Aslak Rosto seisotti poronsa tunturin laelle ja katseli kauempana
siintävää kirkonkylää, joka parahiksi sopi näkymään tunturin juurelta
leviäväin metsäin takaa. Hänen pienet, mustat silmänsä soikkenivat
vielä pienemmiksi, kun hän tähysti valkeaa kirkkoa, joka nukkekaapin
kokoisena loisti vähäisen taloryhmän keskellä. Aslak etsi katseellaan
kirkon vasemmalta puolelta valkean pisteen, joka suuruutensa puolesta
erosi huomattavasti toisista samanlaisista, punaisista ja keltaisista,
ja hänen ohuthuulinen, tiukkapiirteinen suunsa vetäytyi hienoon
hymyväreeseen. Siellä oli kauppias Vankan talo, hänen päämääränsä.
Hän silmäsi poroaan, joka maltittomana kaaputteli koparallaan ohutta
lumikerrosta. Eläimellä oli nälkä ja se haistoi jäkälää. Mutta kellan
viheriän jäkäläkukan asemasta paljastui lumen alta teräväsärmäinen
kivi. Eläin nuuskaisi hermostuneesti sen sivuja, mutta kun se ei
mitään löytänyt, puisti se päätään ja jatkoi kaivamistaan, kunnes
kiven juurelta paljastui ohut jäkäläkerros. Sitä rupesi se ahkerasti
nykimään, mutta ei näyttänyt paljoa saavan.
"Älähän huoli, Isokorva", ajatteli Aslak, "Vankan aitassa on jäkälää
yllin kyllin. Jaksetaanhan me loppumatka, kun on kerran tähän asti
päästy."
Hän hyppäsi ahkioon ja suisti poron äkäisellä tempauksella rinnettä
alas. Elukka laukkasi suu auki niin paljon kuin solakoista koivista
lähti, mutta vaikka sen vauhti olikin hurja, niin vielä hurjemmin
hyppelehti ahkio sen kintereillä. Poron laukka kiihtyi kiihtymistään,
lunta syytävien koipien tahti kävi yhä terävämmäksi, kunnes se yhtäkkiä
saavutti huippukohtansa ja meni sekaisin, jolloin ahkio iski poron
kintuille. Silloin hyppäsi ajokas yhtäkkiä syrjään heittäen ahkion
kiivaassa kaaressa sivulle. Mutta samassa kun se tähän viimeiseen
hätävarjeluskeinoon turvautui, oli tunturin rinnekin lopussa ja syvä
lumi vastasi. Poro seisoi kinoksessa mahaa myöten ja läähätti kieli
pitkällä.
Aslak nykäisi sen jälleen oikealle tolalle ja karahutti metsään,
joka vähitellen tiheni, kuta syvemmälle hän ajoi. Metsää jatkui
kilometrimääriä silloin tällöin pienien jänkäpalasien katkaisemana.
Aslak ajoi niiden poikki, karjahdellen läähättävälle ajokkaalleen,
jonka vauhti pyrki arveluttavasti heikkenemään.
Hän olikin ajanut melkein kahdeksisen penikulmaa, yhteen menoon poikki
tunturien, mutta hänellä olikin erityinen syy päästä perille niin pian
kuin mahdollista.
Kaukana Peeravuoman laidassa oli Aslak aamuhämärissä tavannut
poroparttion, kolmekymmentä päätä käsittävän joukkueen, eikä ollut
kulunut kuin rapea, tunti, ennenkuin kymmenen niistä makasi lihoiksi
lyötyinä koreasti lumeen haudattuina taljoineen päivineen. Se oli
käynyt yks — kaks vain, sillä Aslak oli sellaiseen hommaan perehtynyt.
Hän elikin melkein niillä töin eikä se hulluinta virkaa ollutkaan.
Kruunusatanen, väliin pari, kolmekin, tuli kuin käden käänteessä.
Niillä ostettiin tavallisesti vaatimia kymmenen, parikymmentä, milloin
enemmän milloin vähemmän, omaan eloon. "Aslak Rosto kartuttaa laumaansa
rehellisellä tavalla", sanoivat ne, jotka pitivät hänen puoltansa, ja
niitä oli paljon. Mutta oli sellaisiakin, jotka kuiskivat: "Mistäs
rahat tulevat?" "Mitä niitä houkkia!" "Aslak Rosto on kätevin
porovaras, mitä Tenomuotkassa on viiteenkymmeneen vuoteen ollut. Hän ei
ole ainoastaan rohkea ja häikäilemätön, vaan sitä paitsi viisas. Aina
peittää jälkensä visusti eikä käy ansaan, ei vahingoissakaan."
Metsä harveni äkkiä ja Aslakin eteen aukeni pieni Lainion kirkonkylä
kaikessa viehkeydessään. Maalatut talot loistivat helakoina huikaisevan
valkeassa talvisessa ympäristössä. Norjan puoleinen ranta kohosi
jyrkkänä heti kirkonkylän sivu virtaavan joen toiselta puolen. Se nousi
korkeammas kirkontornin huippuakin, tehden idästä päin tulijaan sen
vaikutuksen, kuin olisi kylä pikku taloineen ollut aivan korkeassa
rantatörmässä kiinni.
Aslak ajoi Vankan pihaan ja päästi porot valjaista. Kylän poikasia
kerääntyi heti hänen ympärilleen ihailemaan koreapeskistä miestä ja
hänen komeata ajokastaan. Aslak tunsi joukosta kauppiaan punatukkaisen
pojan ja kysyi, oliko hänen isänsä kotona.
Kotona oli.
Aslak astui portaille puistellen lunta peskistään. Samassa muisti hän,
että eläimellä oli nälkä.
— Annapa porolle jäkälää, huusi hän kauppiaan pojalle, joka oli
asettunut istumaan ahkioon, toisten valmistautuessa häntä vetämään.
Pojat kipaisivat jäkälähuoneelle ja toivat kilvan syötävää elukalle,
joka kuono pitkällä töytäsi jäkälänkantajia vastaan.
Aslak astui sisään.
— Se on Rosto-Aslak, sanoi kauppiaan poika katsellen tietävän näköisenä
tovereitaan.
Toiset nyykäyttivät päätään. He kyllä tiesivät sen.
— Se on rikas! kehui kauppiaan poika.
Senkin toiset tiesivät.
— Se on meidän papan väärti [lappalaisperäinen sana = ystävä], sanoi
kauppiaan poika yhä itsetietoisempana.
— Äläs väärti, Rosto-Aslak! virkahti yksi joukosta halveksivasti.
— Rosvo-Aslak! ilkkui toinen.
— Mitäs puhut? sanoi kauppiaan poika uhkaavana. — Sillä on enemmän
poroja kuin yhdelläkään muulla lappalaisella.
— Varastaa, huomautti taas joku joukosta.
— Mitäs puhut? huudahti kauppiaan poika ja sieppasi käteensä kartun
valmiina karkaamaan toisten kimppuun.
— Meidän papan väärtit ovat kaikki rehellisiä ja pappa on kristitty!
— Kristitty, kristitty, pilkkasivat toiset ja vetäytyivät ulommas.
— Valekristitty!
Se oli papin poika, joka sen sanoi. Hän oli hyvin totinen ja potkaisi
jäkälälimppua kuin sanansa vahvikkeeksi.
Silloin karkasi kauppiaan poika päälle, karttu suorana kädessä.
Toiset kirmasivat pakoon niin nopeaan kuin ennättivät. Huutaen
ja ilkamoiden vetäytyivät he naapurin aidan taa, josta rupesivat
lumipalloilla heittelemään kauppiaan poikaa, joka näki parhaaksi luopua
taistelutantereesta ja vetäytyi ähmissään sisään.
Kauppias Vankka luki parhaillaan raamattua, kun Aslak astui hänen
konttooriinsa. Ääni kuulosti hartaalta ja veisaava nuotti laski ja
nousi tasaisessa tahdissa. Lihavalla nenällä olivat silmälasit ja pää
oli takakenossa, vähän kallellaan.
— Ja minä kuu-kuulin ikään-ikäänkuin suuren joukon äänen ja ikäänkuin
paljojen ve-vesien kohinan ja ikäänkuin ko-kovan ukko-ukkosen
jyrinän sanovan: "Halleluja! Sillä Herra, meidän Jumalamme
kaikki—kaikkivaltias..."
— Päivää! pisti Aslak lukemisen väliin ja astui ujostelematta kauppiaan
pöydän luo. Joku toinen olisi vaieten odottanut luvun loppua, mutta
Aslak tunsi kauppiaan ja tiesi, ettei keskeytys ollut niin vaarallista.
Kauppias pani kirjan hitaasti syrjään, voidakseen helpommin siirtyä
jokapäiväisempiin asioihin. Hän kohautti silmälasit otsalle ja käänsi
pulleat, parrattomat kasvonsa Aslakkiin. Sitten pyyhkäisi hän kädellä
silmiään, kuin poistaakseen viimeisenkin juhlallisuuden ilmeen ja
virkkoi haukotellen:
— Päivää... mitä, Rostoko se on? Terve, terve! Käyhän istumaan.
Aslak totteli kehoitusta. Hän katseli kauppiasta merkitsevä hymy
suupielessä ja odotti, että tämä ottaisi liikeasiat puheeksi. Mutta
kauppias ei ollut ymmärtävinäänkään hänen käyntinsä tarkoitusta.
Rupesihan vain juttelemaan kuin tavallisen vieraan kanssa.
— Se on syvä ja salainen kirja tuo Ilmestyskirja, sanoi hän, venyttäen
jokaista sanaa.
— Niin sanoo Tenomuotkan uusi pappikin, että sitä harvat ymmärtävät,
vastasi Aslak ja rykäisi kuivasti.
— Niin, teillähän on uusi pappi. Minkälainen on miehekseen?
— Hyvä mies, todella hyvä mies. Ja kristitty, todella kristitty.
Kauppias heitti Aslakkiin syrjäsilmäyksen ja näytti käyvän vähän
hämilleen. Aikoiko lappalainen ruveta häntä pilkkaamaan?
— Mistäpäin sinä nyt ajelet? kysyi hän muuttaen puheenainetta.
— Peeratunturin laidasta...
Kauppias katsahti häneen ja katse ilmaisi selvään, että hän käsitti
toisen asian täydelleen.
— Vai niin... no paljonko sinulla on tällä kertaa?
— Kymmenen poron lihat, ihan verekset...
— Jaa, jaha... Mutta eihän siitä ole pitkää aikaa kun ostin sinulta
satakunta.
— No eläähän sitä täytyy minunkin, sanoi Aslak leveästi hymyillen.
— Sinä olet rohkea poika. Katso vain, ettei sinulle taota vielä
nilkkarautoja, hah, hah!
Silloin ne taotaan teillekin, nauroi Aslak ja hänen valkeat hampaansa
loistivat. — Yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Vai mitä, Vankka?
— En minä aio sinun kanssasi kaatua.
Kauppias avasi kassakaappinsa ja kaupat sovittiin. Aslak sai
puolitoistasataa kruunua. Hän tahtoi kahtasataa, mutta kun kauppias
väitti tämän kaupan kuuluvan epävarmoihin liikeyrityksiin, ei hän
suostunut niin paljoa maksamaan. Ja kun vielä otettiin huomioon, että
Aslak oli saanut lihat niin "halvalla", piti sadassaviidessäkymmenessä
olla riittävästi.
Vankka lupasi panna raidot ensi yönä liikkeelle ja Aslak nousi
lähteäkseen, saatuaan tavalliset kaupantekiäisryypyt.
— Muusta ei ole pelkoa, jos eivät vain Kummajärven miehet osu
purnuille. Silloin menivät lihat paremmille markkinoille, huomautti
Aslak ovessa. — Tenomuotkan nimismiehellä on kyllä hyvä vainu, mutta
hän on rajoilla parastaikaa.
— Kummajärven Salkko on Könkään markkinoilla, tiesi Vankka.
— No sitten ei muuta kuin ann' mennä vain! sanoi Aslak ja teki
merkitsevän liikkeen kädellään.
Hän sanoi hyvästit ja astui ulos. Kauppiaan poika seisoi hänen poronsa
vieressä ja hakkasi rikki jäätynyttä jäkälälimppua. Toiset pojat olivat
jo kaikonneet pois eikä pihalla näkynyt ketään.
Aslak ryhtyi valjastamaan poroaan ja kauppiaan poika katseli ihaillen
hänen komeita ajovehkeitään. Varsinkin ajovyö miellytti häntä suuresti,
sillä siihen oli neulottu pieniä messinkikulkusia, jotka kilisivät
pienimmästäkin liikahduksesta.
— Sanoivat sinua "Rosvo-Aslakiksi", mutta minä ajoin pakoon joka
sorkan, lausui poika miehekkäänä.
Aslak katseli hämmästyneenä poikaa ja murahti:
— Vai niin. Kuka se semmoista sanoi?
— Toiset pojat, papinpoika etunenässä, mutta minä puolustin sinua.
Sanoin, että sinä olet meidän papan väärti, etkö olekin?
— Olenpa tietenkin. Vai sanoi papin poika niin.
— Sanoi, mutta mitäpä hänestä. On kuullut isältään, jolla ei ole
enemmän pyhää henkeä kuin nautasonnilla. Mutta meidän pappa onkin
kristitty, eikö olekin?
— Onpa tietenkin, sanoi Aslak ja kääräsi ajohihnan käsivartensa
ympärille.
— Ja sinä olet myöskin kristitty, etkö olekin?
— Tietysti.
Aslak hyppäsi ahkioon ja sivalsi menemään ulos maantielle.
Kauppiaan poika katseli hänen jälkeensä ja hänen mielensä täytti
ylpeys. Noin ne papan väärtit ajoivat, noin komeasti. Ja noin uljaat
härät niillä oli ja noin siistit ahkiot. Ja noin pulskia miehiä ne
olivat, niinkuin Aslak Rostokin, ja noin hyviä kristittyjä, aivan kuin
pappa... Ja kun Aslak hävisi tienkäänteessä, rupesi kauppiaan poika
kepillään pieksämään jäkälälimppuja. Ne olivat toisia poikia, joiden
isät olivat suruttomia tahi kirkkokristityitä. — Mutta yhtä helposti
kuin limput murenivat kepin iskuista, yhtä helposti mureni heidän
kristillisyytensäkin. "Se ei kestä, ei kestä elämän koettelemuksissa",
niin oli pappa sanonut. — Ja tuo muhkurainen limppu? — Se oli papin
poika! — Hän iski sitä kepillä niin paljon kuin jaksoi, mutta limppu ei
murennutkaan, sillä se oli jäätynyt. Hän löi lujemmin, mutta silloin
katkesi keppi keskeltä poikki. Suutuksissaan viskasi kauppiaan poika
käteen jääneen kappaleen pihan poikki navetan seinään, niin että
kolahti.