MIKAEL AGRICOLA.
MARTTI TEITTI.
SIMO VIIPURILAINEN.
GERTRUD, saksalaisen lasimestarin vaimo.
Suomalaisia ylioppilaita Wittenbergissä.
Tapahtuu Wittenbergissä pyhäinmiesten aattona 1537.
Suomalaisten ylioppilasten asuinhuone Wittenbergissä. Perällä
pieniruutuinen akkuna. Sen edessä tilava, tukevatekoinen,
ristikkojalkainen pöytä. Pöydän takana penkki, samoin etupuolella.
Kummassakin päässä jakkarat. Vasemmalla ovi. Oikeassa peränurkassa
tilava vuode. Sen päässä pari kirstua. Oviseinällä riippuu nauloissa
muutamia vaatekappaleita. Pöydällä kirjoja, kirjoitusvehkeet
hanhensulkineen sekä rautainen kynttilänjalka, jossa lopullaan riutuva
talikynttilän pätkä niukasti valaisee huonetta.
Simo Viipurilainen, pitkä luiseva mies, istuu pöydän oven puoleisessa
päässä, selkä köyryssä, pää molempiin käsiin nojaten, ja väliin
käheästi yskien lukee ääneti edessään olevaa kirjaa. -- Martti Teitti,
lyhempi ja vantterampi, istuu huolettomassa asennossa pöydän takana ja
vihellellen piirustelee hanhenkynällä edessään olevan kirjan kanteen.
Kumpikin on puettu mustaan barettiin ja samanväriseen, kuluneeseen
kauhtanaan.
TEITTI. Kuuletko, Simo veljeni, kuinka suoleni panevat yhä äkäisempiä
protesteja tätä nykyistä olotilaamme vastaan?
SIMO (Päätään nostamatta.) Hm!
TEITTI. Jaksatko vielä muistaa, milloinka me viimeksi söimme?
SIMO. Mm -- mm -- tuota, eikö se ollut eilen illalla?
TEITTI. Eikö siitä todellakaan ole sen pitempi aika? Sanopas, onko
sinulla vielä ollenkaan nälkä? Saattaisitko panna suuhusi, jos tuohon
pöydälle äkkiä ilmestyisi esimerkiksi pyöreä ja paksu limppu ...
savustettu kinkku ... mehevä kappale keltaista juustoa...
SIMO (Vilkaisten kirjan yli pöydälle ja tehden levottoman liikkeen.)
Mm -- mm!
TEITTI. Sinähän olit aikoinasi noviisina Viipurin harmaakauhtanain
luostarissa. Eikö kaduta, ettet sittenkin tehnyt munkkilupausta? Saisit
nytkin täydellä vatsalla lukea pater-nosterisi ja heittäytyä levolle.
SIMO. Joutavia!
TEITTI. Muuten -- ravitseeko sinua ollenkaan tuo iankaikkinen
Tukydides? Ruumiillisesti nimittäin. Minun aivoni ainakin kieltäysivät
äsken luettua ymmärtämästä. Sen sijaan olen piirrellyt tässä
vaakunoita. Aatelisveri se, näes, minua siihen houkuttelee. Katsopas
tuossa (näyttää kirjankantta Simolle) se on Teitti-suvun vanha vaakuna.
Minulla pitäisi olla kaukaisia sukulaisia Skotlannissa, josta joku
esi-isistäni on joskus Suomeen retkeillyt. Niillä pitäisi olla
siellä oikein linnakin. Pirn of Teet. Eikös se kuulosta oikein
korkea-aateliselta? Mitäs arvelisit, jos heittäisin tämän
wittenbergiläisen nälkäkylän siihen ja lähtisin sinne sukulaisteni luo?
Sinä voisit seurata mukana minun aseenkantajanani.
SIMO. Älä joutavia!
TEITTI. Mutta oletpa sinä oikein vakavalla päällä! (Äänettömyys, jonka
kestäessä Teitti alkaa jälleen vihellellä.)
SIMO. Tuota ... luuletko veli Agricolan saavan kaupungilla mitään
aikaan?
TEITTI. En voi sanoa, sillä sydämeni lakkasi juuri nyt aavistuksia
tuntemasta.
SIMO. Kenen puoleen hän oikeastaan voisi enää kääntyä, sillä olemmehan
näinä päivinä miltei kaikki paikat läpi nuuskineet?
TEITTI. Mutta jospa hän on mennyt itse ukon puheille.
SIMO. Ukon?
TEITTI. Niin -- tohtori Martinuksen.
SIMO. Olisiko hän rohjennut?
TEITTI. Minusta oli hänen ryhtinsä lähtiessä hieman sellainen. Muuten
-- onko tuo kynttiläntynkäkin liittoutunut nälän kanssa meitä
kiusaamaan? Sehän jättää meidät siinä tuokiossa pimeyteen. Ja
muistaakseni se on viimeinen kynttilämme.
SIMO. Niin on.
TEITTI. Katsos, jos se nyt vain sammuu, ennenkuin -- ja nythän se sen
tekeekin, katsos vain! (Kynttilä riutuu sammuksiin; huonetta valaisee
sen jälkeen ikkunasta virtaava kuunvalo.) Ergo: fiat nox!
SIMO. Mitä sinun pitikään sanoa?
TEITTI. Niin että jos se sammuu ennenkuin Agricola palaa, niin se on
merkki siitä, että me saamme tyhjin vatsoin panna levolle. Niinkuin
nähtävästi saammekin. Parasta kuin laulamme sen tilaamme erinomaisesti
soveltuvan vanhan teinilaulun:
Sum in aliena provincia, conturbat me miseria,
Iam deficit substantia, evanuit laeticia,
evanuit laeticia,
ja sen päälle paneudumme vuoteeseen vartomaan Salvatorem Mortem.
SIMO. Ulkoa kuuluu askeleita. Luulen, että hän juuri palaa.
TEITTI. Mutta kynttilä ehti sammua ennen sitä.
AGRICOLA (Astuu huoneeseen ja pysähtyy pimentoon ovensuussa, josta
häntä ei näy.) Mihinkäs vankiluolaan minä olenkaan joutunut?
TEITTI. Muukalainen, ken lietkin, älä rohkene puhua vankiluolasta!
Sillä täällä asuu kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet
sido!
AGRICOLA. Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja harjoitatte
opintoja, kuten ahkeran ja nuhteettoman ylioppilaan tuleekin.
TEITTI. Niin, minä luulen, että Simo tuossa -- hoi, Simo, oletko vielä
elossa? -- niin, että Simo tuossa parhaillaan lukee Tukydideen
viimeistä sivua. Paasto on näet teroittanut hänen katseensa. Minussa
taasen syttyi, juuri kun tuo kynttilä sammui, mystikkojen sisäinen
valo, niin että sen avulla hyvin voisin lukea ukko Taulerin saarnoja,
jos niitä olisi tässä edessäni.
AGRICOLA. Mutta luulenpa, ettei hiukka maallista valoakaan olisi
haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän sinä, Simo, joka
olet ehtinyt jo kirjasi viime sivulle, menisi pyytämään emännältä
kynttilää? (Simo kähmii paikallaan mitään vastaamatta.) Simo, onko
sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? (Ääntänsä korottaen.) Mene
hakemaan emännältä kynttilää!
SIMO (Kähmien ja rykien.) Mutta ... kuinka sinne kehtaa?
AGRICOLA. Sanot vain, että dominus Agricola käski antaa.
SIMO. Mutta kun sinne on jo niin paljon entistäkin velkaa ... ja muori,
samoinkuin lasimestari itsekin, näyttää jo kovin tuikeasti meitä
katselevan.
AGRICOLA. Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan.
(Helistää pimeässä rahapussia.) Ymmärrätkö?