Bielgeschrey. Antakaa nyt noiden sievistyspuhetten jäädä sikseen ja
kutsukaa minua apeksenne.
Oldsur. Ei, herra erehtyy. En minä se ole, joka on saava herran
tyttären. Minun nimeni on Joonas.
Bielgeschrey. No, anteeksi! Minulla on niin paljo asioita päässäni.
Oldsur. Minä olen Joonas Korsitsin poika, sen oikean kosijan arvoton
nepaa, isän puolelta. Minä olen mato hänen rinnallansa kirjuri- ja
luvunlaskukeinossa. Häneltä minä olen oppinut ja minä suutelen tomua
hänen jalkainsa alta siitä mitä minä ymmärrän puukhollarin keinossa. Ei
mun pitäisi kiittää häntä, koska olen hänen nepaansa isäni puolelta,
mutta sen saatan sanoa, että harvat ovat hänen vertaisiaan
kaikellaisissa luvunlaskuissa, ja niinkuin on lasku, jota kutsutaan:
_Regula detri_, niin on hän keksinyt uuden laskun, joka kutsutaan:
_Regula Petri_.
Bielgeschrey. Minulle on mieluista, että olette hänen orpanansa. Jos
nuorin tyttäreni olisi mieskuntoinen, voisi kentiesi teidän kahden
välillä tulla jotakin. (Oldsur kumartelee kaapien jaloillaan lattiaa),
Pernilla! Käske Leonoran tulla tänne. Pyrkikää nyt itse tyttäreni
suosioon. Ensin oli se hänelle kummallista, että tahdoin antaa hänen
puukhollarille, mutta nyt kuulen hänen tulleen parempiin ajatuksiin.
Vaikka minulla olisi kymmenen tytärtä, antaisin ne kaikki
puukhollareille.
Leander. Kiitän puukhollari-viran puolesta.
Oldsur. Kiitän myös viran puolesta.
Kolmas kohtaus.
Leonora. Entiset.
Bielgeschrey. Noh, tyttäreni! (Kirjoittajille). Menkää, te
kirjoitusmiehet, nyt konttoriin, verratkaa siellä kirjeet toisiinsa ja
pankaa ne sineettiin. Sitte saatte tietää päällekirjoitukset. (He
lähtevät pois, katsovat kyniään ja pistävät ne korvainsa taakse). Minä
olen mielihyvilläni, tyttäreni! että sinä olet tullut parempiin
ajatuksiin, että sinä olet heittänyt toisen rakkauden pois mielestäsi,
ja taivut minun tahtooni. Nuoret neidot katsovat vaan ulkomuotoa, ja
siksi juoksevat omaan turmioonsa. Minä olen valinnut tämän nuoren
miehen vävykseni, joka taidollaan saattaa kunniallisesti sinua elättää,
jos ei hänellä mitään olisikaan.
Leonora. Rakas pappa! Minä rukoilen nöyrimmästi, ett'ette muistele
entisiä. Sittemmin olen miettinyt mikä synti se on kun tehdään
vanhempain tahtoa vastaan. Mies on minulle mieleksi, ja olen tyytyvä
siihen, jonka rakas isäni on valinnut, niinkuin kyllä tiedän isäni ei
minuun kuuluvissa asioissa muuta päättävän kuin mikä on omaksi
hyödykseni ja onnekseni.
Bielgeschrey. Sinä, lapseni, olet ollut minulle kovin rakas, että minä
naittaisin sinun sille, jonka kanssa et sinä tulisi onnelliseksi. Niin
menkää nyt pois tuumaamaan keskenänne.
Leander. Suloisimmasti rakkain neitsy ja minulle tuleva morsian!
Muistellessani omain ansioini mitättömyyttä ja tyhjyyttä ja kuitenkin
ollessani niin suuressa arvossa teidän rakkaan isänne ajatusten
pääkirjassa, ovat kaikki minun aistimeni menemäisillään perikatoon ja
tekemäisillään kassahäviön. Nolla, se on tyhjän merkki, mutta kun
ykkönen pannaan sen viereen, tulee siitä kohta jotakin. Minä olen
arvotoin, ainoastaan ykkönen, joka ei merkitse mitään; mutta kun minun
ykköseni mitättömyys tulee neitsyen nollan lisäksi -- -- --? (Oldsur
survasee häntä selkään). Minä puhun pääni tässä poikki, ihana neito!
Minä olen ainoastaan nolla, joka ei merkitse mitään. Mutta neitsyen
ykkösen kanssa kun minun nollani yhdistetään, sitte siitä kohta jotakin
tulee.
Leonora. Herra! te laskette itsellenne liian vähän arvoa.
Leander. Minä kiitän teitä velvollisesti.
Oldsur. Pekka! tässä on sormus, jonka isä laittoi meille neitsyelle
annettavaksi.
Leander. Oikein, Joonas. Isäni käski sanoa nöyrimmän _salutem_, ja
pyysi neitsyen ottamaan tämän sormuksen käsistäni rakkauden merkiksi.
Leonora. Minä otan sen vastaan ja kiitän lempeimmästi.
Leander. Älköön sitä luettako miksikään aamulahjaksi, ihana neito! Se
on vaan vähäinen rakkauden merkki, jota ensin tavan mukaan näytetään,
ja on sama tapa saanut siitä alkunsa, että juurikuin sormus on
ymmyrkäinen, ja sillä ei ole alkua eikä loppua, niin -- -- --
Bielgeschrey. Malttakaa vähä, lapsukaiset! Minä panen pääni panttiin
siitä, että ruoka kiehuu yli kyökissä.
(Juoksee ulos).
Pernilla. Ha, ha, ha! Voi tuhannen lempo, kun te menettelette hyvästi!
Oldsur. Muutamissa asioissa on kuitenkin käynyt takaperin herralle,
niinkuin siinä, että riikinkukko pöyhistelee jalkojaan katsoessaan ja
että neito on nolla.
Leander. Miten sinä luulet minun muistavani kaikkea tätä joutavuutta.
Leonora. Voi! Meneehän se hyvästi kyllä. Nyt minä olen kihlattu teidän
kanssanne, rakas Leander, aivan isäni näkösällä. Mutta voi!
Pernilla. Aina teillä, mamseli, on edessä tuo mutta! Antakaa minun
pitää huolta lopusta.
Leander. Mutta kun nyt se oikea puukhollari tulee!
Pernilla. Mutta jos nyt taivas putoaa alas! Antakaa vaan minun vallita!
teillä ei ole muuta tekemistä kuin seurata minun käskyjäni. Minä olen
päällikkö ja te muut olette alamaiset, joiden ei tule pitää puhetta.
Mutta tuolla tulee herra takasin.
Bielgeschrey (tulee takasin). Se on valetta, Anni, älä sinä väitä sitä
vastaan, minkä minä näen paremmin. Näitä talrikkia ei ole kirkastettu
tuhalla. Niitä on kihnattu hiedalla, ja juuri siksi, että minä olen sen
niin usein kieltänyt! Jos minulla olisi aikaa tutkia astioita ja
lusikoita, olen varma, ett'eivät ne näytä ollenkaan paremmilta; mutta
minä olen ihminen; enhän minäkään voi tehdä enempää kuin mihin ihmisen
voimat riittävät. Eihän minulla ole silmiä takapäässä; minulla on
ainoastaan kaksi kättä, enkä minä saata olla kymmenessä paikassa
samalla kertaa. Jos kuitenkin kerrankaan eläessäni olisin niin
onnellinen, että voisin sanoa itselleni: mene nyt hyvin huoletonna
maata tahi ruualle, nyt tänäpäivänä ei ole enää mitään tekemistä. Mutta
semmoista aikaa ei tule koskaan; sillä minun toimitukseni ovat
ikäänkuin lumipallo; jota enemmän sitä vierittää eteenpäin, sitä
isommaksi se kasvaa. Mutta mitä näillä vierailla ihmisillä on täällä
tekemistä, Pernilla? Olisiko teillä, herrat, minun kanssani puhumista.
Leander ja Oldsur. Olisi.
Pernilla. Noh, herra, onhan se teidän vävynne.
Bielgeschrey. Oikein. Suokaa anteeksi; minä unhotan välistä itseni
toimituksissani. No, rakas vävyni, oletteko te tyytyvä kauppaan, ja
näettekö tyttärelläni olevan sellaiset omaisuudet, että hän saattaa
taivuttaa teitä rakkauteen?
Leander. Voi, minä olen niin rakastunut, että tuskin jaloillani voin
seisoa.
Bielgeschrey. Se on hyvä. Teidän häänne vietetään jo tänä iltana.
(Kihlatut kumartelevat). Pernilla! Minkä ajan luulet parhaaksi?
Pernilla. Herra ei suinkaan, minun ymmärtääkseni, saa aikaa ennenkuin
kello kuusi illalla; sillä nämä viisi kirjettä pitää ensin kääriä
kiini, panna sineettiin ja päällekirjoittaa. Ei se koskaan tapahdu,
ettei siihen tule mitään väliin, jota ei ole ajateltukaan; herrallahan
on aina se onni.
Bielgeschrey. Älähän muuta sano, Pernilla! Niin, rakas vävyni, te
tulette siis, muutamien sukulaisten parissa, kello kuuden aikana
illalla. Minä puolestani en tänne muuten muita tahdo, kuin veljeni
Leonardin ja notarion. Mutta, rakas vävyni! tahtoisin mielelläni
neuvotella teidän kanssanne muutamasta pienestä rätingistä, joka
minusta näyttää vaikealta.
Pernilla. Voi herra! jättäkää semmoiset asiat toiseen kertaan. Nythän
tällä miehellä on muutakin ajattelemista.
Bielgeschrey. Se on kyllä totta, mutta tässä olisi vaan
vähäinen kysymys, jonka sellainen mies, joka on niin taitava
luvunlasku-keinossa, kuin hän, kohta saattaa selittää minulle mieleksi.
Pernilla. Minä en ole koskaan herraa vastaan, mutta tähän en minä saata
suostua, että herra tahtoo vaivata rätingeillä sitä, joka on tullut
kosioimaan hänen tytärtänsä.
Bielgeschrey. Ole joutavoimatta! Mitä se on hänenmoiselle? Rätinki on
tämmöinen: mies myypi kymmenen tynnyriä rukiita tasapää-mitalla
kahteenkymmeneen riksiin, kuinka paljoa suuremmaksi nousisi hinta, jos
jyvät myytäisiin kukkurapäämitalla.
Pernilla. Voi herra! tuolla ovat taas muut kanat hypänneet mustan kanan
päälle ja ovat nyt sitä tappamassa.
Bielgeschrey. Voi! eikö se ole hirmuista?
(Juoksee ulos).
Leander. Voi Pernilla! me olemme pulassa.
Oldsur. Hitto korjatkoon häntä tuosta tasapää- ja kukkurapää-mitasta.
Leander. Minä en taida laskea viiteenkään asti, Ja minun pitää nyt
tehdä sellainen näyte luvunlaskussa.
Leonora. Siinä sen nyt näet, Pernilla, miten käypi, ja että ne
keinot -- -- --
Pernilla. Suu kiinni ja antakaa minun miettiä rauhassa! -- -- pötkikää
matkoillenne!
Leander. Mutta emmekö siitä tule luulon alaisiksi.
Pernilla. Pian ulos! muuta keinoa tässä kiireessä ei ole.