Syyt, jotka ehkäisevät jokaisen lajin luonnollista
lisääntymistaipumusta, ovat sangen hämärät. Katso elinvoimaisinta
lajia! Mitä suuremmaksi sen luku kasvaa, sitä suurempi on sen pyrkimys
yhä edelleen lisääntymään. Me emme tarkalleen tunne ehkäiseviä syitä
ainoassakaan tapauksessa. Tämä seikka ei hämmästytä ketään, joka
ajattelee, kuinka tietämättömiä tässä suhteessa olemme, mitä
ihmiseenkin tulee, joka kuitenkin on meille verrattomasti tunnetumpi
kuin mikään muu eläinkunnan laji. Tätä kysymystä lisääntymistä
ehkäisevistä seikoista ovat useat kirjailijat taidolla käsitelleet, ja
vastaisuudessa toivon minäkin voivani laajemmin selvitellä sitä,
varsinkin mitä Etelä-Amerikan villeihin eläimiin tulee. Tässä tahdon
vain tehdä muutamia huomautuksia, johdattaakseni lukijan mieleen
muutamia kysymyksen pääkohtia. Munat tahi hyvin nuoret eläimet
näyttävät yleensä, joskaan eivät poikkeuksetta, kärsivän enin. Kasvien
siemeniä tuhoutuu suuret määrät, mutta muutamista tekemistäni
huomioista päättäen näyttävät taimet kärsivän enin, versoessaan maassa,
jossa jo ennestään on taajassa muita kasveja. Taimia hävittävät myöskin
suuressa määrin erilaiset viholliset. Niinpä merkitsin kolmen jalan
pituisella ja kahden jalan levyisellä turvekappaleella, joka oli
eristetty kaivamalla sen ympäri oja ja jossa ei voinut olla mitään
haittaa muista kasveista, kaikki kotimaisiin ruoholajeihimme kuuluvat
taimet, sitä myöten kuin ne nousivat maan pinnalle, ja havaitsin
tällöin, että 357:stä taimesta hävisi kokonaista 295, jonka häviön
etupäässä saivat aikaan nilviäiset ja hyönteiset. Jos annetaan nurmen,
jota pitkät ajat on niitetty, kasvaa -- ja samantekevää on, jos
eläimet ovat sen tyystin kalunneet -- niin elinvoimaisemmat kasvit
vähitellen tappavat vähemmän elinvoimaiset, vaikkapa nämä olisivat
täysikasvuisiakin. Niinpä kahdestakymmenestä pienellä neljän jalan
pituisella ja kolmen jalan levyisellä niitetyllä nurmipalasella
kasvavasta lajista hävisi yhdeksän, kun muut lajit saivat esteettömästi
kasvaa.
Ravintomäärä, joka on tarjona kullekin lajille, määrää tietysti
lajin lisääntymismahdollisuuden äärimäisen rajan. Mutta lajin
keskimäärälukuisuuden määrää sangen useissa tapauksissa, ei saatavissa
oleva ravinto, vaan muiden eläinten saaliiksi joutuminen. Niinpä voi
tuskin olla epäilystä siitä, että peltopyiden, metsäkanojen ja jänisten
lukumäärä jokaisella laajalla maatilalla riippuu etupäässä pienempien
petoeläinten hävittämisestä. Jollei ainoatakaan otusta ammuttaisi
Englannissa lähimmän kahdenkymmenen vuoden kuluessa ja jollei saman
ajan kuluessa hävitettäisi ainoatakaan petoeläintä, olisi kaiken
todennäköisyyden mukaan riistaa vähemmän kuin nykyään, huolimatta
siitä, että satoja tuhansia otuksia ammutaan vuosittain. Toisaalta on
olemassa tapauksia, joissa ei ainoakaan eläinyksilö joudu petojen
saaliiksi; niin on esim. elefantin laita, sillä Intian tiikerikin
uskaltaa hyvin harvoin hyökätä nuoren elefantin kimppuun, jota emänsä
suojelee.
Ilmastolla on tärkeä osansa lajin keskilukuisuuden määräämisessä ja
ajottaiset erittäin kylmät tai kuivat vuodenajat näyttävät olevan
kaikkein tehokkaimmat esteet. Talven 1854-55 otaksun hävittäneen
maatilallani, päättäen etupäässä seuraavana keväänä havaitsemastani
suuresta pesien vähentymisestä, neljä viidesosaa linnuista; ja tämä on
hirvittävä hävitys, kun muistamme, että kulkutautien ihmisten
keskuudessa aiheuttama 10 % kuolevaisuus jo on harvinaisen ankara.
Ilmastolla ei ensi katsannolla näytä olevan mitään vaikutusta
olemassaolo-taisteluun; mutta sikäli kuin ilmaston vaikutukset
etupäässä aiheuttavat ravinnon vähenemisen, aikaansaavat ne mitä
ankarimman taistelun niiden joko samaan tai eri lajeihin kuuluvien
yksilöiden välillä, jotka elävät samanlaisella ravinnolla. Silloinkin
kun ilmasto, kuten esim. kova pakkanen, vaikuttaa suoranaisesti,
kärsivät eniten vähimmän elinvoimaiset eläimet tai ne, jotka ovat
saaneet niukemmalta ravintoa talven tullessa. Matkustaessamme etelästä
pohjoiseen tai kosteasta seudusta kuivaan, näemme aina muutamien lajien
käyvän yhä harvinaisemmiksi ja vihdoin kokonaan häviävän; ja koska
ilmaston muuttuminen on selvästi havaittavissa, olemme taipuvaiset
lukemaan kaiken sen suoranaisen vaikutuksen syyksi. Mutta tämä
mielipide on väärä. Me unohdamme, että jokaista lajia sielläkin, missä
se on erittäin runsaslukuinen, aina jonakin ikäkautenaan kohtaa
suunnaton hävitys vihollisten ja kilpailijain taholta, jotka
taistelevat sen kanssa olinpaikasta ja ravinnosta. Ja jos joku lievä
ilmastonmuutos on vähimmässäkin määrässä edullinen näille vihollisille
tai kilpailijoille, niin niiden luku kasvaa ja lajin lukumäärän täytyy
vähetä, koska jokaisella alueella jo on täysi asukasmääränsä. Kun
matkustaessamme etelään päin näemme jonkun lajin vähenevän luvultaan,
voimme olla varmat siitä, että tähän on aivan yhtä paljon syynä se,
että olosuhteet ovat muille lajeille suotuisat, kuin se, että ne tälle
yhdelle lajille ovat epäsuotuisat. Samoin on laita matkustaessamme
pohjoiseen päin, joskaan ei aivan yhtä suuressa määrässä; sillä
kaikkien lajien luku ja siis kilpailijainkin luku vähänee, kuta
pohjoisemmaksi tulemme. Kulkiessamme pohjoista kohti tai kiivetessämme
ylös vuorta tapaamme paljon useammin kitukasvuisia muotoja, joihin
ilmaston _suoranainen_ vaikutus on syynä, kuin kulkiessamme etelään tai
laskeutuessamme alas vuorta. Kun saavumme napaseutuihin, ikuisen lumen
peittämille huipuille tai täydellisiin erämaihin, käydään taistelua
elämästä melkein yksinomaan luonnonvoimia vastaan.
Että ilmasto yleensä vaikuttaa epäsuorasti, suosimalla muita lajeja,
sen näemme selvästi lukemattomista kasveista, jotka puutarhoissamme
voivat aivan hyvin kestää ilmanalamme, mutta jotka eivät koskaan
kotiudu luontoon, koska ne eivät voi kilpailla kotoisten kasviemme
kanssa eivätkä vastustaa kotimaisten eläintemme hävitystä.
Kun laji erittäin suotuisien olosuhteiden johdosta kasvaa tavattoman
lukuisaksi pienellä alalla, ovat usein seurauksena kulkutaudit, -- näin
näyttää ainakin olevan riistaeläintemme laita; ja tässä on rajottava
este, joka ei riipu olemisen taistelusta. Mutta muutamiin näistä n.k.
kulkutaudeistakin näyttävät olevan syynä loismadot, jotka jostakin
syystä, mahdollisesti osaksi siitä, että ne helposti leviävät taajassa
elävien eläinten joukossa, ovat olleet suhteettoman suotuisassa
asemassa. Tällöin voimme puhua taistelusta loiseläimen ja sen elättäjän
välillä.
Toisinaan taas on aivan välttämätöntä lajin säilymiselle, että
yksilöiden lukumäärä on suuri vihollisiin verraten. Niinpä voimme
helposti korjata pelloltamme runsaasti viljaa ja siemennauriita, koska
siemeniä on ylenmäärin verrattuna niiden lintujen lukuun, jotka niillä
elävät; eikä lintujen lukumäärä voi kasvaa siemenvarastoa vastaavaksi,
vaikka niillä yhtenä vuodenaikana onkin yltäkylläisesti ravintoa, koska
talviaika ehkäisee niiden lisääntymistä. Mutta jokainen, joka on
yrittänyt saada siemeniä muutamista harvoista vehnänkorsista tai muista
samantapaisista kasveista puutarhassaan, tietää kuinka vaikeata tämä
on; minä olen tällaisissa tapauksissa menettänyt joka ainoan siemenen.
Yksilöiden lukuisuuden tärkeys lajien säilymiselle selittää luullakseni
muutamia luonnossa havaittavia omituisia seikkoja, kuten esim. sen,
että hyvin harvinaiset kasvit ovat usein erinomaisen runsaslukuisia
niillä harvoilla paikoilla, missä niitä kasvaa, ja että muutamia
seurakasveja (social plants) tavataan levenemisalueensa äärimäisillä
rajoillakin seurakasveina, s.o. suurena yksilöryhmänä. Sellaisissa
tapauksissa voimme uskoa kasvin voivan elää vain siellä, missä
elinehdot ovat sille niin suotuisat, että paljon yksilöitä voi elää
yhdessä, siten pelastaen lajin täydellisestä häviöstä. Tahtoisin
lisätä, että risteytymisen hyvillä vaikutuksilla ja ahtaan
sisäsiitoksen huonoilla vaikutuksilla epäilemättä on osansa monissa
tällaisissa tapauksissa. En tahdo kuitenkaan tässä lähemmin kajota
tähän seikkaan.
KAIKKIEN ELÄINTEN JA KASVIEN MONIMUTKAISET KESKINÄISET SUHTEET
TAISTELUSSA OLEMASSA-OLOSTA.
Monet tunnetut tapaukset osottavat, kuinka monimutkaisia ja
odottamattomia ovat suhteet elollisten olentojen välillä, joiden on
taisteltava keskenään samalla alueella. Tahdon antaa tässä yhden ainoan
esimerkin, joka huolimatta yksinkertaisuudestaan herätti minussa
mielenkiintoa. Erään sukulaiseni Staffordshiressa sijaitsevalla
maatilalla, joka oli tutkimuksilleni erinomaisen otollinen, oli laaja,
peräti hedelmätön nummi, johon ei ihmiskäsi milloinkaan ollut koskenut.
Mutta kaksikymmentäviisi vuotta sitten oli siitä aidalla erotettu monta
sataa acrea aivan samanluontoista maata ja istutettu siihen
skotlantilaisia mäntyjä. Nummen istutetun osan kasvistossa tapahtunut
muutos oli mitä huomattavin, suurempi kuin tavallisesti siirryttäessä
toiselta aivan erilaisesta maaperältä toiselle. Ei siinä kyllin, että
nummikasvien lukuisuussuhteet olivat täydelleen muuttuneet, vaan
istutuksilla versoi kaksitoista kasvilajia (lukuunottamatta heinä- ja
sarakasveja), joita ei ollut tavattavissa nummella. Hyönteisiin täytyi
vaikutuksen olla vielä suurempi, sillä kuusi hyönteissyöjä-lintua,
joita ei ollut nähtävissä nummella, oli hyvin yleisiä istutuksilla.
Nummella eleli kaksi tai kolme muuta hyönteissyöjä-lintua. Tässä
näemme, kuinka tehokas vaikutus oli ollut yhden ainoan puulajin
tuomisella alueelle, huolimatta siitä, ettei tämän ohella mitään muuta
oltu tehty kuin että maa-ala oli aidattu, joten karja ei päässyt sinne.
Mutta kuinka tärkeä merkitys aitaamisella on, sen näin selvästi lähellä
Farnham'ia Surreyn kreivikunnassa. Täällä on avaroita nummia ja vain
siellä täällä etäisten kukkulain laella on joitakuita ryhmiä vanhoja
skotlantilaisia mäntyjä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana on aidattu
laajoja aloja ja itsestään kylväytyneitä mäntyjä on nyt nousemassa
maasta joukottain, kasvaen niin taajassa, etteivät kaikki jaksa jäädä
elämään. Todettuani, ettei näitä nuoria puita oltu kylvetty eikä
istutettu, hämmästytti niiden lukuisuus minua niin, että nousin useille
ylävämmille paikoille, mistä saatoin tarkastaa useita satoja acreja
aitaamatonta nummea, enkä tosiaankaan nähnyt siellä ainoatakaan
skotlantilaista mäntyä, lukuunottamatta noita vanhoja istutettuja
ryhmiä. Mutta läheltä tarkastaessani maata kanervanvarpujen välissä,
huomasin siinä kasvavan kosolta taimia ja pieniä puita, jotka kuitenkin
karja myötäänsä oli pureksinut poikki. Neliöyardin suuruisella alalla,
joka oli muutaman sadan yardin päässä eräästä vanhasta mäntyryhmästä,
laskin kolmekymmentäkaksi pientä puuta. Yksi niistä, jossa oli 26
vuosirengasta, oli monen vuoden kuluessa koettanut nostaa päänsä
kanervanvarpujen yläpuolelle, mutta onnistumatta. Ei ollut siis mikään
kumma, että maa, pian sen jälkeen kuin se oli aidattu, oli ylt'yleensä
reheväkasvuisten mäntyjen peitossa. Ja kuitenkin nummi oli niin peräti
hedelmätöntä ja niin avara, ettei olisi uskonut karjan voivan käyttää
sitä laitumenaan niin tyystin ja niin tehokkaasti.
Tässä näemme karjan vaikuttavan määräävästi skotlantilaisen männyn
olemassa-oloon; muutamissa maailman osissa taas hyönteiset vaikuttavat
määräävästi karjan olemassa-oloon. Paraguay tarjoo kenties omituisimman
esimerkin tästä. Siellä ei nimittäin koskaan ole tavattu metsistyneitä
nautaeläimiä, hevosia tai koiria, vaikka näitä eläimiä tavataan
laumottain kesyttöminä etelässä ja pohjoisessa. Azara ja Rengger ovat
osottaneet tähän olevan syynä erään Paraguayssa lukuisana esiintyvän
kärpäslajin, joka laskee munansa äskensyntyneiden eläinten napaan.
Näiden kärpästen lisääntymistä, lukuisia kun ovat, täytyy olla
ehkäisemässä jonkun seikan, luultavasti muiden loishyönteisten.
Jos siis jotkin hyönteissyöjä-linnut vähenisivät Paraguayssa,
lisääntyisivät luultavasti loishyönteiset. Tämä vähentäisi
napakärpästen lukua -- ja silloin nautaeläimet ja hevoset pääsisivät
metsistymään, mikä taas varmaan suuresti muuttaisi kasvistoa, (kuten
todella olen pannut merkille eräissä Etelä-Amerikan osissa). Tämä taas
vaikuttaisi suuresti hyönteisiin ja nämä vuorostaan -- kuten äsken
näimme tapahtuneen Staffordshiressa -- hyönteissyöjä-lintuihin j.n.e.
yhä jatkuvassa ja monimutkaisemmaksi käyvässä kiertokulussa. Luonnossa
eivät suhteet tosin ole yhtä yksinkertaisia kuin tässä oletetut. Yhä
uudelleen taistellaan taistelu toisensa jäljestä vaihtelevalla
menestyksellä, mutta siitä huolimatta voimat pysyvät niin tarkasti
tasapainossa, että luonnon ulkomuoto pysyy pitkien aikakausien
kuluessa muuttumattomana, joskin vähäpätöisinkin pikkuseikka
varmaan auttaisi toisen elollisen olennon saamaan voiton toisesta.
Ja kumminkin me perinpohjaisessa tietämättömyydessämme ja
itsevarmuudessamme ihmettelemme, kun kuulemme jonkun elimellisen
olennon sukupuuttoon-häviämisestä, ja kun emme käsitä syytä siihen,
loihdimme esiin mullistuksia autioksi hävittämään maailmaa tai keksimme
lakeja elämänmuotojen kestäväisyydestä.
En voi olla mainitsematta vieläkin muutamia esimerkkejä, jotka
osottavat, kuinka monimutkaisten suhteitten kudos kietoo toisiinsa
eläimiä ja kasveja, jotka ovat etäällä toisistaan luonnon asteikossa.
Minulla on myöhemmin oleva tilaisuus osottaa, etteivät hyönteiset
koskaan käy puutarhassani kasvavan ulkomaisen Lobelia fulgens'in
kukissa ja ettei se sen vuoksi, riippuen sen kukkien erikoisesta
rakenteesta, koskaan tuota siemeniä. Melkein kaikki Orchis-lajit
tarvitsevat hyönteisiä kuljettamaan niiden siitepölymyhkyjä ja
siten hedelmöittämään niitä. Kokeita tekemällä olen havainnut
kimalaisten olevan melkein välttämättömiä orvokin (Viola tricolor)
hedelmöittymiselle, sillä muut mehiläislajit eivät käy tässä kukassa.
Olen myöskin huomannut mehiläisten käyntien olevan tarpeen muutamien
apilalajien hedelmöittymiseen. Niinpä kaksikymmentä valkoapilan
(Trifolium repens) mykeröä antoi minulle 2,290 siementä, kun taas
toiset kaksikymmentä, joita varjeltiin mehiläisiltä, eivät antaneet
ainoatakaan siementä. Sata puna-apilan (Trifolium pratense) mykeröä
antoi samoin 2,700 siementä ja sama lukumäärä mykeröitä, joihin
kimalaiset eivät päässeet, ei ainoatakaan. Puna-apilassa käyvät
ainoastaan kimalaiset, koska muut mehiläissukuiset eivät ulotu imemään
sen kukista mettä. On arveltu koiperhosten voivan hedelmöittää apilaa;
epäilen kuitenkin, voivatko ne sitä tehdä, mitä puna-apilaan tulee,
koska niiden paino ei ole tarpeeksi suuri painaakseen alas teriön
siipiä. Sen vuoksi on hyvin todennäköistä, että jos koko kimalaisten
suku kuolisi sukupuuttoon tai tulisi hyvin harvinaiseksi Englannissa,
orvokki ja puna-apilakin tulisivat hyvin harvinaisiksi tai häviäisivät
kokonaan. Jokaisen alueen kimalaisten luku riippuu suuressa määrin
peltohiirien luvusta, jotka hävittävät niiden mesikakkuja ja pesiä;
kenraali Newman, joka on pitkät ajat tutkinut kimalaisten elintapoja,
arvelee että "enemmän kuin kaksi kolmannesta niistä siten häviää koko
Englannissa". Mutta hiirien lukuisuus on, niinkuin jokainen tietää,
suuressa määrin riippuvainen kissojen lukuisuudesta. Kenraali Newman
sanookin: "Kylien ja pienten kaupunkien lähistöllä olen tavannut
kimalaisten pesiä runsaammin kuin muualla, minkä luen hiiriä
hävittävien kissojen ansioksi". On siis vallan uskottavaa, että jos
kissansukuisia eläimiä on runsaasti jollakin seudulla, tämä seikka voi
määrätä, vaikuttamalla ensin hiirien ja näiden kautta mehiläisten
lukuisuuteen, eräiden kukkien lukuisuuden tällä seudulla!
Jokaisen lajin lisääntymistä ehkäisevät todennäköisesti monet eri
ikäkausina ja eri vuodenaikoina vaikuttavat seikat. Joku tai jotkut
näistä esteistä ovat tavallisesti voimakkaimmat, mutta kaikki ne
yhdessä määräävät lajin keskilukuisuuden, jopa sen olemassa-olonkin.
Muutamissa tapauksissa voidaan osottaa aivan erilaisten esteiden
vaikuttavan samaan lajiin eri seuduilla. Kun katselemme tiheäkasvuista
piennarta peittäviä ruohoja ja pensaita, olemme taipuvaiset pitämään
niiden suhteellista lukuisuutta ja lajeja n.k. sattuman aiheuttamana.
Mutta kuinka väärä onkaan tämä arvelu! Jokainen lienee kuullut
kerrottavan, että kun Amerikassa on kaadettu metsää, nousee paikalle
aivan uusi kasvullisuus. Mutta onpa huomattu, että eteläisissä
Yhdysvalloissa muinaisten intiaanikaupunkien raunioilla, joiden on
ennen täytynyt olla vapaina puista, taas ilmenee sama kaunis lajien
moninaisuus ja samat keskinäiset suhteet, kuin ympäröivässä
koskemattomassa metsässä. Mitä taisteluita onkaan käyty vuosisatojen
kuluessa eri puulajien välillä, joista jokainen vuosittain varistaa
tuhansittain siemeniä! Mitä sotaa tämän ja tuon hyönteisen välillä,
hyönteisten, nilviäisten ja muiden eläinten sekä toisaalta petolintujen
ja -eläinten välillä -- kaikkien pyrkiessä lisääntymään, kaikkien
eläessä toinen toisistaan tai puista, niiden siemenistä ja taimista,
taikkapa muista kasveista, jotka alussa peittivät maan ja estivät
puiden kasvun! Heitä ilmaan pivollinen höyheniä, niin kaikki putoavat
maahan määrättyjen lakien mukaan. Kuinka yksinkertainen onkaan tämä
problemi verrattuna siihen, jonka muodostaa niiden lukemattomien
kasvien ja eläinten vaikutus ja vastavaikutus, jotka ovat vuosisatojen
kuluessa määränneet vanhoilla intiaanikaupunkien raunioilla nykyään
kasvavien puiden suhteellisen lukumäärän ja lajit!
Toisen elimellisen olennon riippuvaisuus toisesta, kuten esim. loisen
riippuvaisuus elättäjästään, liittää tavallisesti toisiinsa olennolta,
jotka ovat etäällä toisistaan luonnon asteikossa. Toisinaan on näin
myöskin sellaisten olentojen laita, joiden voidaan todella sanoa
taistelevan keskenänsä olemassa-olosta, kuten esim. heinäsirkkojen ja
ruoholla elävien nelijalkaisten. Mutta taistelu on miltei aina ankarin
samaan lajiin kuuluvien yksilöiden välillä, sillä ne asustavat samoilla
seuduilla, elävät samalla ravinnolla ja ovat alttiina samoille
vaaroille. Saman lajin muunnosten välillä on taistelu tavallisesti
miltei yhtä ankara ja me näemme sen toisinaan pian saavan ratkaisunsa.
Jos esim. kylvetään eri vehnämuunnoksia sekaisin ja täten saatu
sekavilja kylvetään uudelleen, niin jotkut muunnoksista, jotka
paraiten soveltuvat maaperään tai ilmanalaan tai ovat luonnostaan
hedelmällisempiä, voittavat muut, antaen enemmän siemeniä, ja siten
muutamassa vuodessa kokonaan syrjäyttävät muut muunnokset. Voidakseen
viljellä sekaisin niin peräti läheisiä muunnoksia kuin erivärisiä
hajuherneitä, on pakko korjata ne joka vuosi erikseen ja sitten
sekottaa siemenet sopivassa suhteessa, muuten heikommat lajit yhä
vähenevät ja lopuksi häviävät. Samoin on lammasmuunnosten laita.
Väitetään, että muutamat vuoristomuunnokset tappavat toiset
vuoristomuunnokset nälkään, joten niitä ei voi pitää yhdessä. Seuraus
on ollut sama, kun on pidetty yhdessä eri verijuotikas-muunnoksia.
Saattaa myöskin epäillä, ovatko jonkun viljelyskasvimme tai
kotieläimemme muunnokset niin täsmälleen yhtä voimakkaita ja
elintavoiltaan ja elimistönlaadultaan niin samanlaisia, että sekotetun
kannan alkuperäiset suhteet (olettaen, että risteytyminen olisi
estetty) pysyisivät samanlaisina viiden tai kuuden sukupolvenkaan ajan,
jos muunnosten sallittaisiin taistella keskenään, samoinkuin olennot
luonnontilassa taistelevat, ja jollei siemeniä tai poikasia vuosittain
pysytettäisi sopivassa suhteessa.
TAISTELU OLEMASSA-OLOSTA ON ANKARIN SAMAN LAJIN YKSILÖIDEN JA
MUUNNOSTEN VÄLILLÄ.
Koska saman suvun lajeilla tavallisesti, vaikkei suinkaan
poikkeuksetta, on paljon yhtäläisyyttä elintavoissa ja elimistön
laadussa sekä aina rakenteessa, on taistelu niiden välillä yleensä
ankarampi, jos ne joutuvat kilpailemaan keskenään, kuin eri sukuihin
kuuluvien lajien välillä. Me näemme tämän siitä, että erään
pääskyslajin hiljattain tapahtunut leviäminen eräihin Yhdysvaltojen
osiin on aikaansaanut toisen pääskyslajin vähenemisen. Rosorastaan
viimeaikainen lisääntyminen eräissä Skotlannin osissa on aikaansaanut
laulurastaan vähenemisen. Kuinka usein kuulemmekaan, että jokin
rottalaji on anastanut toisen lajin paikan mitä erilaisimmassa
ilmanalassa. Venäjällä on pieni aasialainen russakka kaikkialla
karkottanut tieltään suuren sukulaisensa. Australiassa on maahantuotu
mehiläinen nopeasti sukupuuttoon hävittämässä pienen pistimettömän
kotimaisen mehiläisen. Erään peltosenappi-lajin tiedetään syrjäyttävän
kaikki muut lajit; ja niin edelleen. Me voimme hämärästi käsittää,
miksi kilpailun täytyy olla ankarin sukulaismuotojen välillä, jotka
täyttävät miltei saman sijan luonnon taloudessa. Mutta me emme kenties
ainoassakaan tapauksessa voisi tarkalleen sanoa, miksi tämä laji on
saanut voiton tuosta toisesta elämän suuressa taistelussa.
Siitä, mitä edellisessä on huomautettu, voidaan vetää se tärkeä
johtopäätös, että mitä läheisin, joskin usein näkymätön suhde vallitsee
jokaisen elollisen olennon rakenteen ja muiden elollisten olentojen
välillä, joiden kanssa sen on taisteltava ruo'asta tai asuinpaikasta,
joiden saaliiksi joutumista sen on vältettävä tai joita se itse pyytää
saaliikseen. Tämä käy selvästi ilmi tiikerin hampaista ja kynsistä,
samoinkuin tiikerin karvoihin tarrautuvan loiseläimen jaloista ja
kynsistä. Voikukan haivenilla varustetussa hedelmässä ja vesikuoriaisen
litteissä, ripsillä varustetuissa jaloissa näyttää tämä suhde ensi
katsannolla rajottuvan ilman ja veden elementteihin. Mutta haivenella
varustetusta hedelmästä johtuva hyöty on epäilemättä mitä läheisimmässä
suhteessa maahan, jonka muut kasvit jo ennestään tiheästi peittävät,
sillä tällaiset hedelmät voivat levitä kauas ja pudota ennestään
valtaamattomaan maahan. Ja vesikuoriaisen jalkojen rakenne, joka niin
mainiosti soveltuu sukeltamiseen, auttaa sitä taistelemaan muita
vesihyönteisiä vastaan, pyydystämään saalistaan ja välttämään muiden
eläinten saaliiksi joutumisen.
Useiden kasvien siemenissä oleva ravintovarasto ei ensi katsannolla
näytä olevan missään suhteessa muihin kasveihin. Mutta tällaisista
siemenistä syntyneiden nuorten kasvien, esim. pitkän ruohon sekaan
kylvettyjen herneiden ja papujen voimakkaasta kasvusta voi päättää,
että siemenravinnon päätarkotuksena on edistää taimien kasvua näiden
taistellessa muita kasveja vastaan, jotka rehevinä kasvavat ympärillä.
Tarkasta jotakin kasvia levenemisalueellaan -- miksi ei se kartuta
lukuaan kaksin- tai nelinkertaiseksi? Me tiedämme, että se voi varsin
hyvin kestää vähän enemmän kuumuutta tai kylmyyttä, kosteutta tai
kuivuutta, sillä muualla se kasvaa hiukan kuumemmilla tai kylmemmillä,
kosteammilla tai kuivemmilla seuduilla. Tällaisessa tapauksessa on
meille selvää, että jos mielikuvituksessamme haluaisimme antaa kasville
enemmän lisääntymisvoimaa, niin meidän täytyisi suoda sille jokin etu
kilpailijoittensa ja sitä ahdistavien eläinten rinnalla. Kasvin
maantieteellisen levenemisalueen rajoilla olisi sille eduksi, jos sen
elimistö mukautuisi seudun ilmastoon. Mutta meillä on syytä uskoa, että
vain harvoilla kasveilla tai eläimillä on niin laaja levenemisalue,
että pelkkä ilmaston ankaruus ne hävittäisi. Vasta saavuttuamme elämän
äärimäisille rajamaille, napaseutuihin tai kaikkein autioimpiin
erämaihin, lakkaa kilpailu. Huolimatta siitä, että jokin maa saattaa
olla äärettömän kylmä tai kuiva, vallitsee siellä kilpailu muutamien
lajien tai muutamien samanlajisten yksilöiden välillä lämpöisimmistä
tai kosteimmista paikoista.
Tästä näemme, että kasvin tai eläimen joutuessa uuteen maahan ja uusien
kilpailijain keskuuteen, sen elinehdot yleensä oleellisesti muuttuvat,
vaikka ilmasto olisikin aivan sama kuin sen entisessä kotiseudussa. Jos
haluaisimme sen keskimääräluvun kasvavan uudessa kotiseudussa, täytyisi
meidän antaa sen toisintua eri tavalla, kuin mikä oli tarpeen sen
kotimaassa, sillä meidän täytyisi suoda sille jokin etu uuden erilaisen
kilpailija- ja vihollisjoukon rinnalla.
Kelpaahan meidän kuvitella, että voisimme täten suoda jollekin lajille
jonkun edun muiden rinnalla. Mutta tuskin ainoassakaan tapauksessa
tietäisimme, mitä meidän olisi tehtävä. Tämän seikan pitäisi vakuuttaa
meidät siitä, kuinka peräti vähän tiedämme elollisten olentojen
keskinäisistä suhteista -- vakaumus, joka on yhtä tarpeellinen, kuin se
on vaikea saavuttaa. Ainoa, mitä voimme, on pitää aina mielessämme,
että jokaisen elollisen olennon pyrkimyksenä on lisääntyä geometrisena
sarjana, että jokaisen olennon jonakin ikäkautenaan, jonakin
vuodenaikana, jokaisessa sukupolvessa tai ajottain on taisteltava
elämästään ja jouduttava kärsimään suurta hävitystä. Kun ajattelemme
tätä taistelua, olkoon lohdutuksenamme se varma tieto, ettei luonnon
taistelu ole keskeytymätön, ettei siinä tunneta mitään pelkoa, että
kuolema on tavallisesti pikainen, ja että voimakkaat, terveet ja
onnelliset jäävät elämään ja lisääntymään.