Marseillen satama. — Merelle! Merelle!
Ensimäisenä päivänä Joulukuuta 186-, kello kahdentoista ajoissa,
provensaalisen talviauringon valossa, selvällä kirkkaalla säteilevällä
säällä, näkivät marseillelaiset peljästyneinä Canebière-kadulle
[Marseillen kauneimpia satamaan johtavia katuja. Suoment. huom.]
ilmestyvän _turkkilaisen_ ja aika _turkkilaisen_ lisäksi!... Eivätpä he
koskaan olleet mokomaa nähneet; ja kuitenkaan eivät herra paratkoon,
turkkilaiset ole harvinaisia Marseillessa!
Puheenaoleva _turkkilainen_, — tarvinneeko minun sitä Teille sanoa? —
oli Tartarin, suuri Tarasconin Tartarin, joka kulki pitkin laivarantaa,
asearkkujensa, rohto- ja herkkulaatikkojensa seuraamana etsien
Touache-yhtiön lastauspaikkaa ja _Zouave-nimistä_ laivaa, jolla hänen
piti matkustaa Afrikkaan.
Korvat vielä täynnä tarasconilaisten hyvähuutoja ja hurmaantuneena
taivaan valosta ja merentuoksusta, astui Tartarin säteillen edelleen,
pyssyt olalla, pää pystyssä, tähystellen tuota ihmeellistä Marseillen
satamaa, jonka hän näki ensi kerran ja joka hänet lumosi... Miesparka
luuli näkevänsä unta. Hän luuli olevansa _merenkulkija Sinbad_ ja
harhailevansa jossakin sellaisessa tarumaisessa kaupungissa, joista
_Tuhat yksi yötä_ kertoo.
Siinä oli hänen edessään, niin kauas kuin silmä kantoi, lukemattomia
mastoja ja purjeraakoja, ristiin rastiin joka suuntaan.. Lippuja oli
kaikista maista, venäläisiä, kreikkalaisia, ruotsalaisia, tunisilaisia,
amerikkalaisia... Laivankannet olivat rantaan tasalla, kokkaraa’at
pistivät ylös rantaalle kuin painetti-rivit. Ylempänä laivassa
sijaitsi aallottaria, jumalattaria, pyhiä neitsyitä ja muita olentoja
esittäviä maalattuja puukuvia, joiden nimeä laiva kantoi; kaikki tämä
oli meriveden kuluttamaa, uurtamaa, vedestä lorisevaa, homeista.
Paikoittain näkyi laivojen välissä palanen merta ikäänkuin suuri liuska
öljyn tahraamaa silkkikangasta. Raakapuilla oli parvittain kalalokkeja,
jotka kuvastuivat somina valkoisina pilkkuina sinitaivasta vastaan,
sekä laivapoikia, jotka huusivat toisilleen kaikilla eri kielillä.
Laivarantaalla liikkui keskellä puroja, jotka tulvivat esiin
saippuatehtaista, vihreinä, sakeina, tummina, öljyn ja suodan
sekaisina, koko joukko tullipalvelijoita, asiamiehiä ja
tavarankuljettajia kaksipyöräisine kuomukärryineen, joita pienet
korsikalaiset hevoset vetivät.
Siellä oli omituisia myymälöitä, savuisia kojuja, joissa merimiehet
keittivät ruokiaan; lisäksi piippujen, apinoiden, papukaijojen,
köysien, purjekankaan kauppiaita; kummallisia romukauppoja, joissa
loikoi mullin mallin pieniä tykkejä, suuria kullattuja lyhtyjä,
vanhoja nostokoneita, vanhoja murtuneita ankkureja, vanhoja
touvistoja ja väkipyöriä ja puhetorvia ja merikiikareita Jean Bartin
ja Duguay-Trouin’in ajoilta. Myyjättäret tarjoilivat raakkuja ja
syömänäkinkenkiä, jotka kokoonpuristautuneina nirisivät kuoristaan
ulkona. Merimiehet kulottivat tervatönttöjä, höyryäviä patoja ja suuria
koreja, täynnä nilviäisiä, joita menivät viruttamaan suihkukaivojen
vaaleassa vedessä.
Kaikkialla oli suunnaton kasa kaikenlaisia kauppatavaroita:
silkkitavaroita, malmilajeja, puulasteja, lyijyharkkoja, kankaita,
sokeria, karuubihedelmiä, rapsatinauriita, lakritsia ja sokeriruokoja.
Itämaan ja länsimaiden tuotteet sekaisin. Suuria kasoja Hollannin
juustoja, joita genuattaret käsin värjäsivät punaisiksi.
Kauempana oli rannas viljan peitossa. Tavarainkuljettajat tyhjensivät
säkkejään korkeiden telineiden huipulta rantaäyräälle. Viljat näyttivät
kultavirralta, joka valui kuultavan savun keskellä. Punalakkiset miehet
seuloivat sitä, sen mukaan kuin sitä valui, suurilla aasinnahasta
tehdyillä siivilöillä ja panivat sitä rattaille, jotka poistuivat;
niitä seurasi vaimo- ja lapsiparvet luudat kädessä ja hyppysellinen
tähkäpäitä koreissaan... Etempänä oli laivakorjauslampi, jossa suuret
laivat loikoivat sivullaan; niiden kyljille sytytettiin risuja, jotta
ne saataisiin vapaiksi kiinitakertuneista merikasveista. Raakapuut
roikkuivat vedessä; ilmaan levisi pihkan haju, ja korvakalvoja
tärisytti työmiesten vasaraniskut, heidän päällystäessään laivanrunkoa
suurilla kuparilevyillä.
Paikoittain oli mastojen välissä avoin kohta. Siinä Tartarin
näki sataman suun, vilkkaan laivakulun, Maltan saarelle lähtevän
siron ja hyvin pestyn englantilaisen sotalaivan, jonka kannella
astui keltahansikkaisia upseereja, tai suuren marseillelaisen
kaksimastolaivan, joka lähti merille keskellä huutoja ja kirouksia,
ja jonka komentosillalla oli lihava, silkkilakkiin ja takkiin puettu
kapteeni; tämä jakeli komentosanojaan provensaalin kielellä. Laivoja
kiiti ulapalle täysin purjein. Toisia läheni auringonpaisteisesta
etäisyydestä hitaasti ja vallan kuin liehuen ilmassa.
Kaiken tämän kestäessä vallitsi hirveä melu, työntökärryjen
ratina, merimiesten huudot, kiroukset, laulut, höyrylaivojen
vihellykset, rummutukset ja torventoitotukset Saint-Jean'in ja
Saint-Nicolas’n linnoituksista, kellojen äänet La Major-, Accoules- ja
Saint-Victor-kirkoista; tämän lisäksi mistral-tuuli tempasi, pyöritti,
pudisti niitä ja sekoitti ne omaan vinkunaansa, tehden niistä hurjan,
rajun musiikin, sankarimaisen lähtöfanfaarin, joka herätti matkahalun,
halun lähteä kauas ja saada siivet.
Tämän kauniin fanfaarin kaikuessa peloton Tarasconin Tartarin astui
laivaan matkustaakseen jalopeurojen maahan.