Lähtö.
Vihdoin se saapui, tuo juhlallinen päivä, tuo suuri päivä.
Aamun valjetessa koko Tarascon oli jaloillaan, täyttäen Avignon tien ja
Tartarinin pienen talon edustan.
Siinä oli väkeä ikkunoissa, katoilla, puissa; Rhônella kulkevia
merimiehiä, rantajätkiä, kenkienkiiloittajia, porvareita,
kankaanluojattaria, klubin jäseniä ja sanalla sanoen koko kaupunki;
tämän lisäksi myöskin Beaucairen asukkaat, jotka olivat kulkeneet
yli sillan, ja kaupungin lähiseudun yrttitarhurit. Siinä nähtiin
kärryjä suurine vedenpitävine kuomineen, viinitarhatyömiehiä
nauhoilla, kulkusilla, ruususolmuilla ja kelloilla koristettujen
sekä lauttahaloilla sälytettyjen muulien selässä, jopa siellä täällä
joku soma Arles’n tyttö, joka ohimot koristettuina taivaansinisellä
nauhalla, istui rakastajansa takana pienen camarguelaisen raudanharmaan
hevosen selässä.
Koko tämä kansanjoukko hääri ja tunkeili Tartarinin oven edessä, tuon
hyvän herra Tartarinin, joka lähti tappamaan jalopeuroja _turkkilaisten
pariin_.
Tarasconilaisten mielikuvituksessa Algeria, Afrikka, Kreikka, Persia,
Turkki ja Mesopotamia kaikki yhteensä muodostavat suuren, hyvin
epämääräisen, melkein tarumaisen maan; ja oloa siellä kutsutaan oloksi
_turkkilaisten parissa_.
Keskellä tätä väentungosta lakkien metsästäjät kulkivat edestakaisin
ylpeinä johtajansa triumfista ja jättäen jälkeensä ikäänkuin kunnian
uurtamia vakoja.
Jättiläispuu-talon edessä oli kahdet suuret työntökärryt. Aika
ajoin ovi aukeni ja silloin nähtiin muutamien henkilöiden vakavina
astuskelevan pienessä puutarhassa. Miespalvelijat kantoivat ulos
matkalaukkuja ja kirstuja, jotka he latoivat työntökärryille.
Jokaista uutta tavaramyttyä ulos tuotaessa, väkijoukko vavahteli.
Näitä esineitä mainittiin ääneen. "Tuossa on suojasteitta... Tuossa
ovat säilytetyt herkkutavarat... rohdosarkku asearkut..." Ja lakkien
metsästäjät antoivat tarpeellisia selityksiä.
Äkkiä, noin kello kymmenen ajoissa, syntyi suuri levottomuus
väkijoukossa. Puutarhan portti kääntyi rajusti saranoillaan.
"Hän tulee!... hän tulee!" huudettiin.
Hän tulikin...
Kun hän ilmestyi kynnykselle, lähti väkijoukosta kaksi hämmästyksen
huutoa.
"Sehän on _turkkilainen_"...
— "Hänellä on silmälasit!"
Tarasconin Tartarin oli näet pitänyt velvollisuutenaan pukeutua
algerialaiseen pukuun, koska hän oli lähdössä Algeriaan. Tämän puvun
muodostivat valkeasta palttinasta tehdyt roimahousut, pieni ahtaasti
istuva takki metallinappineen, leveä punainen vyö vatsan ympärillä;
kaula oli paljaana, hiukset ajettuina otsalta, ja päässä suunnattoman
suuri _chechia_, (punainen turkkilainen lakki) jossa oli mahdottoman
pitkä sininen tupsu... Siihen kuului lisäksi kaksi raskasta pyssyä,
yksi kummallakin olalla, suuri metsästyspuukko kupeella, vatsalla
patruunalaukku ja lonkalla revolveri, joka kolisi nahkakotelossaan.
Siinä kaikki...
Eipä toki! anteeksi, unhoitin silmälasit, äärettömät, siniset
silmälasit, jotka varta vasten olivat ilmestyneet lieventämään
sankarimme ylen julmaa ulkomuotoa!
"Eläköön Tartarin!... eläköön Tartarin!" ulvoi kansa. Suuri mies
hymyili, mutta ei tervehtinyt, sillä pyssyt häntä vaivasivat.
Sitäpaitsi hän nyt tiesi kuinka paljon sopii luottaa kansansuosioon;
ehkäpä hän päälle päätteeksi sielunsa syvyydessä kirosi hirvittäviä
kansalaisiaan, jotka pakottivat häntä matkustamaan, hylkäämään pienen,
sievän kotinsa valkoisine kiviseinineen ja vihreine ikkunaverhoineen...
Mutta tätä ei näkynyt pinnalla.
Tyyneenä ja ylpeänä, joskin hieman kalpeana, kulki hän edelleen
viertotietä pitkin, katseli työntökärryjään ja poikkesi, huomattuaan,
että kaikki oli kuin olla piti, rautatieasemalle johtavalle tielle,
kääntymättä kertaakaan katsomaan jättiläispuu-taloa. Hänen jälessään
astuivat kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari ja presidentti
Ladevèze; sitten seurasi asekauppias Costecalde ja kaikki lakkien
metsästäjät, sitten työntörattaat ja viimeksi kansa.
Asemasillalla asemapäällikkö odotti häntä, — vanha afrikkalainen
vuodelta 1830, joka moneen kertaan lämpimästi pudisti hänen kättään.
Pariisin—Marseillen pikajuna ei vielä ollut saapunut. Tartarin ja hänen
kunniavahtinsa menivät sisälle odotussaliin. Tapaturmien välttämiseksi
suljetutti asemapäällikkö rautaristikkoportit heidän jälkeensä.
Neljännestunnin kuluessa Tartarin käveli edestakaisin odotussaleissa
lakkien metsästäjien keskellä. Hän puhui heille matkastaan,
metsästysretkistään, luvaten lähettää heille vuotia. Pysyäkseen
paremmin Tartarinin mielessä, kirjoittivat he nimensä hänen
muistikirjaansa, ikäänkuin tuollaisen taljan lähettäminen olisi ollut
pelkkää leikintekoa.
Peloton Tarasconilainen oli levollinen ja lempeä kuin Sokrates sinä
hetkenä, kun hän tyhjensi myrkkypikarin, ja hänellä oli sana kullekin,
hän hymyili kaikille. Hän puhui teeskentelemättä ja ystävällisesti;
näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jättää jälkeensä kokonaisen
tulvan viehätystä, kaihoa ja hyviä muistoja. Kuullessaan johtajansa
näin puhuvan, saivat kaikki lakkien metsästäjät vedet silmiin, muutamat
tunsivat tunnonvaivojakin, kuten presidentti Ladevèze ja apteekkari
Bézuquet.
Tavarainkuljettajat itkivät nurkissa. Ulkoa kansa katsoi sisälle
ristikkoaitauksen läpi ja huusi: "Eläköön Tartarin!"
Viimein kello soi. Kumea pyörien jyrinä ja räikeä vihellys kuului
rautatieholveista... Vaunuihin! vaunuihin!
"Hyvästi Tartarin!... hyvästi Tartarin!..."
— Hyvästi, kaikki! mutisi tuo suuri mies, ja suudellen kelpo päällikkö
Bravidaa poskelle antoi hän jäähyväissuudelman rakkaalle Tarasconilleen.
Sitten hän keikahti vaunusillalle ja astui vaunuihin; ne olivat täynnä
pariisittareita, jotka olivat vähällä pelästyä kuoliaaksi nähdessään
tämän kummallisen miehen lukuisine pyssyineen ja revolvereineen astuvan
sisälle.