Produced by Tapio Riikonen
NIILO KLIMIN MAANALAINEN MATKA
Kirj.
Ludviikki Holberg
Ruotsinkielisen kolmannesta painoksesta suomentanut Arvo Lempiranta
Waasan Painoyhtiö, Waasa, 1884.
Lukijalle!
Kaksi vuosisataa on kulunut siitä, kun Ludviikki Holberg, epäilemättä
muuan kahdeksannentoista vuosisadan nerokkaimpia kirjailijoita, näki
päivän valon. Ja vielä tänä päivänä ovat useimmat tämän tanskalaisen
kirjaniekan kirjallisista tuotteista suomalaiselle yleisölle oudot.
Meidän tietääksemme löytyy ainoasti kolme hänen teoksistansa suomen
kielelle käännettyinä, nimittäin "Erasmus Montanus", "Jeppe
Niilonpoika", ja "Ei ole aikaa", paitsi eräs pienempi, nimittäin
"Arapian pulveria". Mutta hänen suurimmat mestariteoksensa, hänen
näytelmänsä, mitkä etusijan anastavat, sekä myös hänen kertomukselliset
ivateoksensa aikansa virheistä, joihin viimeksi mainittuihin on
parhaimpien joukkoon kuuluvina luettava "Niilo Klimin maanalainen
matka", ovat tämän saakka olleet täällä vieraat, mitä kyllä on
valitettavana tosiseikkana pidettävä. Tämän älyten olemme päättäneet
suomalaisessa puvussa tämän teoksen julkaisemisella antaa suomalaiselle
kirjallisuudelle arvokkaan lisän ja samalla arvollisesti jnhlittaa
200:n vuotista muistoa siitä miehestä, joka neronsa voimalla on tehnyt
vanhuudelle murroksen ja raivannut tien uusille ja vapaamielisille
aatteille, ei ainoasti isänmaassansa Tanskassa, vaan kaikissa
pohjoisissa maissa, niin, Euroopassa.
Tosin on totta että tämä ivalliseen tapaan koottu teos, omintakeisine
käsityksineen valtiosta, kirkosta j.n.e., saattaa näyttää ja
näyttääkin vanhentuneelta meidän pitkälle edenneessä aikakaudessamme.
Pintapuolinen katsoja saattanee, nyt enään pitää sen arvon
vähäpätöisenä. Kuitenkin on tämmöinen katsantotapa varsin väärä. Sillä
se päämäärä, jonka Holberg on pannut eteensä tässä, niinkuin melkein
kaikessa runoilemisessansa, on ruoskimalla aikansa järjettömyyksiä, sen
takaperäisiä tapoja ja tottumuksia, sen orjallista nöyrtymistä yleisön
tuomiolle, ollut temmata se ennakkoluuloistansa. Hänen "Niilo
Klimiänsä", joka käsittelee näitä aineita ja antaa lisän aikansa
tuntemiselle, on sentähden pidettävä ensimmäisen luokan
kirjallishistoriallisena tuotteena, millä kaikkina aikoina on
pysyväinen arvonsa. Me jätämme lukijan itse tehtäväksi tarkemmin
määritellä arvostelunsa tästä merkittävästä kirjallisuuden hedelmästä,
ja me olemme vakuutetut siitä, että jokainen, jolla on jotakin
tarkkanäköisyyttä, epäilemättä keksii tuon syvän vakavuuden ja ylevän
siveellisyyden, mikä tämän ivan takana piilee. Ennenkun jätämme tämän
suomennoksen lukijan käsiin, tahdomme me kuitenkin ensin antaa
seuraavat tärkeimmät elämäkerralliset tiedot tekijän vaihteista
rikkaasta elämästä.
_Ludviikki Holberg_ syntyi 3:na päivänä Joulukuuta 1684 Bergenin
kaupungissa Norjassa. Hänen isänsä, Kristen Nielssen Holberg,
oli halvasta rengistä ja sotamiehestä palvellut itsensä
everstiluutnantiksi; äidin nimi oli Kaarina Lem, Bergenin pispan,
Munthen, tyttären tytär. Ajan tapaan kirjoitettiin nuori Ludviikki,
joka oli nuorimpia kahdestatoista sisaruksesta, isänsä rykmenttiin.
Tuskin kymmenen vuotiaana oli hän jo orpo; ja kun ei häntä sotatoimi
miellyttänyt, pani muuan hänen enonsa, Pederi Lem, joka vanhempain
kuoltua oli ottanut pojan huostaansa, hänen kouluun Bergeniin. Luku
kävi rivakkaasti ja jo v. 1702 otti hän ylioppilastutkintonsa
Kyöpenhaminassa. kuitenkaan hän ei rahojen puutteen tähden saattanut
oitis ruveta yliopistossa opintoja harjoittamaan. Hän tutki kuitenkin
ahkeruudella ja menestyksellä jumaluusoppia ja uusia kieliä ja saattoi
jo v. 1704 korkeimmalla arvosanalla suorittaa papillisen
virkatutkinnon. Mutta rahat olivat lopussa; hänen täytyi ottaa
kotiopettajantoimen vastaan lehtori Smediltä Bergenissä. Tämä oli
paljon kulkenut mies, jonka päiväkirjan tapaan tehtyjä matkakertomuksia
Holberg suurimmalla mielihalulla tutkieli. Ja jota enemmän hän luki,
sitä suuremmaksi tuli halunsa itse saada katsella maailmaa omaa maatansa
ulompana. Hän rupesi sentähden kokoomaan kaikki, mitä hän suinkin voi,
saadakseen lähteä ulkomaille ja saatuansa kokoon noin 60 riksiä lähti
hän matkalle ja ohjasi kulkuansa Hollantiin. Niinkuin näemme ei hänellä
liikoja rahoja tämmöiselle matkalla ollut, eikä tavallinen ihminen
olisi uskaltanutkaan näin vähin varoin lähteä matkalle. Mutta Holberg
ei ollut niitä jotka toivottomuuteen syöksyivät; hän toivoi
ansaitsevansa jotakin, opettamalla vieraita kieliä. Ja lisäksi oli
hänellä murtamaton luonto; mitä hän kerran oli päähänsä saanut, se
pysyi siellä.
Vuoden hän oleskeli Amsterdamissa. Sieltä täytyi hänen lääkärin
määräyksestä lähteä kylvyille Aakeniin, johon saapuessaan hänellä oli
6 riksiä taskussaan. Täällä eli hän niin säästäväisesti kuin ylioppilas
konsanaan on elänyt, mutta minne mennä 6:lla riksillä ja sairaalla,
työhön kykenemättömällä ruumiilla? Hätä hänen silloin pakoitti tekoon,
jota hänen tukala tilansa tosin penseyttää, mutta jota siveelliseltä
kannalta katsoen ei kuitenkaan saateta puolustaa. Kun rahapulansa oli
suurimmillaan, eikä hänellä ollut keinoa vuokransa maksamiseen, koetti
hän nimittäin karata pois maksamatta. Hän oli kuitenkin, niinkuin hän
itse sanoo, "kepuli tähän työhön", minkätähden isäntä saikin hänen
kiinni ja hänen täytyi maksaa joka äyrin. Jalkasin ja sanomattomia
hankaluuksia kärsien, sairaana sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta,
lähti hän takasin Amsterdamiin. Täällä hän sai rahaa kotomatkaansa ja
lähti niin Kristianssandiin; sukulaistensa ja ystäviensä luo Bergeniin
hän ei uskaltanut mennä, peljäten joutuvansa heidän pilkkansa
esineeksi.
Kristianssandissa tuli hän tutuksi erään Trondhjemiläisen ylioppilaan,
Kristeni Briksin kanssa, joka vei hänen kaupungin etevimpiin
porvarisperheisiin, joiden lapsille hän sai ruveta opettamaan kieliä.
Ja hänen maineensa kielen opettajana kasvoi joka päivä ja samaten myös
oppilasten luku. Niin oli hän kevääsen v. 1706 taas säästänyt niin
paljon rahoja, että hän Briksin kanssa saattoi lähteä Englantiin.
Täällä Oksfordin yliopistossa, tutki hän ahkerasti kaksi vuotta,
käyttäen lomaa ainoastaan kahdesti jalkasin Lontoossa käydessään.
Säästävästi hän kuitenkin sai elää. Välttämättömimpiin menoihinsa sai
hän rahaa kielien ja soitannon opettamisella. Hän oli nimittäin
jotenkin taitava huilun soittaja, ja otettiin jäseneksi erääsen seuraan
nimeltä: "the musical club"; näin saavutti hän kaikkien luottamuksen ja
toveriensa ystävyyden.
Kesällä v. 1708 tapaamme me jälleen Holbergin Kyöpenhaminassa
yksityisenä luennonpitäjänä lukuisalle, vaan ei juuri kiitolliselle
kuulijakunnalle. Sillä kyllä kaikki tarkkuudella seurasivat hänen
luentojansa, mutta maksun tullessa kysymykseen lähtivät useimmat
oppisalista. Sitte lähti hän taas samana vuonna syksyllä Saksanmaalle
vieden muassaan erään nuoren ylioppilaan Leipsigiin kasvatettavaksi.
Hän kävi myös Hallessa ja palasi alkupuolella v:tta 1709
Kyöpenhaminaan.
Nyt loppuivat ajaksi hänen matkailemisensa. Hän sai nimittäin vuodeksi
kotiopettajan paikan erään varakkaan Amiraali Gjedden luona, joka
hänelle hankki pääsön n.k. "varkin kollegiumiin", missä hän vapaasti
sai täyden elannon. Neljä vuotta oleskeli hän täällä ja sillaikaa
julkasi hän ensimmäiset teoksensa, jotka koskivat historiallisia
aineita; niistä mainittakoon teos Kristiani IV:nnen ja Fredrikki
III:nnen hallituksen ajasta, mikä käsikirjoituksena jätettiin
hallitsevalle kuninkaalle Fredrikki IV:nnelle, joka niin mielistyi
tähän että Holberg v. 1714 nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi ja
sai 100:n riksin suuruisen vuotuisen apurahan, joka velvoitti hänen
oleskelemaan jossakin ulkomaan protestanttisessa yliopistossa. Holberg
lähti mielellänsä matkaan, vaan ei mihinkään protestanttiseen
yliopistoon. Hän oli Englannissa mielistynyt historiallisiin
tutkimisiinsa ja lähti nyt niitä jatkamaan Pariisiin, jossa hän tällä
kertaa viipyi kaksi vuotta kooten kokemuksia, jotka varmaankin
keijuivat hänen mielessään Niilo Klimiä kirjoittaessaan. Pariisista hän
matkusti Roomaan Lyonin ja Genuan kautta. Täällä olivat varansa jälleen
ylen vähissä, niin että hänen usein saattoi nähdä liikuttavan kauhaa
padassa yhdellä kädellänsä ja toisella tekevän muistoonpanoja
paperille; hän oli melkein kurjassa tilassa. Mutta jos Ludviikkimme
tähän saakka olikin saanut kaikellaisia vastuksia kärsiä, eivät ne
olleet mitäkään verraten niihin, joita hän, kuten tavallisesti jalkasin
kalkeissaan, sai kokea palausmatkallansa Roomasta. Taistellen tauteja
ja köyhyyttä vastaan laahasi hän itseänsä Apenniinien ja Alppien poikki
Savoyenin kautta Pariisiin, jossa hän turhaan etsi lääkettä kiusaavan
vilutautinsa poistamiseksi. Siitä hän kuitenkin pääsi, edelleen
kulkeissansa kotiopäin ja poiketessaan Amsterdamiin, missä hän myös sai
lainata vähän rahoja ja pääsi taas onnellisesti Hampurin kautta
Kyöpenhaminaan v. 1717. Tämä oli hänen viimeinen matkansa, mutta se oli
hänelle myös runsaimmat kokemukset antanut. Nyt alkaa hänelle
levollisempi elämä täynnä tärkeätä ja merkittävätä vaikutusta tieteen,
taiteen ja kirjallisuuden palveluksessa.
Kohta kotiotulonsa perästä nimitettiin Holberg metafysiikan eli
viisausopin professoriksi. Tämä aine ei ollut ensinkään hänen
mieleensä, vaikka sitä tiedettä silloin pidettiin suuressa arvossa.
Hän otti sen kuitenkin vastaan mieluummin kuin nälkään kuolemisen. Ja
kukapa hänen sijassaan olisi toisin tehnyt!
Nyt oli siis Holberg saanut ei ainoasti professorin nimen vaan
tulotkin, joten hän pääsi velkojensa maksamisen tilaisuuteen ja sai
elää huoletonta elämää. "Ei niin hyvää ettei sitä paha seuraa",
sanotaan, ja niin kävi tässäkin. Holbergin virkaveljet tiesivät
hyvästi, ettei metafysiikka ollut hänen parhaita puoliansa, jonka
tähden häntä kaikkialla kohtasi pilkallisia ja kateellisia katseita.
Eivätkä hänen vastustajansa vaijenneet sittekään kun Holberg v. 1718
tuli latinan kielen professoriksi. Tässäkin aineessa pidettiin hänen
tietonsa ala-arvoisina. Ja miksi? Siksi että hän kirjoituksissaan
mieluummin käytti tanskalaista äidinkieltänsä, kuin tavallisesti
käytettyä latinaa; siksi että hän, sydämensä pohjasta rakastaen omaa
äidinkieltänsä, oli päättänyt kokonansa omistautua sen viljelemiselle
ja kehittämiselle, mutta sitä vastoin latinan kielestä oli usein
sanonut, että se, oli kuollut kieli, jota hän oli oppinut ainoasti
välttämättömyyden tähden, ei muun vuoksi. Kuitenkaan ei kukaan
puolueeton saata moittia hänen tietojansa latinan kielessä, ja varsin
varmaa on, että hän sitä tunsi enemmän kuin metafysiikkaa. Ja onpa hän
kirjoittanutkin useat teoksensa latinan kielellä. Hänen "epistolansa"
Niilo Klimin matka, tavalliset vuosiväitökset Vartin kollegiumissa y.m.
teokset ovat kirjoitetut latinaksi.
Suurimman kirjallisen vaikutuksensa toimitti Holberg vv. 1718-1728.
Tällä ajalla kirjoitti hän ensimmäisen suuren ivallisen teoksensa,
Pietari Parsin, ja useimmat huvinäytelmänsä. Pietari Parsissa hän
sattuvasti ruoskii aikansa suhteita. Harvat kuitenkin oikein älysivät
tämän mestariteoksen päätarkoitusta; sitä, että hän siinä löi iskujansa
yleiseen henkilöitä tarkoittamatta; moni luuli Holbergin heitä
tarkoittavan ja etsivät kaikin tavoin kostoa hänelle. Kun eivät he
voineet muuta tehdä, anoivat he, että pyöveli määrättäisiin tämä teos
roviolla polttamaan (Sic!) Fredrikki IV:nnen valistuneen käsityksen
kautta tästä teoksesta, ei sen tarvinnut tätä marttyyriutta kuitenkaan
kärsiä.
Ensimmäiset huvinäytelmänsä kirjoitti Holberg v. 1720. Tähän yritykseen
yllytti häntä ennen kaikkia hänen palava rakkautensa isänmaahan,
kansaan ja äidinkieleen; nämä hän, oikeana, kunnon kansalaisena, piti
pyhimpänä omaisuutenansa. Käsittäen näytelmän suuren merkityksen
valistuksen välikappaleena, ei hän saattanut kärsiä sitä, että Talian
temppeliportit paiskattiin auki ylhäisille, mutta olivat suljettuina
jokaiselle, joka ei osannut - ranskan tai saksan kieltä. Muutamien
vaikuttavien henkilöitten auttamana onnistui hänen saada eräälle
ranskalaiselle näyttelijälle, jonka nimi oli Montaigue, hankituksi
luvan, Kyöpenhaminassa avata teaatterin, jolta ainoasti tanskalaisia
näytelmäteoksia piti näyteltämän. Tämä tapahtui v. 1720. seitsemän
vuotta eteenpäin teaatteri kannatti itseänsä jotenkin hyvin; varsinkin
piti sen näytelmävaroista huolta Holberg, joka "nyt sai halun, muiden
kansojen esimerkkiä seuraten, kirjoittaa muutamia komedioita
äidinkielellä", ja ennenkuin v. 1722 oli umpeen kulunut, oli viisi
ensimmäistä hänen kirjoittamaansa näytelmää jo näytetty. Vuotta
myöhemmin oli hänellä valmiina kymmenen uutta näytelmää, joista
mainittakoon "Ulysses fraa Ithaka" sekä suomeksi jo käännetyt "Ei ole
aikaa" ja "Erasmus Montanus". "Jeppe Niilonpoika" ilmestyi jo
ensimmäisten joukossa. Kaikkiansa on Holberg kirjoittanut 32 näytelmää.
V. 1727 näyteltiin hänen viimeinen näytelmänsä, "Tanskalaisen komedian
hautajaiset". Sitte suljettiin teaatteri, osaksi Kristian V:nnen
valtaistuimelle nousemisen, osaksi rahanpuutteen tähden.
Kaikkien hänen näytelmiensä pohjassa tavataan syvä pyrkimys aikaa
uudesta muodostamaan; kaikessa, mitä hän on kirjoittanut, kaikuu
muutoksen, parannuksen, edistyksen sotahuuto. Sitä paitsi ovat hänen
näytelmänsä ylein arvollisena lisänsä Tanskan kansan ja sivistyselon
tuntemiseen.
V. 1730 nimitettiin Holberg historian professoriksi mistä ajasta
ruveten hän omistautuu historialliselle kirjallisuudelle. Muutama
näytelmä, "Nicolai Climii iter subterraneum" (tämä teos) ilmestyi
kuitenkin tällä ajalla. Kuitenkin on luultavata, että viimeksi mainittu
on kirjoitettu jo aikoja ennen ilmestymistänsä, joka tapahtui 1741.
Holbergin historiallisista teoksista mainittakoon "Tanskan valtakunnan
historia" (1732-1735) ja "kirkkohistoria" (1738). Sitä paitsi on hän
meille jättänyt "Siveellisiä ajatuksia" (1744) ja "Epistolia"
(1748-1754) -- --
Semmoinen oli pääasiallisesti sen miehen elämä ja vaikutus, jonka
nerokasta, tietä murtavata työtä isänmaan ja ihmiskunnan palveluksesta
ei aikojen aikoina unhoteta.
Ludviikki Holberg kuoli 28:na päivänä Tammikuuta v. 1754 aamulla. Kun
lääkäri hänelle ilmoitti hänen kuolinhetkensä jo olevan lähellä,
vastasi hän levollisesti ja vakaasti: "Onpa hyvä että minä kaiken
elämäni ajalla olen kokenut olla hyödyllinen kansalainen isänmaassani;
minä sentähden mielelläni kuolen, kun havaitsen etteivät sieluni voimat
minua enään auta."
* * * * *
Mitä suomennokseen tulee, olen siinä vierasten sanojen, varsinkin
tieteellisten nimien suhteen noudattanut sitä, että semmoisia sanoja,
jotka jo ovat kansaan perehtyneet, olen pysyttänyt alkuperäisinä, mutta
harvinaisemmat olen suomeksi kirjoittanut. Teoksesta löytyvät
kuvituksen rakentamat nimet ovat, kun niitä ensi kerran mainitaan,
painetut latinalaisilla kirjaimilla [tässä merkitty _alaviivoilla_],
että lukijan on helpompi siten eroittaa ne todellisista nimistä. --
Tietysti tämmöisen teoksen suomentaminen oikeastansa kysyisi suurempaa
kykyä, kuin minulla on tarjona mutta kun suuremmat vaikenivat uskalsin
minä siihen ryhtyä, ja olen vakuutettu siitä, että valistunut lukija
hyvän tarkoitukseni tähden penseydellä arvostelee tätä yritystäni kun
sen nyt jätän suotuisan lukijakunnan käsiin.
Vaasassa, Joulukuussa 1884.
Arvo Lempiranta
NIILO KLIMIN MAANALAINEN MATKA
ENSIMMÄINEN LUKU.
Tekijän matkustus alas maanalaiseen maailmaan.
Vuonna 1664 Kyöpenhaminan yliopistossa saatuani "kiitettävän"
arvosanan molemmissa tutkinnoissani, filosofiallisessa ja
jumaluusopillisessa, päätin matkustaa kotia ja astuin eräälle laivalle
jonka matkan määrä oli Bergenin kaupunki Norjassa. Minulla oli
loistavat todistukset kummastakin tiedekunnasta, mutta kukkaroni oli
tyhjä: tämä muuten kohtalo, mikä oli yhteinen minulla ja norjalaisilla
ylioppilailla yleensä, jotka parhaastansa tyhjennetyin kukkaroin
palasivat takaisin runotarten temppelistä. Me saimme hyvän tuulen ja
muutaman päivän onnistuneen purjehduksen perästä me laskimme ankkurimme
Bergenin satamassa.
Niinpä olin siis onnellisesti ja hyvin säilyneenä kotona taas.
Oppineemmaksi olin kyllä tullut, mutta en juuri rikkaammaksi ja minun
täytyi sentähden jonkun ajan kululla turvautua sukulaisten ja ystäväin
apuun. Tavallansa minä siis valvoin toimeentuloani kerjäläisenä,
olematta kuitenkaan laiska taikka toimeton; sillä, käytännöllisellä
tavalla päästäkseni tilaisuuteen vaurastumaan fysiikassa (jota minä
parhaiten olin tutkinut), ja urkkimaan maanpallon laatua sekä vuorten
sisustaa, harhailin minä näkymättömästi pitkin seudun jokaista loukkoa.
Ei ollut ainoatakaan kalliota, oli se kuinka syvää rotkoa, että se
olisi pelvoittanut minua sinne ryömimästä, uteliaana kuin olinkin
saamaan selvää eikö siellä ollut mitään luonnontutkijan saatavana.
Sillä sangen paljon löytyy isänmaassamme, jota emme saa nähdä, taikka
kuulla siitä puhuttavankaan, mutta josta kyllä saisimme sekä lukea että
kuulla puhuttavan ja vieläpä kuunnella laveoita selityksiäkin, jos tämä
kohdattaisiin Ranskassa, Italiassa, Saksassa taikka jossakin muussa
ihmeistä rikkaassa maassa, mikä osaa ne sopivasti maailmalle kantaa.
Monen muun muassa, joka minusta ihmeelliseltä tuntui, löytyi syvä ja
jyrkkä rotko erään vuoren huipusta, jolle vuorelle seudun kansa oli
antanut nimen Flöjen. Tästä rotkosta puhkui esille säännöllisiä, eikä
suinkaan vastenmielisiä tuulenpuuskia, ikäänkuin se alituisella
huokaamisella milloin olisi vetänyt puoleensa milloin taas puhaltanut
ulos sisuudestansa ilmaa, mikä asioitten suhta tai varsinkin tuon
mainion Abelinin sekä tähtitieteessä ja fysiikassa erinomaisesti
perinpohjaisen maisteri Edwardin, joka oli latinakoulussa
sijaisrehtorina, ajattelemaan, että tässä oli oppineille jotakin
lähemmin tutkittavaa, ja kun he itse, sekä ikänsä että voimattomuutensa
puolesta, eivät kyenneet asiaan ryhtymään, koettivat he innostuttaa
muita ottamaan selvää rotkon laadusta, varsinkin kun se näytti
hengittävän niin kuin elävä olento. Innostuneena, niin omasta halustani
kuin näiden miesten kehoituksista, päätin kuin päätinkin astua alas
rotkoon, ja kerroin tämän muutamille ystävilleni. Nämä kehoittivat
minua kuitenkin luopumaan yrityksestäni, joka heidän mielestään oli
sekä mieletön että nurinniskaisesti hurja. Mutta heidän väitteensä
eivät saaneet päätöstäni muuttaa; ne eivät hillinneet, vaan päin
vastoin yhä kiihoittivat intoani. Himo tehdä luonnontieteellisiä
keksinnöitä sai minun uhalla ajattelemaan jokaista vaaraa; ja
arvattavasti oli köyhä tilanikin tähän yllykkeenä. Minä olin varaton,
ja kärsimättömältä tuntui minusta yhä edelleen elää toisten armoilla,
varsinkin kun en havainnut keinoa täällä kotona, kurjuuteen tuomittuna
kuin olinkin, saavuttamaan onnea ja kunniaa ellen tehnyt itseäni
mainiosti jollakin uhkarohkealla teolla.
Minä pysyin siis lujana päätöksestäni, ja varustettuna kaikella, minkä
pidin tarpeellisena aivotulle yritykselleni, lähdin kaupungista eräänä
torstaiaamuna päivän valjetessa, kirkkaan ja kauniin ilman vallitessa,
saattaakseni ehtiä takaisin ennen iltaa. Minä en osannut aavistaakaan
että minä, kuni toinen Phaeton
Ilmaan leijumahan kävin mittailemaan avaruutta;
ja työnnettynä toiseen maailmaan, vasta kymmenen vuotisen harhailemisen
perästä olin jälleen näkevä isänmaani ja ystäväni.
Tämä tapahtui v. 1665. Minä olin ottanut mukaani neljä miestä kantamaan
niitä köysiä ja keksiä, jotka olivat alas kapuamisessa tarpeen. Kun
olimme saapuneet vuoren huipulle ja tuon kovan onnen rotkon partaalle,
oli ensimmäisenä työnämme syödä suurusta, väsyneinä kuin olimmekin
tuosta vaivalloisesta kävelystä. Vasta nyt, ikäänkuin aavistaen
tulevata onnettomuutta, rupesi sydämeni vapisemaan. Minä kysyin
sentähden miehiltäni oliko kenelläkään heistä halua ensin koettaa
onneansa. Mutta kun ei kukaan vastannut tähän, virkistyi jälleen
vaipumaisillansa oleva rohkeuteni; minä sidoin köyden vyötäisilleni, ja
valmiina matkaan annoin sieluni Jumalan haltuun. Kun nyt olin valmis
hinauttamaan itseni alas, annoin miehilleni viimeiset neuvoni siitä,
mitä heillä oli vaarin otettavana: että heidän nimittäin piti antaman
kyden juosta kunnes he kuulisivat minun huutavan, mutta silloin
herkeämän ja, jos minä yhä edelleen huutaisin, kiireesti hinaamaan
minun ylös. Minä otin mukaani keksin, osaksi työntääkseni sillä pois
eteeni mahdollisesti sattuvia esteitä, osaksi myös saattaakseni
helpommin pysyä loitolla rotkon seinämistä. Mutta minä olin tuskin
ehtinyt noin kymmenen taikka kaksitoista kyynärää alaspäin kun köysi
katkesi. Tämän onnettomuuden käsitin tapahtuneeksi miesten
valitushuudoista, jotka kuitenkin pian hälvenivät, kun minä huimaavalla
nopeudella töyttäsin alas tyhjyyteen ja ikäänkuin toinen Pluto raivasin
itselleni tien kamalan rotkon syvimpään pohjaan, sillä erotuksella
kuitenkin että minulla valtikan asemasta oli kädessäni vain keksi.
Miten mielensorrossani saatoin havaita olin minä noin viisitoista
minuttia alinomaa mukellut alaspäin alituisessa pimeydessä, kun vihdoin
rupesin oivaltamaan vienoa päivyttä ja heti jälkeen puhtaan ja kirkkaan
taivaan. Tyhmyydessäni, luulin nyt että minä joko ilman takaisin
tussahduksesta vastaiseen suuntaan taasen olin palannut takaisin ja
että rotko siis henkeishengityksellään taas oli antanut minulle passin
maan pinnalle. Mutta minä en tuntenut sitä aurinkoa, jonka näin, enkä
taivaan lakea enkä tähtiä, kun kaikki nämä minusta kooltansa tuntuivat
pienemmältä kuin maapallolta nähden. Minä luulin sentähden että koko
tämä maailman avaruus oli olemassa vaan minun kuvituksessani,
huimauksen vaikuttamana, taikka että minä olin kuollut ja nyt olin
matkalla autuaitten asuntoihin. Mutta tämän viimeisen arveluni
naurettavaisuuden havaitsin minä heti huomattuani keksin kädessäni ja
perässäni köyden pätkän liikkumassa, sillä sen verran minä tiesin,
ettei paratiisin saavuttamiseen tarvittu keksiä eikä köysiä, ja että
taivaan asujamet, eivät suinkaan mielistyneinä tämänlaisiin
koristuksiin, pikemmin saattaisivat ruveta ajattelemaan että minä
Titaanien tapaan aivoin tehdä rynnäkön taivaan valtakuntaan ja
karkoittaa sieltä jumalat pois. Saatuani aikaa lähemmin ajatella asiaa,
tulin siihen johtopäätökseen, että minä olin joutunut maanalaiseen
avaruuteen, ja että ne olivat oikeassa, jotka olivat arvanneet maan
onteloksi ja että maan kuoren pituudessa on olemassa toinen maailma,
pienempi kuin meidän, varustettuna pienemmällä auringolla, pienemmillä
tähdillä ja kiertotähdillä. Loppupäätös osoitti myös minun tällä
kerralla kohdanneeni oikean kohdan.
Nopeus, jolla putosin, oli pysynyt samallaisena hyvän hetken, kunnes
vihdoin huomasin sen vähenevän sitä enemmän jota lähemmäksi tulin sitä
kiertotähteä taikka taivaan kappaletta, mikä ensin oli vetänyt huomioni
puoleensa. Tämä kiertotähti rupesi vähitellen näyttämään niin isolta,
että minä lopulla, tuon taajan usvakehän lävitse, joka sitä ympäröi,
selvästi saatoin erottaa vuoria, laaksoja ja meriä. Linnun tapaan, joka
siiviltänsä ilmoja huhtoo, laajalta maiden ja merien poikki, tuhansien
vaarallisien uhkien kautta samoten, minäkin maan ja taivaan välillä
avaruudessa kiidin.
Minä havaitsin nyt, etten minä ainoasta leijunut eteenpäin avaruudessa,
vaan että retkeni, joka tähän saakka oli käynyt pystysuoraan suuntaan,
nyt oli muuttunut vaakasuoraksi. Tämä havaintoni sai hiukset nousemaan
pystyyn päässäni sillä minä rupesin pelkäämään, että muuttuisin joko
kiertotähdeksi taikka lähimmän kiertotähden kuuksi ja siten
tuomittaisiin ijankaikkiseen kiertämiseen. Mutta kun toisaalta
ajattelin, etten sen puolesta saattanut arvollisuuteni puolesta kärsiä
mitäkään taitetta, koska taivaankappale taikka semmoisen kuu kyllin
riitti vastaamaan nälkääntynytta _filosofian ylioppilasta_, sain siitä
taas rohkeutta, varsinkin kun en tuossa puhtaassa ja taivaallisessa
ilmassa, jossa liikuin, tuntenut nälkää enkä janoa. Kun kuitenkin
muistin että minulla oli taskussani kakku, pisti päähäni koettaa,
maistuisiko se minulle nykyisessä tilassani, mutta jo ensimmäistä palaa
purressani havaitsin kaiken maallisen ravinnon vastenmieliseksi ja
heitin sen sentähden pois peräti hyödyttömänä. Mutta mitäpä
tapahtuikaan! Kakku ei ainoasti jäänyt leijumaan ilmassa, vaan -- oi
ihmettä! -- rupesi myös säännöllisesti kiertämään minua. Tästä minä nyt
opin käsittämään liikuntovoiman luonnollisen lain, jonka mukaan kaikki
kappaleet, jotka saatetaan tasapainosuhteesen keskenänsä, saavat
kiertävän liikkeen. Äsken olin surkutellut itseäni sallimuksen
leikkikaluna, mutta nyt rupesin tuntemaan jotakin uljasta ylpeyttä,
havaitessani ettei minusta tullutkaan vähäpätöistä kiertotähteä, vaan
että minua oli sivukiertolainen seuraava, ja että minut siis
johdannollisesti olisi luettava isoimpain tähtien taikka ensimmäisen
luokan kiertotähtien joukkoon. Ja tunnustaakseni nyt heikkouteni: minä
pöyhistyin siihen määrään, että jos paikalla olisin kohdannut kaikki
pormestarit ja raatimiehet Bergenissä olisin kohdellut heitä ylen
huolettomasti ja olisin pitänyt heitä tomuhiukkaisina, jotka eivät
tervehdystä ansainneet tai olleet sen arvoisia, että heille olisin
keksinäni alentanut.
Lähes kolme vuorokautta olin tässä tilassa. Kun nimittäin yhä kiersin
lähimpätä kiertotähteä, saatoin minä eroittaa yön ja päivän,
seuraamalla maanalaisen auringon nousua ja laskua, mutta vaikka aurinko
siinä katosi näkyvistäni ei ollut havaittavana semmoista yötä kuin
meillä, minkä syyn vastedes selitän.
Mutta parhaillaan tästä herttaisuudesta uneksuessani jumalien
läheisyydestä ja nähdessäni itseni uutena taivaankappaleena, jonka
lähimmän kiertotähden tähteintutkijat olivat lukevat tähtien lukuun
sivukiertolaisinensa; -- kas! silloin läheni kamala siivellinen peto ja
rupesi ahdistamaan minua milloin oikealta, milloin vasemmalta puolen,
milloin edestä, milloin takaa. Ensin kun sen havaitsin luulin edessäni
olevan jonkun noista kahdestatoista maanalaisesta taivaanmerkeistä, ja
minä toivoin sen siinä tapauksessa olevan immen, joka kaikista olisi
ainoa, mistä saattoi minulle olla apua ja lohdutusta yksinäisyydessäni.
Mutta sitä myöden kuin esine minua lähestyi erotin minä hirvittävän
ison ja kiukkuisen aarneen. Minä pelästyin siihen määrään että kokonaan
unhotin itseni ja uuden taivaallisen arvollisuuteni ja tuskassani otin
esille _testimonium academicum_'ini, joka juuri oli taskussani,
näyttääkseni päälleni tunkeutuvalle viholliselleni, että olin
suorittanut yliopistolliset tutkintoni, että olin ylioppilas, vieläpä
_baccalaureus_'kin ja että siis saatoin vastustaa jokaista epäsyyllistä
ahdistusta, viittaamalla foorumiin. Mutta ensimmäisen tulistuksen
hälvettyä ja tultuani täysille tunnoilleni jälleen, täytyi minun
hymyillä tälle tuhmuudelleni.
Minä en vielä ollut tullut ihan selville siitä, missä aikeissa tämä
aarne minua ahdisti, tekikö se sen ystävänä taikka vihollisena taikka
ehkä -- mikä oli luultavinta -- ainoasti uteliaisuudesta saadakseen
hyvin katsella minua. Sillä täytyyhän tunnustaa että ihmisruumis, joka
pyörii ilmassa pitäen keksiä kädessänsä ja hinaten perässään
köydenpätkää ikäänkuin häntänä on sellainen näky, että se saa
sieluttoman eläimen ihmettelemään. Tuo harvinainen näky, joka minussa
oli nähtävänä, oli, miten sittemmin sain tietää, saanut asujamet
kiertämässäni pallossa kaikenlaisille ajatuksille ja arveluille.
Filosoofit ja suuretieteilijät pitivät minua pyrstötähtenä otaksuen
köyden tähden pyrstöksi. Toiset arvelivat tämän harvinaisen ilmanilmiön
ennustavan uhkaavata onnettomuutta: kulkutautia, nälkää taikka jotakin
muuta tämänlaista merkittävää kohtausta. Muutamia löytyi, jotka kävivät
vielä loitommaksi, piirtäen tarkasti kuvani, jommoisena se heistä
etäältä näkyi, joten minä olin sekä kuvattuna, kerrottuna että
maalattuna ja vaskeen uurrettuna jo aikoja ennen kuin kiertotähdelle
saavuin. Kaikesta tästä sain suureksi huvikseni tiedon, tultuani sinne
ja opittuani maanalaisen kielen.
Selvitykseksi tahdon mainita että siellä myös esiintyy useita
taivaankappaleita, jotka aina ilmestyvät ihan yhtäkkiä ja joita
maanalaiset asukkaat sanovat _Skisjikiksi_, s.o. harjollisia, heidän
heidän kertomustensa mukaan varustettuina karkeoilla, tulipunaisilla
hiuksilla, jotka kasvavat ruumiista kuin harjakset, ja harjalla, joka
on pitkän parran kaltainen. Varsin kuin yläpuolisessa maailmassa
luettiin nämä siellä ennusihmeitten joukkoon.
Mutta palatakseni taas kertomukseeni. Aarne oli nyt päässyt niin
lähelle että se ulottui minuun räpyttelevillä siivillänsä ja iski
terävällä nokallansa jalkojani eikä siis enään salannut missä aikeessa
se minua vainosi. Minun täytyi sentähden koettaa aseella, joka oli
tarjonani, pitää tuota taistelunhaluista eläintä loitolla, ja keksini
avulla tämä minulle onnistuikin, niin, sainpa sen vielä
perääntymäänkin; Mutta kun tuo peto yhtä kaikki vielä jatkoi
ahdistustansa, onnistui minun vihdoin kääntää keksini aarneen selkään,
varsin siipien väliin, mutta tämän tein semmoisella voimalla etten
kyennyt saamaan sitä irti. Haavoittunut eläin päästi pahan parkunan ja
töyttäsi päätä pahkain kiertotähteä kohden; ja minä, joka uudesta
taivaallisesta arvostani jo olin saanut kylläni, nähtyäni että se
varsin kuin muukin suuruus oli vaaroille alttiina, seurasin
vastustamatta aarnetta, sen matkalla alaspäin ja siis muuttui kiertävä
liikkeeni taas pystysuoraksi.
Kauvan ja hyvällä vauhdilla liidettyäni yhä taajenevan ilman lävitse,
joka suhisi korvissani, ehdin vihdoin lujalle maalle eläimen kanssa,
joka pian sen jälkeen kuoli haavastansa. Oli yö kun saavuin
kiertotähdelle, jonka saatoin ymmärtää ainoasti siitä ettei aurinkoa
ollut näkyvissä, sillä pimeätä ei ollut, päin vastoin oli vielä niin
valoisa, että hyvästi saatoin lukea akatemiallisen todistukseni. Tämä
öinen valo tulee taivaanlaesta taikka sisäpuolisesta maan kuoresta,
joka saa valonsa keskipisteessä olevasta maanalaisesta auringosta ja
luo takaisin tämän valon niinkuin kuu meillä. Tämän asian laita
vaikuttaa ettei melkein muuta eroa yön ja päivän välillä ole, kuin
ettei aurinko ole yöllä näkyvissä, mikä suhta taas tekee ilman vähän
lauheammaksi.
TOINEN LUKU.
Natsaari-kiertotähdellä.
Sittenkun näin siis olin lopettanut ilmaretkeni ja terveenä ja ehjänä
joutunut kiertotähdelle (sillä tuo nopeus, jolla aarne aluksi teki
matkaa, hiljeni sen mukaan kuin sen voimatkin vähenivät) jäin
hetkiseksi liikkumattomaksi, ihmetellen mikä edelleen olisi minua
kohtaava päivän noustua. Minä rupesin nyt havaitsemaan, että entiset
epätäydellisyyteni muistuttausivat, että minä olin unen ja
ravinnon tarpeessa, minkä tähden katkerasti kaduin sitä että
ajattelemattomuudessani olin heittänyt kakkuni pois. Uupuneena kuin
olinkin monista huolistani, vaivuin vihdoin uneen. Minä olin, miten
arvelin, saanut noin parin tunnin kuorsauksen, kun kova ammuminen, joka
jo hetkisen oli häirinnyt makeata untani, herätti minut kokonaan.
Unesta olisi monta erillaista ja omituista kuvaa haamuillut mielessäni.
Minä olin mielestäni jälleen olevinani Norjassa, jossa minä
maanmiehilleni kerroin mitä olin kokenut ja nähnyt. Edelleen olin
olevinani Faanöön kirkossa, missä olin kuullut lukkari Niilo Undersenin
veisaavan ja kiljuvalla äänellänsä tavallisuuden mukaan kiusaavan
korviani. Sentähden herätessäni ensin luulinkin tämän miehen karjunnan
untani häirinneen. Mutta kun havaitsin härän lähelläni saatoin ymmärtää
että tämän mylviminen minun oli herättänyt. Kun nyt hämmästyksessäni
katsoin ympärilleni, näin auringon noustessa kaikkialla hedelmällisiä
peltoja ja vihertäviä niittyjä. Puitakin näin, mutta -- kuinka kummaa!
-- ne eivät olleet liikkumattomia, vaikka oli niin tyyne, ettei
höyhenkään hyörähtänyt. Kun tuo karjuva härkä näytti aikovan käydä
kimppuuni, katsoin minne pääsisin turvaan, ja kun lähelläni havaitsin
puun, pakoitti pelkoni minun yrittämään sen oksien suojaan kiipeämään.
Mutta tuskin olin alkanut koettani, kun puu päästi parahduksen, kovan
ja kimeän kuin suuttuneen naisen, ja samassa sain niin tukevan
korvapuustin, varsin kuin suoralla kädellä, että pääni meni pyörälle ja
itse töpsäytin suulleni maahan.
Minä olin kuin salaman kohtaamana ja vähältä kuolla huolesta.
Ympärilläni kaikkialla kuulin mölinää ja meteliä kuin olisin ollut
kauppatorilla taikka pörssissä, yleisön lukuisimmillaan ollessa. Minä
avasin silmäni ja näin ympärilläni koko elävän metsän, ja paikka oli
nyt täynnä puita ja pensaita, joita hetkistä ennen en tuntenut kuutta
taikka seitsemätä enempää. Minä en osaa kertoa kuinka tämä loihtu sai
minun hämilleni ja peljästyneeksi. Ensin kuvittelin mielessäni, että
näin unta, sitte että aaveet ja pahat henget olivat ruvenneet minua
ahdistamaan, ynnä vielä useita muita tuhmuuksia. Mutta minä en saanut
aikaa tekemään hyvämielisiä tutkimuksia näiden itsestänsä liikkuvien
laitosten tai olentojen luonnosta ja alkuperästä; sillä yksi puista
hyökkäsi yhtäkkiä esille, vaivutti alas erään oksistansa, jonka
äärimmäisessä latvassa oli kuusi pientä haaraa, varsin kuin sormea,
tarttui minuun kiinni ja vei minun pois, huolimatta siitä että minä
huusin täyttä kurkkua.
Meitä seurasi tuntematon määrä kaikenlaisia ja suuruisia puita, jotka
antoivat kuullani ääniä ja äännähdyksiä, tosin selviä ja tavuihin
jaettuja, mutta kuitenkin ymmärrettämättömiä minun korvilleni, niin
etten minä saattanut käsittää muita sanoja kuin Pikel Emi ja nämä
ainoasti sentähden että niitä lakkaamatta kerrottiin. Minä sain
sittemmin tietää että ne merkitsivät _harvinaista apinaa_, kun he minun
ruumiinrakennukseeni ja pukuuni nähden pitivät minua semmoisena
eläimenä, ulkomuodoltani vähän erilainen kuin ne marakatit, joita siinä
maassa löytyi. Toiset pitivät minun maankuoren asujamena, jonka aarne
oli tuonut tänne alas, mitä kiertotähden aikakirjat kertoivat ennenkin
tapahtuneen. Tämän kaiken sain tietää vasta monen kuukauden perästä,
sitte kun olin ehtinyt oppia tuon maanalaisen kielen. Hämmästyksessäni
ja hetkeisessä pelossani en saattanut pitää ajatuksiani koossa taikka
tietää mitä minun piti ajatteleman näistä elävistä, puhuvista puista,
taikka mitä tuolla suurella saattojoukolla, joka liikkui eteenpäin
vitkallisin, juhlallisin askelin, saattoi olla mielessä. Sen verran
kuitenkin ymmärsin, että tuo huuto ja jupina, joka kaiken matkaa kuului
ympärilläni, henki vihaa ja suuttumusta; ja totta onkin että heillä
kyllä oli syytä olla kiukuissansa minuun, sillä puu johon minä olin
aikonut kavuta, ei ollut vähempi kuin pormestarin rouva lähimmästä
kaupungista. Rikostani suurensi tietysti se, että tällä pahasti
kohdellulla naisella oli niin etevä sija yhteiskunnassa; kun minulla
näytti olevan tarkoituksena kaikkeen nähden solvaista, ei huonompaa
vaimoihmistä vaan ylhäisellä arvoasteella olevata naista, mikä oli
varsin tavatonta ja hirveätä niin siveässä ja kainossa kansassa.
Vihdoin saavuimme kaupunkiin, johon minä vankina vietiin. Mikä erittäin
somisti tätä paikkaa oli nuot uhkeat rakennukset, tasasointu kaupungin
jaossa ja järjestys, joka vallitsi kaduilla ja toreilla. Huoneukset
olivat niin melkoisia ja korkeita, että ne mieluummin olivat tornien
kaltaisia. Kaduilla vilisi käveleviä puita ja tullessaan toisiansa
vastaan tervehtivät ne toisiansa oksiansa alaspäin painamalla, ja jota
useampia oksia he vaivuttivat sitä suuremmaksi katsottiin kunnioituksen
osoitus. Niinpä esim. kun samassa tammi astui ulos suuresta
rakennuksesta, vetäytyivät muut puut kunnioittavasti sivulle päin
painaen alas useimmat oksansa, miten saatoin huomata että puheena oleva
tammi oli enemmän arvoinen kuin muut kuolevaiset. Minä huomasin pian
että se oli pormestari itse, jonka vaimoa minä muka olin hävyttömästi
kohdellut. Minut vietiin nyt saman pormestarin asuntoon, ovi suljettiin
ja kankia sovitettiin eteen, joten minä nyt hyvästi saatoin lukea
itseni kuritushuone-kokelaitten joukkoon. Tämä pelkoni kävi yhä
varmemmaksi, kun kolminkertainen vartio asetettiin ulkopuolelle,
kullakin kuusi kirvestä haarain lukumäärän mukaan, sillä haarat olivat
käsivarsia ja pienemmät oksat sormia. Nyt oivalsin myös että ylinnä
jokaisella puun rungolla oli pää ikäänkuin ihmisellä, ja että rungoilla
juurien asemesta oli kaksi reittä, jotka kuitenkin olivat erittäin
lyhyet, mistä tuleekin, että tämän kiertotähden asukkaat liikkuvat
erittäin vitkallisesti, varsin kuin etanat. Ellen olisi ollut
vangittuna, olisi ollut helppo asia juosta heistä pois, sillä se
nopeus, jonka minun liikevälikappaleeni saattoivat kehittää, oli
verraten heidän kulkukykyynsä kuin lentämistä.
Lyhyesti: minä ymmärsin nyt, että nämä puut olivat kiertotähden
asukkaita ja että ne lisäksi olivat järjellisiä olentoja; minun täytyi
ihmetellä kuinka monenlaatuisia lajia luonto turviksensa synnyttää
eläväin olentoin suhteen. Nämä puut eivät milloinkaan kasva niin
pitkiksi kuin puut meillä; useimmat tuskin ulottuvat tavallisen ihmisen
mittaa korkeammaksi; muutamat, joita sopisi verrata istukkaihin tai
pensaihin, olivat vielä pienempiä ja ne otaksuin minä lapsiksi. Mihin
vastusten labyrinttiin minä jouduinkaan näiden kummallisuuksien
johdosta, minkä määrän huokauksia ne pusersivatkaan rinnastani ja
kuinka minä halusinkaan armaasen syntymämaahani! Sillä vaikka nämä puut
näyttivät elävänkin yhteiskunnissa, saavankin puhekykyä ja jonkinlaista
järkeä, niin että niitä tavallansa saattoi lukea järjellisiksi
olennoiksi, epäilin kuitenkin saattoiko niitä verrata ihmiseen, ja
varsin varmana pidin itseni siitä ettei oikeutta, hyväntahtoisuutta ja
hyviä avuja yleensä heistä löytynyt. Heitettynä sinne tänne tässä
ajatusten sekasorrossa, kävin sydämeni syvyyttä myöden liikutetuksi ja
valtavat kyyneleet valuivat kasvoilleni.
Näin antautuessani murheelle ja itkeissäni kuin nainen, tulivat
vartijat huoneesen, kuin pyövelin palvelijat kirveinensä. Kaikki kolme
vartijaa astui edelläni kun minut vietiin suureen rakennukseen keskellä
toria. Minä kuvittelin mielessäni olevani roomalainen diktaattori,
sentähden vähäistä parempi kuin konsuli, sillä kun jälkimmäisen
kunniavartiona oli vaan kaksitoista kirvestä, luin minä edelläni
kokonaista kahdeksantoista. Oven yläpuolella siinä rakennuksessa, johon
minä vietiin, oli puun muodossa kuvattu _Dikeus_, pitäen vaakaa
oksissansa. Olento oli nuoren naisen, tarkoilla kasvopiirteillä,
kovalla, niin sanoaksemme läpitunkeutuvalla katseella, josta kuvastui
silmäys, ei nöyrä eikä uhkaava, vaan kunnioitusta herättävä ja vakava.
Minä ymmärsin oitis olevani raastuvalla. Vartijat veivät minun saliin,
jonka permanto oli pantu kokoon nelikulmaisista, hienoksi hiotuista
marmorilevyistä. Korkeaselkäisessä kullatussa nojatuolissa istui puu
varsin kuin tuomari meillä, ja säännöllisessä hyvässä järjestyksessä
molemmin puolin häntä kaksitoista neuvosmiestä matalammilla tuoleilla.
Esimiehenä eli presidenttinä oli palmupuu, keskikorkuinen, ja erkausi
muista neuvosherroista sen kautta että sen lehdet olivat erivärisiä.
Molemmin puolin seisoi erikseen neljäkolmatta raatihuoneen
vahtimestaria, jokainen varustettuna kuudella kirveellä, mikä näky ei
minua erittäin miellyttänyt, kun minun tämän murhaajamäärän paljoudesta
ehdottomasti täytyi tulla siihen ajatukseen, että tämä sukukunta oli
erittäin verenhimoista.
Kun minä astuin sisälle, nousivat tuomarit seisomaan ja koroittivat
oksansa korkealle kattoa kohden, minkä juhlallisen tempun perästä he
taas istuivat paikoillensa. Minut vietiin nyt syytettyjen sijalle ja
asetettiin kahden puun keskelle, joiden rungot olivat lampaan nahoilla
päällystetyt. Minä ajattelin heitä asianajajiksi, ja tämä arvelu olikin
oikea. Ennenkun he saivat virkata mitään peitettiin presidentin pää
muutamilla tummilla hunnuilla. Sitte teki virallinen syyttäjä lyhyesti
kanteensa, jonka hän kolmasti kertoi, minkä jälkeen minun lainoppinut
apumieheni vastasi yhtä lyhyesti. Näitä virkkauksia seurasi puolen
tunnin äänettömyys, minkä jälkeen hunnut otettiin pois presidentiltä,
joka nyt nousi seisaalleen, taas ojensi oksansa korkeutta kohden ja
arvollisuudella lausui muutaman sanan, jotka minä ymmärsin sisältävän
tuomioni, sillä hänen vajettuansa annettiin minulle viittaus poistuman
ja vartijat veivät minun entiseen vankeuteeni, jossa minä odotin
saavani istua, kunnes minä sopivalla ajalla otettaisiin esille
ihmiskunnan huviksi ruoskittavaksi.
Sittenkuin olivat jättäneet minut yksin ja ruvettuani muistuttelemaan
kaikkea mitä tähän saakka oli tapahtunut, en saattanut muuta kuin
hymyillä tämän kansan yksinkertaisuudelle; sillä minusta oli kuin he
mieluummin olisivat esiintyneet "komeljanttareina" kuin oikeuden
haltijoina, ja kaikki mitä olin nähnyt heidän käytöksestänsä,
esikuvistansa, oikeusoloistansa j.n.e. näytti minusta paremmin sopivan
komedialle taikka naamiotempuksi kuin vakaaksi ja juhlalliseksi
tuomioistuimeksi. Ei! Toistapa on meidän maapallolla, varsinkin
Eurooppalaisissa, jotka väitteettä ovat ylhäisimmällä asteella. Mutta
jos en saattanutkaan muuta kuin halveksia tuota maanalaista kansaa sen
naurettavaisuuden ja vähäkykyisyyden takia, täytyi minun kuitenkin
myöntää niiden olevan sieluttomia eläimiä etevämmät; sillä kaupungin
kauneus, rakennusten arkkitehdillinen maku ja moni muukin seikka
osoitti, etteivät puut suinkaan olleet järkeä vailla ynnä että niillä
oli kaikellaista taitoa ja varsinkin konetaitoista kykyä. Mutta siinäpä
olikin kaikki minkä sain myöntää heidän kiitokseksensa.
Näin itseäni huvitellessani yksinäisyydessäni, tuli huoneesen muuan
puu, kädessänsä "näppärin" tapainen kone. Hän paljasti toisen
käsivarteni ja iski sen enempätä sanomatta suontani. Laskettuansa
minusta sen verran verta kuin hän arveli tarvitsevansa, pani hän siihen
erittäin taitavasti siteen; tämän tehtyä tutki hän ylen tarkasti
vertani, jonka jälkeen hän poistui äänetönnä mutta nähtävästi vähän
hämmästyneenä. Kaikki tämä lisäsi vielä käsitykseni lujuutta tämän
kansan tyhmyydestä. Mutta kun olin oppinut puhumaan heidän
maanalaista kieltänsä muuttui tämä halveksimiseni ihailuksi.
Tuo oikeudenkäyntitapa, jonka ennen olin niin naurettavana
pitänyt, selitettiin nimittäin minulle seuraavalla tavalla:
ruumiinrakennuksestani luulivat he saavansa otaksua minun olevan olento
maapallon kuorelta, ja kun kaikki näytti siltä kuin olisin tahtonut
solvaista ylhäistä naista vietiin minä sen johdosta raatihuoneesen.
Toinen asianajaja oli katsonut rikosta kovimmalta kannalta ja vaati
minulle rangaistusta lain mukaan; toinen ei tosin ollut vaatinut minun
syyttömäksi julistamistani, mutta oli arvellut että lainnoudattamista
pitäisi viivytettämän kunnes oli saatu tietää kuka ja mistä olin, ja
pitikö minua pidettämän järjettömänä luontokappaleena vai järjellisenä
olentona. Edelleen sain tietää, että oksien nostaminen ylöspäin oli
uskonnollinen teko, joka toimitettiin aina ennen oikeuden istunnon
alkamista. Se seikka, että asianajajat olivat verhotut lammasnahoilla,
kuvasi sitä, että heillä aina piti silmissänsä oleman tuo sielun
puhtaus ja rakkaus totuuteen, jota asianajajan tulee virassansa
noudattaa; niinpä ovatkin kaikki asianajajat täällä rehellisiä ja
kunnon miehiä, joka osoittaa, että yhteiskunnassa saattaa löytyä
rehellisiä ja kunniallisia asianajajia. Laki on täällä niin ankara
vilpillisiä asianajajia vastaan, ettei hyvällä mitäkään petosta, tai
lainväärentämistä saateta peittää, uskottomuutta tekosyillä suojella,
ettei kukaan holvasti, kunnianloukkaaja tai petturi saata
rangaistustansa välttää. Heidän vitkaiseen käsityskykyynsä perustuu se
seikka, että lauseet kahdesti kerrotaan, ja tämä huono ajatuksenjuoksu
onkin tämän kansan tunnusmerkkinä kiertotähden muiden kansain joukossa;
sillä ani harvat heistä saattavat käsittää, mitä he läpimiten lukevat
tai mitä he vaan kerran kuulevat. Hän, joka oitis oivalsi mistä puhe
oli, katsottiin olevan arvostelukykyä vailla, ja semmoinen ylennettiin
ani harvoin korkeampiin ja tärkeämpiin virkoihin, koska kokemus usein
oli näyttänyt missä vaarassa valtio oli kun sitä johti henkilö, jolla
oli vilkas käsitys taikka jonka sopi lukea suurten nerojen joukkoon;
kun sitä vastoin raskaammin ajattelevat eli semmoiset, joita ivalla
kutsutaan "pöllöpäiksi", usein olivat laittaneet kuntoon ja oikealle
uralle, mitä hyväpäiset olivat epäjärjestykseen panneet. -- Kaikki tämä
kaikui oudosti korvissani, mutta vakaasti ajateltuani asiaa, en pitänyt
sitä niinkään mielettömänä. Mikä ennen kaikkia minua ihmetytti oli
kertomus oikeuden presidentistä, sillä hänen virkaansa hoiti nuori
vaimo, joka oli syntynyt kaupungissa ja jonka hallitsija oli nimittänyt
_Kakiksi_ tai oikeuden presidentiksi. Tässä kansassa ei nimittäin
huolita kuullakaan mitäkään puhetta erosta eri sukupuolien välillä, kun
on kysymyksessä määrätä viranhaltija, vaan otetaan niihin, tarkan
valitsemisen perästä, arvollisin.
Päästäkseen tilaisuuteen oikein arvostelemaan kunkin taipumuksia ja
sielunvoimia, on hallitsija laittanut lukioita, joiden johtajat eli
tirehtöörit kutsutaan _karatteiksi_, mikä oikeastaan merkitsee samaa
kuin tutkija eli arvostelija. Heidän tulee tutkia jokaisen taipumuksia
ja kelvollisuutta, pitää tarkasti huolta nuorison käytöksestä ja
lahjoista, sekä vuosittain laittaa hallitsijalle luettelo niistä, jotka
ansaitsevat etukädessä tulla huomioon julkisien virkojen asettamisessa;
samaten on heidän asianansa antaa lausunto siitä, missä toimessa kukin
kokelaista parhaiten voi olla isänmaan hyötynä. Nämä tiedot saatuansa
kirjoituttaa hallitsija kokelaitten nimet erääsen kirjaan, voidaksensa
milloin tahansa nähdä, ketkä ansaitsevat tulla huomioon avonaisia
virkoja asetettaissa.