Aslak Rosto istui Tenomuotkan papin virkahuoneessa ja joi kahvia.
Papin kirjoituspöydän nurkalla oli viidenkymmenenkruunun seteli.
Sen oli Aslak siihen laskenut aivan äsken, juuri vähää ennen kuin
palvelustyttö oli tarjonnut hänelle kahvia. Seteli oli aivan uusi ja
juodessaan silmäsi Aslak siihen vähän väliä. Pappi, pitkä, nuori mies,
jolla oli vaalea tukka ja heleänsiniset silmät, selaili kirkonkirjaa
toisen pöydän ääressä. Hän tahtoi nimittäin saada selville, mikä
mies tämä Aslak Rosto oli. Ja siinä suhteessa hänellä oli erityinen
luottamus juuri kirkonkirjaan. Hän oli ollut Tenomuotkassa vasta
muutaman kuukauden eikä ollut Rostoa ennen tavannut, vaikka oli kyllä
jo yhtä ja toista hänestä kuullut. Hän oli ollut aikaisemmin pappina
suuressa kaupunkiseurakunnassa ja siellä hän oli tehnyt sen havainnon,
että kirkonkirja oli oudokselta paras lähde ihmistuntemukseen. Usein
oli hän pannut merkille, että jokaisella, jolla vain oli jotakin
merkkiä muistutussarekkeessa, oli jonkun verran rikollisen leimaa
kasvoillaan. Tosin oli poikkeuksiakin — parhaasta päästä niiden
joukossa, joita oli sakotettu juopumuksesta taikka katurähinästä, mutta
muiden laita oli niin ja näin. — Hän selaili kirjaa ja löysi paikan.
Ei mitään merkkiä, ei yhtään mitään. Aivan puhdas muistutussareke. Ja
ripilläkäyntisarekkeessa viimevuotinen ehtoollisellakäynti.
Hän kääntyi vieraaseensa ja tarkasti häntä. Niin, se sopi hyvin yhteen
kirkonkirjan kanssa: puhdas, pilvetön otsa ja avonainen, rehti katse,
joka ilmaisi yksinkertaista, viatonta luonnonlasta. Miellyttävän
näköinen mies kerrassaan.
Pastori pisti piippuunsa ja istahti tuolilleen pöytänsä ääreen. Samassa
hän huomasi viisikymmenkruunusen.
Aslak laski kupin pöydälle ja sanoi suurkiitosta. Sitten hän otti rahan
ja työnsi sen papin eteen.
— Tuossa olisi vähän kirkonkassalle... sellainen pieni uhri, sanoi hän,
katsoen pastoria hymyillen.
— Mitä, kirkonkassalle? Mitä varten?
— No hyvästä porovuodesta. Se on sellainen tapa meillä täällä Lapissa,
että kun porovuosi tulee hyvä, annamme pienen uhrin. Se olisi...
niinkuin jonkunlainen kiitosuhri... Jumalalle.
Pastori oli aivan ihmeissään. Sellainen rehti mies!
Hän nousi ja kiitti oikein kädestä.
— No ei kannata. Pappi on vain hyvä ja antaa kirkonisännälle.
— Tietysti, tietysti. Suuret kiitokset vain.
Keskustelu kääntyi poroasioihin ja pastori sai kuulla paljon
uutta. Suuri oli elo Aslakilla, vähän toistatuhatta päätä, niistä
kolmisensataa vaadinta [naarasporo]. Se teki yhtä monta vasikkaa
vuotta kohden. Ja kun kevät sattui suotuisa, säilyivät ne elossa
ja lauma lisääntyi uhkeasti. Mutta kylmänä keväänä kuolivat, niin
ettei välistä jäänyt kuin joku kymmen. Papin piti tulla keväällä
katsomaan, kantoaikana, siinä toukokuun puolivälissä. Silloin oli
iloa lapinkylässä... Sopisi tulla talvellakin, milloin vain halutti.
Pitäisi koettaa nukkua yksi yö lappalaisenkin kodassa. Se oli vähän
toisenlaista kuin näin neljän seinän sisässä, hirsihuoneessa. Olisi
siellä näkemistä lannanihmiselle, olisi näkemistä ja katsomista. Ja
suuhun pantavaakin: käristettyä poronlihaa ja arinakivellä paistettua
kakkoa, — ja sitten kahvia poronmaidon kera... Pitäisi vain tulla
katsomaan.
Pastori kuunteli ihastuneena ja lupasi tulla. Aslak jätti hyvästit ja
pistäysi mennessään kyökkiin, jossa jätti papinrouvalle poronpaistin.
Hän ajoi kylän toiseen päähän, missä hänellä oli oma paaluaittansa. Se
oli aivan uusi ja suurempi sekä korkeampi kuin toisten lappalaisten
aitat. Kylän kesken kutsuttiin sitä tavallisesti "kuninkaan aitaksi",
mutta pilkkakirveet olivat sen ristineet "lihakirkoksi". Usein sattui
nimittäin niin, että samaan aikaan kuin pappi meni kirkkoon, seisoi
Aslak aitassaan ja jakeli poronlihaa kylän alapääläisille. Siitä tuo
nimi. Hän tahtoi nimittäin olla hyvissä väleissä alapääläisten kanssa,
joita yleisesti kutsuttiinkin "Roston valtakunnan alamaisiksi".
Nytkin sinne tulla kyökkäsi kylän vaimoja, heti kun Aslak oli avannut
oven.
— Ohoo, jopa kuningas on avannut aittansa oven, sanoi pitkä, luiseva
eukko, joka ujostelematta tunkeusi säkkien ja paalujen väliin
tarkastelemaan ja koperoimaan. — Missä sinulla on kahvisäkki? Saisit
antaa minulle muutaman kilon koiranruokosta. Paljon niistä penikoista
oli vaivaa. Söivät heti uudelta papilta kanan ja minä olen saanut sen
maksaa, päivitteli hän.
— Vielä sinä vaivoistasi! porusi toinen, tukeva emäntä. — Minulle ei
Aslak ole maksanut kesäleipien leivontaa. Työtä ja vaivaa on siitäkin,
— varsinkin kun jokainen puu on kruununmetsästä varastettava. Minä
tahdon tuon sokeritopan. Se ei ole ollenkaan liikaa.
Kolmas tahtoi jauhoja ja neljäs tupakkaa. Aslak antoi kullekin osansa
ja tyytyväisinä laputtivat eukot matkaansa.
Hän otti pienoiseen pussiin kahvia ja lähti kylälle. Siellä hän
suuntasi kulkunsa muutamaan ränsistyneen näköiseen taloon, jonka
ikkunaruudut olivat pienistä lasipalasista kootut. Eräässä oli vanha,
repaleinen säkki pistetty suurimpaan reikään ja pienemmät olivat
paikatut päreillä.
Se oli Rauna-muorin talo.
Aslak astui pirttiin, joka oli mustunut ja matala. Lattialla oli
heinänroskaa ja seinänvierillä makauksina käytettyjä olkipehkuja sikin
sokin. Risaisia lapsia leikki lattialla pörröisen koiran kanssa. Takan
luona hääräsi vanha, jo kumaraan painunut vaimo keittopuuhissa ja
puolikasvuinen, laiha poikanen istua kyyhötti penkillä, takan kupeella.
Aslak astui lieden luo ja tervehti. Vaimo käänsi hikiset kasvonsa
häneen ja pienet silmät tuikkivat terävästi, kun hän tunsi tulijan.
— Vai niin. Rosto-Aslak on tullut Tenomuotkaan. Millä synninretkillä
sinä nyt liikut?
— Synninretkillä... Aina se Rauna-muori sitä yhtä ja samaa. En minä ole
syntisempi kuin muutkaan, puolusteli Aslak vähän hämillään.
— Vai et ole? Näytäpä käsiäsi. Mitä, tuossahan on verta! Kenen poroja
sinä olet nyt viimeksi nylkenyt?
Eukko tutki Aslakkia vahingoniloisin kasvoin ja piteli hänen kättänsä
omassaan.
Tämä työnsi kahvipussin eukolle kouraan ja virkkoi leikkisästi:
— Tuoss' on kahvia, Rauna-muori! Keitä sitä, että pääset järkiisi.
— Vai lahjoa aiot minut taas! No, koeta, koeta, mutta Rauna-muorin
kieltä et lahjo. Se puhuu totuutta eikä peittele syntiä. — Sinun pitää
tehdä parannus, Aslak, ennenkuin synnin mitta täyttyy.
Synnin mitta! Siitä se Rauna-muori aina puhui. Yhdestä ja samasta
asiasta...
Aslak istahti penkille ja kaivoi esiin piippunsa.
— Parannus? sanoi hän työntäen tupakkaa piippuun. — Mitenkä se
tehtäisiin?
— Oletpa koko pakana, kun et sitä tiedä! Tunnusta syntisi, tunnusta
ja tule seurakuntaan. Täällä on Outa-Jussa parast’aikaa. Mene hänen
luoksensa seuroissa ja tunnusta... joka poro... joka nahka.
— Vai seurakuntaan? Enköpä kuulu seurakuntaan? Luulen, että pappi löysi
minun nimeni kirkonkirjasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.
Aslak puhalsi paksun savupilven ja katseli eukkoa veitikka
silmäkulmassa.
— Vai niin. Kuulenpa, että olet käynyt papin luona. — Onko pappi
kristitty? Mitä luulet, Aslak?
— Mikä ettei olisi? Tietysti on.
— Äläs, äläs, vai sinnepäin. Eipä olekaan, ei ei! — Vai kristitty!
Kyllä on jo kuultu, vaikka ei ole pitkää aikaa ollut. Sen tietää
Nikkekin, kristittyin vanhempain lapsi. Vai mitä, Nikke?
Poika muikisti suutaan ja katsoi hämillään vuoroin muoria, vuoroin
Aslakkia.
Nikke oli ollut äsken ulkona ja poltellut salaa tupakkaa toisten kylän
poikain kanssa. Savukkeenpätkästä oli tullut riita ja Mäen Eero oli sen
anastanut. Silloin oli Nikke turvautunut viimeiseen aseeseensa: hän oli
kristittyin vanhempain lapsia, mutta mitä olivat toiset? Poronvarkaiden
ja suruttomien! Silloin oli Mäen Eero vedonnut pappiin: hän ainakin oli
kristitty. Sekös oli harmittanut Nikkeä, joka oli vesissä suin saanut
katsella, kuinka toinen veteli viimeiset savut tupakan jäännöksestä.
"Kristitty! No ei olekaan, ei, vaikka henki menisi!" Sen oli isoäiti,
Rauna-muori sanonut, että ei! Ja toisten poikain oli täytynyt myöntää,
että asia kävi vähän mutkikkaaksi, kun Rauna-muori oli siihen
sekaantunut, — tuo teräväsilmäinen Rauna-muori, joka luki Laestadiusta
joka pyhä ja tuli aina liikutuksiin seuroissa. Nikke oli tuntenut
voiton kallistuvan puolelleen ja rientänyt oikopäätä kotiin kertomaan
tapahtumasta Rauna-muorille, salaten tietysti tupakanpolton. Mutta nyt
hänen oli kovin vaikea vastata muorin kysymykseen, koska sen yhteydessä
johtui mieleen luvaton tupakoiminen. Hän näki parhaaksi heittäytyä
lattialle ja yhtyä toisten leikkiin.
Muori nosti padan liedeltä ja pani jalkaniekka kahvipannun tulelle. Vai
vielä tässä Rosto-Aslak puolustamaan papin kristillisyyttä!...
Aslak poltteli miettiväisenä eikä puhunut hetkiseen aikaan mitään.
Virkkoi sitten yht'äkkiä:
— Vaan jospa se pappi olisikin kristitty ja te muut väärässä. Sillä
täytyy kai Rauna-muorinkin myöntää, että on suuri ero papin ja
esimerkiksi Riuhta-Pieran välillä, joka "lainailee" poroja, niinkuin
suruton lappalainen konsanaan?
— Älä, älä! Vai pissihaukan virkaan rupeat taas! Kuka se tässä elämässä
on täydellinen? Huihai, ei pappikaan! — Aina sinä siihen elämään
vetoat. — Mutta pääasia on tuntea syntinsä ja rukoilla anteeksi,
niinkuin Riuhta-Piera tekee. Kyllä henki henget tuntee.
— Niin — lisäsi hän ja kohensi tulta takassa — synnintuntoon pitäisi
sinunkin tulla, Aslak, ennenkuin mitta täyttyy.
Aslak ei vastannut mitään. Puhaltelihan vain savupilven toisensa
jälkeen. Hänen täytyi itselleen tunnustaa, että hän pelkäsi jonkun
verran Rauna-muoria. Sen puheet olivat niin kummallisia. Joka käynnillä
hän sai kuulla "synnin mitasta", joka muka täyttyisi kerran. Pelkoon
vaikutti vielä muuan uni, jonka hän pari vuotta takaperin oli nähnyt.
Hän oli ollut seisovinaan avaralla jängällä, jossa kasvoi hillankukkia
ihan valkoisenaan. Hän asteli suopunki kädessä jänkää ristiin rastiin,
ja kun hän katsahti taaksensa, huomasi hän, että jokainen askelen
jälki oli veripunainen. Hillankukatkin, jotka olivat joutuneet hänen
jalkainsa alle, olivat muuttuneet veripunaisiksi. Hän tarkasti
kengänpohjiaan, mutta niissä ei näkynyt verta. Hän astui muutaman
kerran koetteeksi, mutta tulos oli sama: jäljet olivat punaiset.
Levottomana lähti hän silloin astumaan jängän toista laitaa kohti ja
hän koetti kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Sinne päästyään hän
silmäsi taaksensa ja näki, että koko jängän toinen laita, josta hän
oli lähtenyt, oli kerrassaan muuttanut väriään: se hohti kauttaaltaan
verenkarvaiselta. Hän huomasi, kuinka jalan jäljet levisivät ja
yhtyivät toisiinsa, värjäten kukkamättäätkin punaisiksi. Viimeisiä
jalanjälkiä myöten tulvasi punainen aalto hänen luoksensa. Hän koetteli
mätästä jalkainsa juuressa, käsi tahraantui vereen. Silloin kuuli
hän kolean äänen huutavan: "Kun koko jänkä on punainen, silloin on
Aslak Roston synnin mitta täysi!" Siitä säikähti hän niin, että lähti
hätääntyneenä juoksemaan jängän reunaa pitkin niin paljon kuin jaksoi.
Kohisten tuli punainen aalto hänen kintereillään. Silloin hän huomasi,
että metsän reuna oli aivan vieressä. Hän otti siis vauhtia ja hyppäsi
metsään. — Hengästyneenä ja puolipyörryksissä katseli hän edessään
olevaa jänkää, joka hohti verenkarvaisena, minne hän vain silmänsä
loi. Hillankukat olivat vielä punaisempia kuin mättäät, joissa ne
kasvoivat. Ne heloittivat kuin tummat veritäplät vaaleammanpunaisella
kankaalla. Punaista, ylt'yleensä vain punaista. — Aslakkia kauhistutti
niin että hän värisi. Hän ei tahtonut saada silmiänsä irti tuosta
kamalannäköisestä jängästä. Katse kiersi sitä kuin lumouksissa.
— Yht'äkkiä Aslak huomasi, että yksi kukka jängän laidassa oli
vielä jäänyt valkoiseksi ja samassa hän tunsi, että jos hän siihen
koskettaisi, muuttuisi sekin toisten kaltaiseksi — ja silloin tulisi
tuho. — Siihen hän oli herännyt.
Rauna-muorilla oli kahvi valmiina ja hän kehoitti Aslakkia ottamaan.
Aslak astui pöydän luo ja huomasi, että toinen kupeista oli
vähän vailla; toisella sen sijaan tulvehti kahvi lautasellakin.
Vaistomaisesti otti hän vajavamman kupin eikä tiennyt itsekään,
minkävuoksi.
— Se oli minun kuppini, sanoi Rauna-muori. — Tuo toinen oli sinulle.
— Minä join jo pappilassa...
Hän ryyppäsi kupin kiireesti ja nousi lähteäkseen. Rauna-muori kiiruhti
täyttämään kuppia uudelleen, mutta Aslak kielsi.
— No mikä sinuun nyt meni, kun ei kahvi kelpaakaan?
— Enpä häntä... on sitä juotukin.
Hän sanoi hyvästit ja Rauna-muori huusi perään:
— Tule illalla seuroihin!
Ulkona oli jo pimeä. Aslak käväisi vielä aitallaan ja lähti sitten
astelemaan kylän toiseen päähän. Hänen piti vielä käydä nimismiehessä.
Tenomuotkan kirkolla oli kaksi henkilöä, joita Aslak pelkäsi:
Rauna-muori ja nimismies Lang. Heillä oli molemmilla samanlainen
ominaisuus: he vainusivat hänen elämässään jotakin mustaa. Rauna-muori
luki hänelle väliin kuin kirjasta, mitä hän milloinkin oli tehnyt.
Niinkuin äskenkin. "Kenen poroja sinä nyt olet ollut nylkemässä?" Se
tiesi sen, mutta ei tiennyt kuitenkaan, että ne olivat Salkko Hukan,
nuo kymmenen sarvipäätä, jotka makasivat Peeravuoman lumipurnuihin
haudattuina. — Vai olisiko se ollut sattuma? Miten lie? Omituisesti
vaan oli muorin kysymys vaikuttanut Aslakiin. Hän ei voinut itselleen
selittää, mistä oikeastaan johtui tuo pelko, että Rauna-muori näkee ja
tietää. Saihan hän väliin kuulla muiltakin samasta asiasta, mutta se
ei vaikuttanut ensinkään hermostuttavasti. — Nimismies taas ei koskaan
sanallakaan viitannut hänen elämäänsä. Mutta näki selvästi, että hänkin
tiesi, minkälainen mies Aslak Rosto oli. Hän tunsi sen joka kerta,
astuessaan Langin virkahuoneeseen. Tuntui aivan siltä, kuin olisivat
poronsarvissa riippuvat käsiraudat puhelleet: 'Hyvää päivää, Aslak
Rosto! Tässä me vielä olemme, mutta pian taidamme tulla luoksesi. Me
ikävöimme sinun ruskeita kalvosiasi.' Ja eikö ollut Salkko Hukka,
kirottu, kerran joikannutkin Suuvuonon markkinoilla: 'Tenomuotkan
nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille.'
Aslak kiiruhti askeleitaan, kuin päästäkseen eroon ikävistä
ajatuksista. Hän puristi aitasta ottamaansa poronpaistia lujemmin
kainaloonsa, kuin turvatakseen johonkin. Saisi nähdä, ottaisiko Lang
vastaan hänen lahjansa.
Nimismiehen virkahuoneesta näkyi tulta, kun Aslak saapui pihaan. Hän
huomasi Langin istuvan pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Peräseinällä
riippuivat käsiraudat entisellä paikallaan. Mitä varten se noita pitää
tuossa näkösällä? Niinkuin eivät ihmiset tietäisi, että nimismiehellä
on sellaiset. Nehän kuuluvat jo virkaan...
Aslak kompuroi pimeän eteisen läpi ja astui rohkeasti sisään.
— Iltaa! sanoi hän lujalla äänellä ja koetti olla katsomatta rautoja,
mutta katse pyrki väkisinkin niitä hipaisemaan.
Nimismies keskeytti kirjoituksensa ja katsahti Aslakkia kysyvästi
silmälasiensa takaa. Hän oli pitkä, roteva mies. Suun ympärillä oli
tuima piirre, ja koko kasvoilla asusti totisuus, jota tällä hetkellä
erikoisesti lisäsi otsalle valahtanut tukka. Silmien sävy vain ei
ottanut oikein sulautuakseen kasvojen jyrkänvakavaan ilmeeseen. Ne
olivat pehmeät ja vähän uinailevat.
— Iltaa! lausui hän syvällä, rintaäänellä, aivan samanlaisella, jonka
Aslak oli tottunut kuulemaan käräjätuvassa. — Mitä Rostolle kuuluu? —
Eipä erityisiä... siinähän menee.
Aslak istahti oviseinämällä olevalle tuolille ja laski paistin
viereensä lattialle.
Syntyi kiusallinen vaitiolo, jonka kestäessä Aslakin täytyi väkistenkin
katsoa aivan edessään, vastapäisellä seinällä riippuvia käsirautoja.
— Mitkä ne nuo ovat? kysyi hän äkkiä viitaten rautoihin.
Nimismies katsahti häneen syrjäsilmällä eikä näyttänyt oikein
käsittävän, oliko toinen tosissaan vai eikö.
— Eikö Rosto niitä tunne?
— Mistäpä se hullu lappalainen kaikkia... Aslak siristi silmiään.
— Ne ovat ketunraudat, sanoi nimismies.
— Vai niin. Minkälaisia kettuja niillä pyydetään?
— Sellaisia suuria ja vaarallisia, joita on vaikea muuten saada.
Nimismies hymyili veitikkamaisesti silmälasiensa takaa.
Katso sitä veitikkaa, kun laskee leikkiä, ajatteli Aslak.
— Vai niin, vai sellaisia. Enpä minä ole ennen sellaisista kuullut.
— Eipä ole tainnut Rosto kuulla.
Vaitiolo.
— Minkälaisilla asioilla se Rosto nyt liikkuu?
— No enpä erityisemmillä... Kuulin vain tuolla, että olisivat entisen
papin palkkarästit maksettavat.
— Jaha. Kumma, ettei Rosto niitä papille itselleen suorittanut.
— Ei tullut. Se oli sellainen mutkikas äijä, ettei sen kanssa kehdannut
riidellä.
— Riidellä? Tarvitsiko sen kanssa riidellä? Eikö se ollut kristitty
mies?
— Tiesi jo, mikä lie ollut.
Nimismies otti rästiluettelon esille ja Aslak suoritti maksunsa.
— Se taisi nyt olla viimeinen kerta sille äijälle?
— Niin oli. Tästälähtien perii uusi pappi. — Onko Rosto vielä nähnyt
uutta pappia?
— Olen. Äsken kävin tervehtimässä.
— No miltä tuntui?
— Mikäpä siinä... höyli mies...
Tuli taas vaitiolo, jolla aikaa nimismies jatkoi kirjoittamistaan.
— Taitaa olla Rostolla lihaa myydä? Nimismies kurkisti pöydän yli ja
silmäsi paistia.
— No eipä juuri... mistäpä sitä... Toin tämän vain sinulle lahjaksi,
jos otat vastaan.
Nimismies kävi vähän hämilleen.
— En ota lahjoja, mutta ostaa kyllä saatan, sanoi hän tuikeasti.
Kas, kas, miten ylpeä se oli, ylpeä ja arka. Luulikohan suureenkin
kiitollisuuden velkaan joutuvansa? Mutta Aslak Rosto ei myöskään ollut
mikään kauppasaksa. Minkä hän antoi, sen antoi hän ilman, totisesti!
Hän nousi ja otti paistin lattialta ja laski sen pöydän nurkalle.
— Tämmöinen tämä on, sanoi hän kopeasti, — Ei tämän suurempi eikä
pienempi, tavallinen paisti. Ja nimismies saa sen ottaa, jos tahtoo.
— Etkö kuullut, etten ota lahjoja? kivahti Lang ja pehmeissä silmissä
läikähti jotakin kovaa.
— Kuulin kyllä, mutta en uskonut oikein korviani. Minä lahjoitan sen,
mutta en myy hinnalla en millään.
— Pidä sitten paistisi! tiuskaisi nimismies ja nousi seisomaan.
Aslak otti paistin ja heilautti sitä kädessään.
— Mitä merkitsee Aslak Rostolle yksi vaivainen paisti? sanoi hän. Ei
mitään! — Ehkä saan antaa sen sinun koirallesi?
Nimismies karahti punaiseksi. Mitä se hävytön uskalsi? Vai koiralle!
— Mene ulos ja heti! karjaisi hän ja osoitti ovea. — Ei tarvitse
koirani poronvarkaan lahjaa paremmin kuin minäkään!
Aslakin silmissä välähti viheriänkeltainen liekki. Hän yritti sanoa
jotakin, mutta nimismiehen kookas vartalo läheni uhkaavasti. Hän työnsi
oven auki ja astui pää pystyssä ulos.
Pihalla hän pysähtyi hetkeksi ja mietti äskeistä kohtausta. Sydäntä
kirveli kiukku ja häpeä. Niinhän se ajoi hänet ulos kuin koiran. Se
oli sentään liikaa! Ja uskalsi nimittää häntä poronvarkaaksi! Se oli
jo enemmän kuin siedettävää! Tosin hän se oli, mutta uskaltaa sanoa
se. Siinä astui nimismieskin kielletylle alueelle ja hän, Aslak Rosto,
muistaa sen, totisesti muistaakin.
Hän kirosi ja lähti kävelemään kylälle. Mennessään heitti hän
poronpaistin naapuritalon pihalle halkopinon taakse. Siellä olkoon ja
sieltä korjatkoon, kuka halunnee.
Hän asteli nopeasti kylän toista päätä kohden. Ei se käynti sentään
niin hullumpi ollutkaan, kuin miltä alussa oli tuntunut. Hän oli mennyt
nimismieheen arkana, vähän peloissaan, mutta nyt oli pelko poissa
täydellisesti. Nimismies oli paljastanut itsensä hänelle ja siitä oli
Aslak kiitollinen nimismiehelle. Nimismiehen tuhoa ennustava vakavuus
oli särkynyt ja Aslak oli huomannut, ettei Lang niin vaarallinen
ollutkaan, kuin hän oli luullut. Sitä asiaa, jonka perille koetetaan
päästä, ei viskata asianomaisen silmille noin vain. Ja jos niin
tehdään, osoittaa sellainen menettely, ettei ollakaan niin varmoja
asiasta.
Aslak veti ilmaa keuhkoihinsa. Ei tiennyt nimismies enempää kuin
muutkaan. Tiesiväthän kaikki, että hän varasti, mutta enempää eivät
tienneet. Eikä se merkinnyt vielä mitään. — Ja hän oli pelännyt Langin
käsirautoja! Nyt hän ei enää pelkää.
Siinä oli tiensyrjässä lukkarin talo. Ikkunasta heitti takkavalkea
valojuovan maantien poikki. Sisältä kuului veisuun verkkainen tahti.
Aslak pysähtyi ja katseli sisään. Pöydän päässä istui lihava mies kaksi
kynttilää edessään ja silmäili tuvantäyteistä väkijoukkoa. Pöydän
toisessa päässä istui pappi ja vähän matkan päässä hänen rouvansa.
Toisessa päässä pöytää veisasi lukkari. Etupenkillä istui Rauna-muori
Nikke-pojan kanssa hartaus ryppyisillä kasvoillaan.
Siellä Outa-Jussa piti seuroja.
Aslak näki, että Jussa oli huomattavasti lihonut sitten viime käynnin,
ja että papinrouvalla oli korkea povi ja kauniit silmät.
Hän mietti jo mennä sisään, mutta samassa tuli joku ikkunaan ja
tirkisti ulos. Aslak pyörähti nopeasti ympäri ja jatkoi matkaansa.