Jälkikatsaus luonnollisen valinnan teoriaa vastaan tehtyihin
vastaväitteisiin. -- Jälkikatsaus teoriaa tukeviin yleisiin ja
erikoisiin asianhaaroihin. -- Syyt siihen, miksi yleisesti arvellaan
lajien olevan muuttumattomia. Kuinka laajalle luonnollisen valinnan
teoria on ulotettavissa. Kuinka sen omaksuminen vaikuttaa
luonnonhistorialliseen tutkimukseen. Loppuhuomautuksia.
HISTORIALLINEN KATSAUS LAJIEN SYNTYÄ KOSKEVIEN
MIELIPITEIDEN KEHITYKSEEN.
Tahdon tässä luoda lyhyen katsauksen lajien syntyä koskevien
mielipiteiden kehitykseen. Viime aikoihin saakka luonnontutkijain suuri
enemmistö uskoi lajien olevan muuttumattomia ja erikseen luotuja, ja
monet kirjailijat ovat taitavasti puolustaneet tätä katsantokantaa.
Ainoastaan muutamat harvat luonnontutkijat ovat olleet sitä mieltä,
että lajit ovat muutosten alaisia ja että nykyiset elämänmuodot
polveutuvat aikaisemmista muodoista luonnollisen syntymisen kautta. Jos
sivuutamme klassillisten kirjailijain teoksissa tavattavat viittaukset
tähän kysymykseen,[1] on Buffon ensimäinen kirjailija uudemmalla
ajalla, joka on käsitellyt kysymystä tieteellisessä hengessä. Mutta
koska hänen mielipiteensä kovin horjuivat eri aikoina ja koska hän ei
ole syventynyt lajien muuttumisen syihin, ei minun ole tarvis tässä
seikkaperäisemmin hänestä puhua.
Lamarck oli ensimäinen, jonka johtopäätökset herättivät suurempaa
huomiota. Tämä kuuluisa luonnontutkija, joka syystä ansaitsee
maineensa, esitti ensi kerran mielipiteensä tästä asiasta v. 1801. V.
1809 hän selvitteli niitä paljon laajemmin teoksessaan "Philosophie
Zoologique" sekä sittemmin, v. 1815, teoksensa "Histoire naturelle des
Animaux sans Vertebres" johdannossa. Näissä teoksissaan hän esittää sen
opin, että kaikki lajit, ihminen niihin luettuna, polveutuvat toisista
lajeista. Lamarck'in ansio on äärettömän suuri, koska hän ensimäisenä
johti huomion siihen, että kaikki elollisessa, samoinkuin
elottomassakin maailmassa tapahtuvat muutokset ovat tuloksia laeista
eivätkä yliluonnollisista ilmiöistä. Lamarck näyttää tulleen
johtopäätökseensä lajien asteittaisesta muuttumisesta etupäässä lajien
ja muunnosten toisistaan erottamisen vaikeuden, muutamissa ryhmissä
huomattavan miltei täydellisen muotojen asteittaisuuden sekä
kotieläinten ja viljelyskasvien tarjoaman analogian johdosta. Mitä
muutosten syihin tulee, antoi hän jonkun verran merkitystä ulkonaisten
elinehtojen suoranaiselle vaikutukselle ja samoin olemassa-olevien
muotojen risteytymiselle sekä suuren merkityksen käytölle ja käytön
puutteelle, s.o. elintapojen vaikutuksille. Viimeksimainittujen syyksi
hän näyttää lukevan kaikki luonnossa havaittavat ihmeteltävät
mukautumiset, kuten esim. giraffin pitkän kaulan, joka tälle eläimelle
tekee mahdolliseksi syödä puiden oksista. Mutta hän uskoi myös
kehityksen lain. Ja koska kaikki elämänmuodot siis pyrkivät edistymään,
niin hän, selittääkseen yksinkertaisten muotojen olemassa-olon vielä
nykyaikana, väittää tällaisia muotoja syntyvän vielä nykyisin
itsestään.[2]
Geoffroy Saint-Hilaire arveli jo vuonna 1795 (kuten hänen poikansa
kirjottamassa elämäkerrassa kerrotaan), että n.k. lajit ovat saman
perusmuodon erilaisia degeneratsioneja. Vasta vuonna 1828 hän esitti
julkisuudessa vakaumuksensa, etteivät samat muodot ole eläneet aikojen
alusta saakka. Geoffroy näyttää pitäneen elinehtoja ("monde ambiant")
pääasiallisena muutosten syynä. Hän oli varovainen tehdessään
johtopäätöksiä eikä uskonut nykyisissä lajeissa tapahtuvan muutoksia.
Hänen poikansa lisää: "C'est donc un probleme à reserver entierement à
l'avenir, suppose même que l'avenir doive avoir prise sur lui".[3]
Vuonna 1813 tohtori W.C. Wells piti Royal Society'ssä esitelmän
valkoihoisesta naisesta, jonka iho osalta muistutti neekerin ihoa; hän
julkaisi tämän esitelmän kuitenkin vasta 1818 ilmestyneessä kuuluisassa
teoksessaan "Two Essays upon Dew and Single Vision". Tässä
kirjotuksessa Wells selvästi tunnustaa luonnollisen valinnan aatteen
ja, mikäli tiedetään, on tämä aate tällöin ensi kerran lausuttu julki.
Mutta hän sovittaa sen ainoastaan ihmisrotuihin ja ainoastaan muutamiin
ominaisuuksiin. Huomautettuaan, että neekerit ja mulatit ovat
vastaanottamattomia eräille tropillisen ilmanalan taudeille, hän lausuu
ensinnä, että kaikilla eläimillä on taipumus jonkun verran muuntelemaan
ja toiseksi, että maanviljelijät kehittävät kotieläimiään valinnan
kautta. Hän lisää sitten, että sen, mikä jälkimäisessä tapauksessa on
aikaansaatu keinotekoisesti, sen aikaansaa luonto, jonka vaikutus on
yhtä tehokas, joskin hitaampi, muodostaessaan ihmissuvusta muunnoksia,
mitkä soveltuvat siihen maahan, jossa ne asuvat. Niistä satunnaisista
ihmismuunnoksista, jotka esiintyivät Keski-Afrikan harvalukuisten ja
hajallaan asuvien asukasten joukossa, sattui joku olemaan muita
vastustuskykyisempi seudussa raivoavia tauteja vastaan. Tämän rodun
täytyi sen vuoksi lisääntyä, samalla kun muut vähenivät, eivätkä
ainoastaan siksi, että olivat vähemmän vastuskykyisiä tauteja vastaan,
vaan myöskin siksi, etteivät ne kyenneet kilpailemaan elinvoimaisempien
naapuriensa kanssa. Sen nojalla, mitä jo olen lausunut, pidän varmana,
että tämän elinvoimaisen rodun väri oli musta. Mutta koska edelleen oli
olemassa sama taipumus muuntelemaan, ilmestyi aikojen kuluessa yhä
tummempia rotuja. Ja koska tummin rotu soveltui parhaiten ilmastoon,
tuli tämä aikaa myöten vallitsevaksi, jollei kenties ainoaksi roduksi
siinä maassa, jossa se oli syntynyt. Wells sovittaa sitten samat
näkökohdat kylmempien ilmastojen valkoihoisiin asukkaihin. Olen
kiitollisuuden velassa hra Rowley'ille Yhdysvalloista siitä, että hän
hra Bracen välityksellä on johtanut huomioni mainittuun kohtaan tohtori
Wells'in teoksessa.
Pastori W. Herbert, myöhemmin Manchesterin tuomiorovasti, lausuu
teoksensa "Horticultural Transactions" (1822) neljännessä niteessä ja
teoksessaan "Amaryllidaceae" (1837, ss. 19, 339), että "puutarhanhoidon
alalla tehdyt kokeet ovat eittämättömästi todistaneet kasviopillisten
lajien olevan ainoastaan korkeampia ja vakaantuneempia muunnoksia".
Hänellä on sama mielipide myöskin eläimistä. Tuomiorovasti arvelee,
että kutakin sukua luotiin yksi ainoa, alussa hyvin muodostuvainen
laji, ja että näistä ovat syntyneet, etupäässä risteytymisen, mutta
myöskin muuntelun kautta kaikki nykyään olemassa-olevat lajimme.
Vuonna 1826 professori Grant lausui tunnetussa kirjotelmassaan
Spongillasta ("Edinburgh Philosophical Journal", XIV:s vuosik. siv.
283) selvästi ilmi uskonsa, että lajit polveutuvat toisista lajeista ja
että ne kehittyvät paremmiksi toisintuessaan. Saman mielipiteen hän on
lausunut 55:ssä luennossaan, joka oli julkaistuna aikakauskirjassa
"Lancet" v. 1834.
Vuonna 1831 Patrick Matthew julkaisi teoksensa "Naval Timber and
Arboriculture", jossa hän esittää aivan saman mielipiteen lajien
synnystä kuin se, jonka Wallace ja minä olemme julkaisseet
aikakauskirjassa "Linnean Journal" ja jota olen laveammin kehitellyt
tässä teoksessa. Onnettomuudeksi Matthew esitti mielipiteensä lyhyesti
ja hajalleen sirotelluissa kohdissa, liitteessä eri aihetta
käsittelevään teokseen, joten se jäi huomaamatta, kunnes Matthew itse
käänsi muiden huomion siihen "Gardener's Chronicle'ssa" (vuoden 1860
huhtik. 7:nnen päivän numerossa) julkaisemassaan kirjotuksessa.
Eroavaisuudet Matthew'in ja minun esittämäni katsantokannan välillä
eivät ole paljon merkitseviä: hän näyttää arvelevan, että maailma on
aika ajoin ollut miltei asumaton ja että se on sitten uudelleen tullut
asutuksi, ja hän esittää vaihtoehtoisena otaksumana, että uusia muotoja
saattaa syntyä "ilman mitään entisten elimistöjen (aggregates) ituja".
En ole varma siitä, olenko oikein ymmärtänyt eräitä kohtia, mutta hän
tuntuu antavan suuren merkityksen elinehtojen suoranaisille
vaikutuksille. Kumminkin hän on selvästi oivaltanut luonnollisen
valinnan lain koko tärkeyden.
Kuuluisa geologi ja luonnontutkija von Buch esittää oivallisessa
teoksessaan "Description Physique des Isles Canaries" (1836, s. 147)
vakaumuksensa, että muunnokset vähitellen muuttuvat vakaantuneiksi
lajeiksi, jotka eivät enää ole keskenään siitoskykyisiä.
Rafinesque kirjotti v. 1836 ilmestyneessä teoksessaan "New Flora of
North America" (s. 6) seuraavasti: "Kaikki lajit ovat kenties joskus
olleet muunnoksia ja monet muunnokset ovat asteittaisesti muuttumassa
lajeiksi omaksuessaan pysyväisiä ja erikoisia ominaisuuksia", mutta
edempänä (s. 18) hän lisää: "paitsi alkutyypit eli suvun esivanhemmat".
Professori Haldeman on vv. 1843-44 ("Boston Journal of Nat. Hist. U.
States", nide IV, s. 468) taitavasti esittänyt ne todisteet, jotka
puhuvat lajien kehittymisen ja toisintumisen puolesta ja sitä vastaan,
ja hän näyttää kallistuvan sen olettamuksen puolelle, että lajit
muuttuvat.
"Vestiges of Creation" ilmestyi v. 1844. Kymmenennessä, paljon
parannetussa painoksessa (1833) nimetön kirjailija lausuu (s. 155):
Johtopäätös, johon tarkan harkinnan jäljestä tulemme, on se, että
elollisten olentojen eri ryhmät, yksinkertaisimmista ja vanhimmista
korkeimmalle kehittyneihin ja nuorimpiin saakka, ovat jumalallisen
kaitselmuksen johdolla kehittyneitä tuloksia _ensinnä_ elämänmuodoille
annetusta impulssista, joka on kehittänyt niitä määrättyjen aikojen
kuluessa polvi polvelta eri kehitysasteiden kautta, jotka päättyvät
korkeimpiin kaksisirkkaisiin ja luurankoisiin, ja nämä asteet ovat
harvalukuisia ja eroavat yleensä toisistaan elimellisten ominaisuuksien
puolesta, joissa meidän on vaikea havaita sukulaisuutta; _toiseksi_ ne
ovat tuloksia toisesta, elinvoimien yhteydessä olevasta impulssista,
joka pyrkii sukupolvien kuluessa muuntamaan elimellisiä rakennelmia
ulkonaisten olosuhteiden, sellaisten kuin ravinnon, asuinpaikan laadun
ja ilmaston mukaisiksi, ja nämä ovat luonnontutkija-teologin
"mukautumisia". Kirjailija uskoo nähtävästi, että elimistöt kehittyvät
äkillisin harppauksin, mutta että elinehtojen aikaansaamat vaikutukset
ovat asteittaisia. Hän todistelee yleisillä syillä, etteivät lajit ole
muuttumattomia. Mutta en voi käsittää, kuinka hänen olettamansa kaksi
"impulssia" voisivat tieteellisesti selittää ne lukuisat ja somat
mukautumiset, joita näemme kaikkialla luonnossa. En voi käsittää, että
niiden avulla vähääkään selvenisi meille, kuinka esim. tikka on
mukautunut erikoisiin elintapoihinsa. Lennokkaan ja loistavan tyylinsä
vuoksi kirja heti ilmestyttyään levisi laajalti, vaikka sen aikaisimmat
painokset osottivatkin tekijänsä vaillinaisia tietoja ja suurta
tieteellisen varovaisuuden puutetta. Mielestäni teos on tehnyt
maassamme suuren palveluksen johtaessaan huomion käsittelemäänsä
aiheeseen, poistamalla ennakkoluuloja ja muokkaamalla maaperää
samankaltaisille katsantokannoille.
Vuonna 1846 vanha geologi M.J. d'Omalius d'Halloy esitti oivallisessa,
joskin lyhyessä kirjotelmassa ("Bulletins de l'Acad. Roy. Bruxelles",
nide XIII, s. 581) mielipiteensä, että on todenmukaisempaa, että uudet
lajit ovat syntyneet muuntumalla entisistä lajeista, joista ne
polveutuvat, kuin että ne ovat erikseen luodut. Kirjottaja toi
mielipiteensä julkisuuteen ensikerran v. 1831.
Professori Owen kirjotti v. 1849 (teoksessaan "Nature of Limbs", s. 86)
seuraavaa: "Alkutyypin aate ilmaantui lihassa erilaisina toisintoina
maapallollamme kauan ennen niiden eläinlajien olemassa-oloa, jotka
nykyään edustavat sitä. Minkä luonnonlakien tai toisarvoisten syiden
ohjattavaksi sellaisten elimellisten ilmiöiden säädetty vuorojärjestys
ja kehitys on annettu, sitä emme nykyään tiedä." British
Associationille v. 1858 osottamassaan kirjotuksessa (s. LI) hän puhuu
"luovan voiman jatkuvan toiminnan eli elollisten olentojen säädetyn
ilmaantumisen aksiomista". Edempänä (s. XC) hän, viitattuaan
maantieteelliseen levenemiseen, lisää: "Nämä ilmiöt horjuttavat
luottamustamme siihen johtopäätökseen, että Uuden Seelannin Apteryx ja
Brittein saarten punariekko ovat erikseen luodut näille saarille ja
niitä varten. Sitäpaitsi lienee hyvä aina pitää mielessään, että
luonnontutkija tarkottaa 'luomisella' jotakin 'hänelle tuntematonta
prosessia'." Hän selittää vielä lähemmin ajatustaan lisäten, että kun
eläintentutkija mainitsee sellaisia tapauksia kuin esim. punariekon
koettaen todistaa, että tämä lintu on erikoisesti luotu mainituille
saarille ja niitä varten, hän tällä etupäässä tahtoo ilmaista, ettei
hän tiedä, kuinka punariekko on joutunut mainituille saarille ja
yksinomaan sinne; täten ilmaistessaan tietämättömyytensä hän samalla
lausuu julki uskonsa, että sekä mainittu lintu että mainitut saaret
saavat alkuperästään kiittää ensimäistä suurta luovaa syytä. Jos
selitämme kirjotuksessa esiintyvät lauseet niitä toisiinsa
vertailemalla, näyttää siltä, että kuuluisa filosofi v. 1858 horjui
vakaumuksessaan, että Apteryx ja punariekko ovat ilmestyneet nykyisille
kotiseuduilleen "jollakin hänelle tuntemattomalla tavalla" eli "jonkiin
hänelle tuntemattoman" prosessin kautta.
Tämä kirjotus osotettiin "British Association'ille" sen jälkeen kuin
Wallacen ja minun esitykseni lajien synnystä olivat luetut "Linnean
Society'ssä". Kun teokseni ensi painos ilmestyi, olivat sellaiset
lauseet kuin "luovan voiman jatkuva toiminta" johtaneet minut, samoin
kuin muutkin, niin kokonaan harhaan, että luin professori Owen'in
niiden paleontologien joukkoon, jotka olivat lujasti vakuutetut lajien
muuttumattomuudesta. Näyttää kumminkin siltä, että tämä olettamukseni
oli ennenaikainen ja väärä (vrt. "Anat. of Vertebrates", nide III, s.
796). Teokseni viime painoksessa väitin -- ja tämä väite näyttää
minusta vieläkin pitävän täysin paikkansa -- erään kohdan nojalla, joka
alkaa sanoilla "no doubt the typeform" j.n.e. (Ibid, nide I, s. XXXV),
että professori Owen myönsi luonnollisella valinnalla voineen olla
jotakin vaikutusta uusien lajien muodostumiseen; mutta nyt
näyttää siltä (Ibid, nide III, s. 798), että tämä väitteeni oli
paikkansapitämätön ja todistamaton. Esitin myös muutamia otteita
eräästä professori Owen'in ja "London Review'in" julkaisijan
kirjeenvaihdosta, joiden nojalla sekä jälkimäisen että minun mielestäni
näytti selvältä, että professori Owen väitti lausuneensa julki
luonnollisen valinnan teorian ennenkuin minä olin sen tehnyt, ja minä
ilmaisin hämmästykseni ja tyydytykseni tämän ilmotuksen johdosta. Mutta
mikäli kykenen käsittämään eräitä äsken julkaistuja kohtia mainitussa
teoksessa (nide III, s. 798) olen jälleen joko osaksi tai kokonaan
erehtynyt. Minulle on lohdullista, että professori Owen'in
kiistakirjotukset ovat muidenkin kuin minun mielestäni yhtä vaikeita
ymmärtää ja sovittaa toisiinsa. Mikäli on kysymys ainoastaan
luonnollisen valinnan aatteen julkilausumisesta, on aivan yhdentekevää,
onko professori Owen tehnyt sen ennen minua, sillä kuten tästä
katsauksesta näkyy, sen ovat kauan ennen meitä kumpaakin julkilausuneet
toht. Wells ja Matthews.
Isidore Geoffroy Saint-Hilaire mainitsee v. 1850 pitämissään luennoissa
(joista aikakauskirjan "Revue et Mag. de Zoologie" tammikuun numerossa
v. 1851 on julkaistuna yhteenveto) lyhyesti ne syyt, joiden vuoksi hän
uskoo että lajitunnusmerkit "sont fixes, pour chaque espece, tant
qu'elle se perpetue au milieu des mêmes circonstances: ils se
modifient, si les circonstances ambiantes viennent à changer". "En
resumé, _l'observation_ des animaux sauvages demontre dejá la
variabilité _limitée_ des especes. Les _experiences_ sur les animaux
sauvages devenus domestiques, et sur les animaux domestiques redevenus
sauvages, la demontrent plus clairement encore. Ces mêmes experiences
prouvent, de plus, que les differences produites peuvent être de
_valeur générique_".[4] Teoksessaan "Histoire Naturelle Generale" (nide
II, s. 430, 1859) hän esittää laajemmin samanlaisia johtopäätöksiä.
Tohtori Freke esitti v. 1851 ("Dublin Medical Press" lehdessä s. 322)
sen opin, että kaikki elolliset olennot polveutuvat samasta
alkumuodosta. Ne syyt, joilla hän perustelee olettamustaan ja se tapa,
millä hän aihettaan käsittelee, ovat kokonaan erilaiset kuin minun;
mutta koska tohtori Freke nyttemmin (1861) on julkaissut tutkielmansa
"Origin of Species by means of Organic Affinity", tulee vaikea tehtävä,
koettaa antaa jokin käsitys hänen mielipiteistään, minun puoleltani
tarpeettomaksi.
Herbert Spencer on eräässä tutkielmassa (joka alkuaan oli julkaistuna
"Leader'issa" maaliskuussa 1852 ja myöhemmin 1858 hänen "Essays"
kokoelmassaan) huomattavalla taidolla asettanut vastakkain luomis- ja
kehitysteorian. Hän päättää kotirotujen tarjoaman analogian, monien
lajien sikiöissä tapahtuvien muutosten, lajien ja muunnosten häilyvän
erotuksen ja yleisen asteittaisuuden lain nojalla, että lajit ovat
muuntuneet ja muuntelun hän arvelee johtuvan muuttuneista olosuhteista.
Sama kirjailija on myöskin psykologian alalla omaksunut sen
periaatteen, että jokainen sielunkyky on kehittynyt asteittaisesti.
Vuonna 1861 kuuluisa kasvintutkija Naudin lausui eräässä oivallisessa
lajien syntyä käsittelevässä kirjotuksessa ("Revue Horticole", s. 102;
sittemmin osaksi uudelleen julkaistu aikakauskirjassa "Nouvelles
Archives du Museum", nide I, s. 171) selvin sanoin julki uskonsa, että
lajit muodostuvat samalla tavalla kuin muunnokset muodostuvat
viljelyksessä, ja jälkimäisten muodostumisen syynä hän pitää ihmisen
harjottamaa valintaa. Mutta hän ei osota, kuinka valinta vaikuttaa
luonnontilassa. Hän uskoo kuten Herbert, että lajit olivat syntyessään
elimistöltään muodostuvaisempia kuin nykyään. Hän panee painoa
"tarkotusperäisyyden laille", joka on "puissance mysterieuse,
indeterminée; fatalité pour les uns; pour les autres, volonte
providentielle, dont l'action incessante sur les êtres vivants
determine, à toutes les epoques de l'existence du monde, la forme, le
volume, et la durée de chacun d'eux, en raison de sa destinée dans
l'ordre de choses dont il fait partie. C'est cette puissance qui
harmonise chaque membre à l'ensemble, en l'appropriant à la fonction
qu'il doit remplir dans l'organisme general de la nature, fonction qui
est pour lui sa raison d'être".[5] Lisäviite.[6].
Kuuluisa geologi, kreivi Keyserling lausui v. 1853 ("Bulletin de la
Societé Géologique", 2:nen sarja, nide. X, s. 357) arvelun, että
samoinkuin uusia tauteja, joiden oletetaan aiheutuneen jostakin
tartunta-aineesta, on syntynyt ja levinnyt kautta maailman, samoin
eräinä aikakausina erikoislaatuiset ympäröivät molekylit ovat voineet
kemiallisesti vaikuttaa olemassa olevien lajien ituihin, ja näistä on
siten syntynyt uusia muotoja.
Samana vuonna tohtori Schaaffhausen julkaisi oivallisen kirjasen
(sarjassa "Verhandlungen des Naturhistorischen Vereins des Preussischen
Rheinlands"), jossa hän väittää maapallon elämänmuotojen olevan
kehityksen alaisia. Hän lausuu että monet lajit ovat pysyneet
muuttumattomina pitkät ajat, jotavastoin muutamat ovat toisintuneet.
Lajien väliset eroavaisuudet hän selittää siten, että asteittaiset
välimuodot ovat hävinneet. "Eläviä kasveja ja eläimiä eivät siis erota
sukupuuttoon kuolleista mitkään uudet luomistyöt, vaan edellisten on
katsottava polveutuvan jälkimäisistä jatkuvan siitoksen kautta."
Tunnettu ranskalainen kasvientutkija Lecoq kirjottaa v. 1854 ("Etudes
sur Géographie Botanique", nide I, s. 250): "On voit que nos recherches
sur la fixité ou la variation de l'espece, nous conduisent directement
aux idées émises, par deux hommes justement celèbres, Geoffroy
Saint-Hilaire et Goethe".[7]
Eräät muut Lecoq'in laajaan teokseen hajalleen sirotellut lauseet
antavat jonkun verran aihetta epävarmuuteen siitä, missä määrin hän
uskoo lajien toisintumista.
"Luomisen filosofiaa" on pastori Baden Powell mestarillisesti
käsitellyt kirjassaan "Essays on the Unity of Worlds" (1855). Aivan
hämmästyttävä on se tapa, millä hän osottaa, että uusien lajien
ilmaantuminen on "säännöllinen, eikä mikään satunnainen ilmiö", eli
kuten Sir John Herschel lausuu: "luonnollinen prosessi vastakohtana
yliluonnolliselle".
Aikakauskirjan "Journal of the Linnean Society" kolmas nide sisältää
Wallace'lta ja minulta kirjotuksia, jotka ovat esitetyt seuran
istunnoissa heinäk. 1 p:nä 1858, ja joissa Wallace erinomaisen
voimakkaasti ja selvästi lausuu ilmi luonnollisen valinnan teorian.
Von Baer, jota kohtaan kaikki eläintieteilijät tuntevat niin syvää
kunnioitusta, lausui noin vuonna 1859 (kts. Prof. Rudolf Wagner,
"Zoologisch-Anthropologische Untersuchungen", 1861, s. 51)
vakaumuksensa -- joka etupäässä perustui maantieteellisen levenemisen
lakeihin -- että nykyään aivan erilaiset muodot polveutuvat yhdestä
ainoasta kantamuodosta.
Kesäkuussa 1859 professori Huxley piti "Royal Institution" seurassa
luennon "eläinmaailman pysyväisistä tyypeistä". Hän lausuu näistä: "On
vaikeata käsittää tällaisten tosiasiain tarkotusta, jos oletamme että
kukin eläin- tai kasvilaji tai kukin organisatsionityyppi on
muodostunut maapallolla luovan voiman erikoisen luomistyön kautta
pitkien väliaikojen perästä, ja on hyvä panna merkille, ettei
perintätieto tai jumalallinen ilmoituskaan anna mitään tukea tälle
mielipiteelle, joka on aivan vastoin luonnon yleistä analogiaa. Jos
sitävastoin katselemme 'pysyväisiä tyyppejä' sen otaksuman kannalta,
jonka mukaan jonakin aikana elävät lajit ovat tuloksia ennen eläneiden
lajien asteittaisesta toisintumisesta -- otaksuma, joka, joskin se on
toteennäyttämätön ja joskin muutamat sen kannattajat ovat tehneet sille
huonon palveluksen, on kumminkin ainoa, jolle fysiologia antaa jotakin
tukea -- näyttää niiden olemassaolo todistavan, että ne muutokset,
joiden alaisina elävät olennot ovat olleet geologisten aikojen
kuluessa, ovat olleet hyvin pieniä verrattuina koko niihin
muutossarjoihin, joiden lävitse ne ovat käyneet".
Joulukuussa v. 1859 tohtori Hooker julkaisi teoksensa "Introduction to
the Australian Fauna". Tämän laajan teoksen ensi osassa hän tunnustaa
lajien polveutumisen ja toisintumisen ja esittää tämän opin tueksi
monia omintakeisia huomautuksia.
"Lajien synnyn" ensi painos ilmestyi 24 päivänä marraskuuta 1859 ja
toinen painos 7 päivänä tammikuuta 1860.
Viitteet:
[1] Kirjassaan "Physicae Auscultationes" (II kirja, VIII luku, s. 2)
Aristoteles huomauttaa, ettei sade suinkaan kostuta maata siksi, että
vilja kasvaisi, yhtä vähän kuin sen tarkotus on turmella maanviljelijän
viljaa, tätä taivasalla puitaessa. Hän sovittaa saman todisteen
elollisiin olentoihin ja lisää (Clair Grecen käännöksen mukaan, joka on
huomauttanut minua tästä kohdasta): "Miksikä siis ei eri (ruumiin)
osilla olisi ainoastaan tällainen satunnainen suhde luonnossa, siten
että kun esim. hampaat ovat muodostuneet tehtävänsä mukaisiksi,
etumaiset teräviksi ja halkaisemiseen soveltuviksi, taemmaiset
tasapäisiksi ja ruoan hienontamiseen sopiviksi, tätä ei ole tehty
tarkotuksella, vaan se on ainoastaan tulos sattumasta. Ja samoin
muihinkin ruumiinosiin nähden, jotka näyttävät osottavan
soveltautumista johonkin tarkotukseen. Missä siis kaikki seikat yhdessä
(se on, jonkin kokonaisuuden kaikki osat) sattuivat olemaan ikäänkuin
jotakin tarkotusta varten tehtyjä, siellä nämä säilyivät, ollen
sisäisestä pakosta tarkotuksenmukaisesti muodostuneet, ja ne seikat,
jotka eivät olleet näin muodostuneet, joutuivat perikatoon ja joutuvat
yhä vielä." Näemme tässä hämärän aavistuksen luonnollisen valinnan
aatteesta, mutta kuinka vähän Aristoteles täysin käsitti tätä aatetta,
sen osottavat hänen huomautuksensa hampaiden muodostumisesta.
[2] Vuoden, jona Lamarck ensi kerran esitti kantansa, olen maininnut
Isid. Geoffroy'n oivallisen historiallisen esityksen mukaan, joka
käsittelee mielipiteitä lajien synnystä ("Hist. Nat. Generale", 2:nen
nide, sivu 405, 1859). Tässä teoksessa tehdään täydellisesti selkoa
Buffon'in johtopäätöksistä. On omituista että isoisäni, toht. Erasmus
Darwin, on ennen Lamarck'ia esittänyt suureksi osaksi samoja
mielipiteitä ja perustellut niitä samoilla väärillä syillä v. 1794
ilmestyneessä teoksessaan "Zoonomia" (I:nen osa, ss. 500-510) Isidore
Geoffroy'n mukaan ei ole mitään epäilystä siitä, että Goethe oli
samanlaisten mielipiteiden jyrkkä kannattaja, kuten erään vuosina
1794-1795 kirjotetun, mutta vasta paljon myöhemmin julkaistun teoksen
johdannosta näkyy: hän on terävästi huomauttanut (Karl Meding, "Goethe
als Naturforscher", s. 34), että tulevaisuudessa luonnontutkijat
kysyvät, kuinka esim. lehmä on saanut sarvensa, eivätkä mihin niitä
käytetään. Varsin omituinen esimerkki siitä, kuinka samanlaisia
mielipiteitä syntyy jotenkin samaan aikaan, on että Goethe Saksassa,
toht. Darwin Englannissa ja Geoffroy Saint-Hilaire Ranskassa (kuten
heti saamme nähdä) tulivat samaan johtopäätökseen lajien synnystä
vuosina 1794-95.
[3] "Se on siis problemi, jonka ratkaisu on jätettävä kokonaan
tulevaisuuden huostaan, joskin tulevaisuus mahdollisesti saattaisi
käyttää hyväkseen hänen aatteitaan."
[4] "Ovat pysyväisiä kussakin lajissa, niin kauan kuin se elää samoissa
olosuhteissa: ne muuttuvat, jos ympäröivissä olosuhteissa tapahtuu
muutoksia." "Kesyttömien eläinten _tarkastelu_ siis jo osottaa lajeissa
_rajotetiua_ muuntelevaisuutta. Kesyyntyneistä metsäneläimistä ja
metsistyneistä kotieläimistä saadut _kokemukset_ osottavat sitä
vieläkin selvemmin. Nämä kokemukset todistavat sitäpaitsi, että
syntyneet eroavaisuudet voivat saada _sukueroavaisuuksien_ arvon."
[5] "Salaperäinen, määrittelemätön mahti, toisille järkähtämätön
kohtalo, toisille kaitselmuksen tahto, joka lakkaamatta vaikuttaa
eläviin olentoihin, määräten jokaisena aikakautena, siitä saakka kuin
maailma on ollut olaassa, kunkin olennon muodon, ko'on ja elinajan,
aina sen mukaan mikä tehtävä sille on annettu siinä järjestetyssä
kokonaisuudessa, jonka osana se on. Tämä mahti saattaa jokaisen jäsenen
sopusointuun kokonaisuuden kanssa sovelluttaessaan sen siihen
tehtävään, mikä sen on täytettävä luonnon yleisessä elimistössä,
tehtävään, joka on sille sen olemassa-olon oikeutus."
[6] Bronn'in teoksessa "Untersuchungen über die Entwickelungsgesetze"
olevista otteista näkyy, että kuuluisa kasvientutkija ja paleontologi
Unger v. 1852 arveli lajien olevan kehityksen ja muutosten alaisia.
Pander'in ja Dalton'in kivettyneitä laiskiaisia käsittelevässä
teoksessa jälkimmäinen on v. 1821 esittänyt samanlaisen arvelun.
Samanlaisia mielipiteitä on sitäpaitsi, kuten tunnettu, Oken esittänyt
hämärässä "Luonnonfilosofiassaan". Ja Godron'in teoksessa "Sur
l'Espece" julkaistuista lausunnoista päättäen näyttävät myöskin St.
Vincent Burdach, Poiret ja Fries myöntäneen, että uusia lajeja syntyy
alinomaa.
Lisään vielä, että niistä kolmestakymmenestäneljästä tässä
historiallisessa katsauksessa mainitusta kirjailijasta, jotka uskovat
lajien muuttuvaisuuden tai ainakaan eivät usko luomistöitä tapahtuneen
yksitellen, kaksikymmentäseitsemän on käsitellyt kirjotuksissaan
luonnonhistorian tai geologian erikoisaloja.
[7] "Kuten näkyy, johtavat tutkimuksemme lajien pysyväisyydestä tai
muuntelusta meidät samoihin ajatuksiin kuin ne, joita Geoffroy
Saint-Hilaire ja Goethe, nuo syystä kuuluisat miehet, ovat lausuneet."