Kajaanin ja Oulujärven takaiset Kainuun korpiseudut, jotka maanselän
vedenjakaja erottaa Valkeaan mereen kallistuvasta Vienan-Karjalasta,
ovat meidän suurimpia sydänmaitamme. Täällä vielä äärettömät metsät
ja selkoset ulottuvat silmän siintämättömiin ja yhtyvät kaukaiseen
taivaanrantaan, ja vain pienoisina päivinä ovat ihmiseläjäin raatamisen
tulokset tässä metsien meressä.
Jylhä ja suurenmoinen on Kainuun erämaan luonto. Sadat toinen toistaan
korkeammat komeat metsäiset vaarat täällä kohoavat, semmoiset kuin
Hiisivaara ja Saukkovaara, Leipi- ja Lampovaarat, Kivesvaara, Myhkyri
ja Teiriharju, puhumattakaan valtavasta Naapurivaarasta ja mahtavasta
Paljakasta, joka laajana "maanselkänä" ulottuu monin peninkulmin
Ristijärven Uvalta Holstinjärven ohitse Hyrynsalmen Kytömäen kylille
ja siitäkin sivuitse, sekä kuulusta Vuokatista, josta "alkaa tunturien
juonto ja kulkee Lapinmaahan asti". Muutamille vaaroille sanotaan
sydänyön auringonkin näkyvän, niinkuin Kovallevaaralle Kiannan
perukoilla. Kiannan rajaseutu onkin niin taivahista maata, että siellä
eletään "peninkulmaa korkeammalla" Oulun merimaita.
Vaarojen välissä levittäytyvät suuret, aukeat suot ja rääsyiset rämeet,
taikka aukeavat siellä siintävät selät ja pilkottavat monilukuiset
metsäjärvet ja sadat lampareet. Näistä kaukaisista ylimaan soista,
järvistä ja hetteistä vetää mahtava Oulujoki vetensä. Pienoinen
Sarvijärvikin, joka on synkässä sydänmaassa, kymmenkunta peninkulmaa
Kiannan kirkolta pohjoiseen, Sarvikiven vierellä, Kiannan, Kuusamon
ja Vienan rajakulmauksessa, vierittää vesipisaransa Merikosken kautta
Pohjanlahden helmoihin. Kainuun soista saa myöskin Kiiminginjoki
alkunsa sekä osaksi iso Iijoki kokoo voimansa. Epälukuisten järvien
kautta vierivät sydänmaiden vedet ja monissa sadoissa koskissa ne
valkoisina vaahtopäinä pauhaavat.
Korpi on aina vanhoillinen, se vaalii huolellisesti vanhaa perintöä
ja vartioi, etteivät uudet virtaukset pääsisi sen rauhaa turmelemaan.
Se iloitsee kuullessaan Tapion haltioineen liikkuvan selkosissa sekä
Vetehisen veurehtivan järvissä, se ihan sykähtää nähdessään vanhan
erämiehen antavan uhrinsa tapionpöydälle, ja hyvillä mielin se
kuuntelee, kun harmaapäinen kalaukko sanelee isiltä oppimiaan lukuja
taikka kun koukkuselkäinen muori karjaa laskiessaan lukee ikivanhat
kauniit rukouksensa. Ymmärtävästi hymyillen se ohjailee naavaista
äijää, joka virsut jalassa, tuohitarakka selässä köppyröi koivumetsässä
tuohiköyden aineksia keräilemässä. Sillä korpi rakastaa kaikkea vanhaa
ja katoavaa ja kunnioittaa menneitten polvien tapoja, se tietää, että
ne, jotka isien opeissa elävät, osaavat myöskin antaa niille oikean
arvon ja kunnian.
Niin Kainuun korpimaissakin. Täällä ylimaissa asuu jäyhää vakavaa
raatajakansaa, joka monissa asioissa vielä elää entisissä opeissa ja
tavoissa. Täällä tapaa vielä vanhoja tietäjiä, jotka laskettelevat
jyhkeitä loitsuja ja manauksia, vanhoja karhumiehiä, jotka laulaen
ovat hiihtäneet kontionpesälle, kalaukkoja, jotka osaavat vaikka
kamalan kalavalan vannoa. Täällä vielä tervahauta korvessa haikuaa,
täällä kesäilloin lehmisavu suitsuaa pellolla, ja savupirttikin
sauhuaa sydänmailla. Täällä vielä vanhaan tapaan hevonen talvisin
pirtin ovinurkassa jarskuttaa apettaan, ja rahvas nukkuu öitään
pirtinlattialla, ja russakat pitävät öisiä kisojaan pirtinpöydällä.
Kyöpelit ja keijulaiset täällä kummittelevat, pellonaidan takana kasvaa
kalmakoivu, jolle kalmanvihat viedään, ja mäellä kohoaa kontiokuusi,
missä riippuu kaadetun karhun kallo.
Ken täällä avoimin silmin ja kuulevin korvin liikkuu ja vaivautuu
haastelemaan vanhojen kanssa, hän saa ihmeekseen kuulla paljon --
uutta, uutta kuulijalle, mutta todellisuudessa ikivanhaa tietoa, jota
nuo kunnioitettavat erämaan asukkaat ovat muistitietoinaan säilyttäneet
polvi polvelta.
Vanhojen haastatteluista on seuraavien kuvaustenkin aiheet kirjoitettu
muistiin muutamilla korpivaelluksilla Kainuun erämaissa. Jo kesällä
1907, retkeillessäni Pohjois- ja Itä- Karjalassa, pistäysin Kajaanin
kulmilla Sotkamossa, ja kesällä 1910 sattui kulkuni Suomen ja
Venäjän rajamaille Kuhmoon ja Kiannalle. Syksyllä 1913 sain lyhyen
käynnin Oulujärven rannalle Säräisniemelle, ja syyskesällä 1914 tein
pari-, kolmiviikkoisen retken Oulujärven pohjoisrannalle, Otermalle,
Jaalangalle ja Mieslahdelle. Mutta enimmät ainekset on kerätty kahtena
kesäkautena, 1915 ja 1916, jolloin kävin Kajaanin ylimaan pitäjät
Karjalan ja Vienan rajoja myöten ristiin ja rastiin.
Näillä matkoilla monet vanhat ikäloput vaarit ja monet katoovaikäiset
muorit haastoivat parhaansa, useasti mieli heltyneenä, vanha silmä
kirkkaana loistaen vaipuivat muinaisaikojen muisteluihin, ja veivät
kuulijansakin mukanaan muistojen maille. Parhaimpia ja auliimpia
kertojia olivat Kovan Jeru, Kylänmäen ukko ja Tiikkajan Anna Kiannalla,
Levävaaran ukko ja Lehmivaaran ukko Kuhmossa, Kypärävaaran Matti
Kemppainen, Rämsän ja Naurisahon ukot Hyrynsalmella, Jussi ja Liisa
Kyllönen sekä Latolan ukko Puolangalla, Kemppais-Paavo ja Oilingin
Hermanni Ristijärvellä, Suovaaran ukko Sotkamossa, Hautamäen muori
Kajaanin Murtomäellä ja Soppelon ukko Otermalla. Muutamilla vanhoilla
riitti jopa päiväkausiksi väsymätöntä tarinoimista, niinpä Kypärävaaran
vaarin kanssa pidettiin neli-, viisipäiväinen istunto.
Kainuun korpimaita on kyllä jo jonkun verran kirjallisuudessa
käsitelty, on pari pitäjänhistoriaakin sekä jokunen kansantapojen
ja kansanelämän kuvaus. Mutta vanhankansan elämää, sellaisena
kuin se esiintyy vanhojen muistannan aikana vanhoine omituisine
tapoineen, epälukuisine taikatemppuineen, loitsuineen ja uskomuksineen
sekä kotitoimissa että ulkotöissä, sekä arkisissa oloissa että
juhlienvietossa, on vain vähäisen kosketeltu. Ehkä siis seuraavatkin
korvenukkojen ja metsänmuorien hartaat muistelmat saanevat sijansa
muiden Kainuuta käsittelevien kirjojen lisänä.
Oulussa kesäkuulla 1922. Samuli Paulaharju.