä »hirnua» -- aina naurun laadun mukaan.
Sittemmin olen pitkin elämääni huomannut, että moraali aina on
riippuvainen asianhaaroista.