Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän ilta. Herra
armahda!
Tahtoisin, rakkaat lukijani, olla maalari, asettaakseni silmienne eteen
tämän toisen osan alussa ne eri asennot, joihin Tarasconin Tartarinin
_chechia_ (punainen lakki) joutui tuolla kolmipäiväisellä merimatkalla
_Zouave_-iaivalla Ranskan ja Algerian välillä.
Ensiksi, näettekös, se satamasta lähdettäessä sankarimaisena ja komeana
koristi kannella astuskelevan Tarasconilaisen kaunista päätä. Mutta
luokanpa siihen katse satamasta poistuttu, jolloin _Zouave_-laiva alkaa
keinua aalloilla; se vapisee, on hämmästyksissään ja ikäänkuin aavistaa
tulevien kärsimyksiensä ensi puuskauksia.
Etempänä Lionin lahdessa, mikäli edistytään aavalle merelle ja
aallot kiihtyvät, näette sen kamppailevan myrskyn kanssa, kohoavan
peljästyneenä sankarin päälaella, suuri sininen villatupsu pystyssä
keskellä meren hämärää ja tuulispäitä. Neljäs asento: Kello kuusi
iltapäivällä, Corsican rannikko näkyvissä; onneton _chechia_ roikkui
laivan laitasuojuksien yli tähystellen ja tutkien merta surkuteltavan
näköisenä... Lopuksi viides ja viimeinen asento: ahtaan kojun perällä
pienessä vuoteessa, joka on piironkilaatikon kaltainen, jotakin
muodotonta ja toivotonta liikkuu vaivaloisena päänalaisella. Se on
_chechia_, tuo lähdettäessä niin uljas _chechia_, nyt vajonneena
yömyssyn jokapäiväiseen tilaan sekä korviin saakka peittäen kalpeaa
pahoinvoinnista ähkivää päätä...
Oi! jospa Tarasconilaiset olisivat voineet nähdä suuren Tartarininsa
loikovan tuossa piironkilaatikossaan laivan kylki-ikkunoiden luomassa
himmeässä ja surullisessa valaistuksessa, keskellä kyökin ja kostean
puun äitelää hajua, joka panee laivamatkustajan voimaan pahoin;
jospa olisivat kuulleet hänen voihkivan höyrykoneen joka lyönnistä,
pyytävän teetä joka viides minuutti ja kiroilevan tarjoilevalle
palvelijalle pikkulapsen äänellä, niin kuinka suuresti olisivatkaan
pahoitelleet sitä, että olivat pakoittaneet hänet matkustamaan...
Kautta historioitsija-kunniani! tuo _turkkilais_-parka herätti
sääliä. Äkkiä merikivun yllättämänä ei miesraukka ollut ehtinyt
päästää irti algerialaista vyötään eikä vapautua aseistaan.
Suurivartinen metsästyspuukko ruhjoi hänen rintaansa, hänen nahkainen
revolverikotelonsa pieksi pahanpäiväisesti hänen sääriään. Päälle
päätteeksi Tartarin-Sancho napisi, voihki ja sadatteli lakkaamatta:
"Siinä sen nyt näet, senkin nahjus!... Johan tämän tiesin!... Kas vain!
lähdetään tässä Afrikkaan... No, siinä se nyt on, sinun Afrikkasi!...
Miltäpä tuntuu nyt, hä?"
Onnettomuuden yllykkeeksi tuo poloinen mies kojunsa ja valituksiensa
syvyydestä kuuli ison salongin matkustajien nauravan ja pelaavan
korttia. Matkaseurue _Zouave_-laivalla oli yhtä hilpeä kuin lukuisa.
Siihen kuului upseereja, jotka matkustivat takaisin rykmentteihinsä,
naisia Marseillen _Alcazarista_, kiertäviä ilveilijöitä, rikas
muhamettilainen, joka palasi Mekasta, hyvin ilveilevä montenegrolainen
ruhtinas, joka matki Ravel’ia ja Gil Pérès’tâ... Ei yhdelläkään
näistä henkilöistä ollut merikipua, ja he kuluttivat aikaansa
juomalla sampanjaa yhdessä _Zouaven_ kapteenin kanssa. Tämä oli
aimo marseillelainen elästelijä, joka piti taloutta Algierissa ja
Marseillessa, ja jolla oli tuo lystikäs nimi Barbassou.
Tarasconin Tartarin oli vihainen kaikille näille Velikullille. Heidän
hilpeytensä teki hänen kärsimyksensä kaksinkertaiseksi...
Viimein kolmannen päivän iltapuolella syntyi laivankannella omituinen
liike, joka herätti sankarimme hänen pitkällisestä horrostilastaan.
Etukannen kello kajahti. Merimiesten raskasten saappaiden kuultiin
kolisevan ylhäällä kannella.
"Eteenpäin!... Pakkia!" komensi kapteeni Barhassoun käheä ääni.
Sitten: "Top!" Seurasi suuri pysäys, tölmäys, sitten kaikki lakkasi...
Laiva vaan keinui hiljalleen oikealta vasemmalle kuten pallo ilmassa...
Tämä outo hiljaisuus kauhistutti Tarasconilaista.
"Herra armahda! laiva uppoaa!..." huusi hän hirvittävällä äänellä, ja
saaden takaisin voimansa vallan kuin lumouksen vaikutuksesta, hypähti
hän ylös makuusijaltaan ja syöksyi aseineen laivankannelle.