AGRICOLA
Kirj.
Cornelius Tacitus
Suom. T:ri K. J. Hidén
Roomalaisen filologian dosentti
Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1904.
SISÄLLYS:
Alkulause.
Cornelius Tacituksen elämä ja teokset.
Julius Agricolan elämä ja luonne:
Johdanto: 1-3 luvut.
Agricolan elämä Britannian maaherratoimeen saakka: 4-9 luvut.
Britannia ja sen valloitus: 10-17 luvut.
Agricola Britannian maaherrana: 18-38 luvut.
Agricolan paluu Roomaan ja kuolema: 39-45 luvut.
Loppulause: 45-46 luvut.
Alkulause.
Si quid novisti rectius istis,
Candidus imperti; si non, his utere mecum.
Horatius. Epist. I 6.
Tacituksen kyhäämä Agricolan elämäkerta jätetään täten ensi kerta
suomalaisessa asussa yleisölle. Samoin kuin vast'ikään julkaistu
Tacituksen Germanian suomennos, on Agricolankin käännös aikaisemmin
yliopistollisilla luennoilla esitetty.
Suomennoksessani olen tarkasti seurannut latinalaista tekstiä etupäässä
opiskelevain tarpeita silmällä pitäen; siksi käännöksen asu alkuteoksen
vaikeasti tulkittavan kielimuodon vuoksi kaikin paikoin ei ole tullut
niin tyydyttävä kuin olisin suonut. Melkein kaikkialla suomennokseni
perustuu Yliopettaja, T:ri _Hj. Appelqvistin_ julkaisemaan tekstiin
(Tacitus Germania och Agricola med förklaringar. Helsingfors 1899).
Kirjan alkuun on asetettu lyhyt esitys Tacituksen elämästä ja teoksista
sekä käännökseen liitetty jotkut tarpeelliset selitykset.
Helsingissä, syyskuulla 1904.
_K. J. Hidén_.
Cornelius Tacituksen elämä ja teokset.
Vaikka Tacituksen kirjallinen merkitys aikaisin tunnustettiin, on
jälkimaailmalla perin vaillinaiset tiedot hänen elämänvaiheistaan. Emme
tunne hänen syntymävuottaan (siksi on oletettu v. 55 tai 56 j.Kr.),
emme hänen syntymäpaikkaansa emmekä hänen kuolinvuottaan, emme edes
varmuudella täydellisesti tiedä hänen nimeään. Eräs kirjailija
keisarivallan loppupuolella Apollinaris Sidonius mainitsee hänet
Gaius-etunimellä ja samoin jotkut muut, mutta hänen teostensa
vanhimpaan käsikirjoitukseen on nimi Publius merkitty ja sitä pidetään
nykyjään oikeana. Yleensä saamme tyytyä niihin varsin niukkoihin
tiedonantoihin, mitkä tavataan Tacituksen ja hänen läheisen ystävänsä
Plinius nuoremman kirjoitelmissa.
Kaikesta päättäen Tacitus kuului ylhäiseen ja arvossa pidettyyn sukuun.
Hänen isänsä oli luultavasti eräs roomalainen ritari Cornelius Tacitus,
jonka Plinius vanhempi kertoo olleen Belgica-maakunnan prokuraatorina.
Lapsuudessaan ja nuoruudessaan sai Tacitus huolellisen kasvatuksen.
Niinkuin sen ajan nuoret Roomalaiset tutki hän ahkerasti lakitiedettä,
filosofiaa ja puhetaitoa voidakseen sittemmin menestyksellä astua
valtion palvelukseen. Muiden muassa hän oman kertomuksensa mukaan
kuunteli Marcus Aperia ja Julius Secundusta, jotka siihen aikaan olivat
Rooman kuuluisimmat puhujat, ja nautti luultavasti myös Quintilianuksen
opetusta retoriikassa. Siten hän itse vähitellen tuli kuuluisaksi
asianajajaksi ja kokosi ympärilleen joukon oppilaita. Jotenkin nuorena
hän meni v. 78 j.Kr. naimisiin Cn. Julius Agricolan tyttären kanssa.
Valtiollisista toimistaan Tacitus kyllä itse puhuu, mutta niin
epäselvästi, että emme täydellä varmuudella saata tietää mitään niistä.
Otaksutaan että hän Vespasianuksen aikana tuli quaestoriksi ja sitten
Tituksen hallitessa joko aediliksi tai kansantribuniksi. Domitianus
teki hänet praetoriksi ja sen ohessa 15-mieskollegion (pappisveljistön)
jäseneksi. Sellaisena hän otti osaa siihen vuosisataisjuhlaan, jonka
keisari v. 88 toimeenpani. Vähää myöhemmin v. 90 jätti Tacitus Rooman
ja palasi vasta appensa Agricolan kuoltua v. 93. Sinä aikana hän oli
jossakin toimessa, mutta emme tiedä missä.
Roomaan palattuaan Tacitus yleensä pysyttäytyi syrjässä välttääkseen
Domitianuksen epäluuloa. Kun Domitianus oli kukistettu, tuli Tacitus
konsuliksi v. 97 L. Verginius Rufuksen jälkeen ja piti myös
hautajaispuheen hänen kunniakseen. Sitten mainitaan hänen nimensä
v. 100, kun hän ystävänsä nuoremman Pliniuksen kanssa esiintyi
Afrika-maakunnan asujanten avustajana heidän syyttäessään ent.
prokonsulia Marius Priscusta rahainkiskomisista, jolloin Marius
tuomittiin syylliseksi. Lisäksi muuan äskettäin löydetty
piirtokirjoitus osoittaa, että hän Trajanuksen aikana oli Asian
prokonsulina (maaherrana). Mitään enempää emme tiedä hänen toimistaan
valtion palveluksessa. Arvellaan hänen kuolleen keisari Hadrianuksen
ensi hallitusvuosina.
Aikaisin Tacituksen teoksista on luultavasti _Dialogus de oratoribns_
(Keskustelu puhujista), jossa hän esittää syyt puhetaidon
rappeutumiseen keisarien aikana. Ainettaan on tekijä käsitellyt
hyvinkin viehättävästi ja luontevasti, jotta kirjanen syystä on luettu
Rooman kirjallisuuden parhaimpiin tuotteisiin. Kuitenkin on usein
väitetty ett'ei Tacitus olisikaan tämän kirjan tekijä, koska se
tyyliltään monessa suhteessa suuresti eroaa hänen muista teoksistaan.
Sen johdosta ovat jotkut otaksuneet että Tacitus jo nuoruudessaan noin
v. 80 olisi teoksen sepittänyt.
Ennenkuin Tacitus ryhtyi suurempiin teoksiinsa, julkaisi hän melkein
samaan aikaan v. 98 kaksi kirjasta. Ensiksi julkaisi hän appensa
Agricolan elämäkerran. Tämä on historiallinen ylistyskirja, missä
tekijä varsin laajasti kuvailee Agricolan seitsenvuotista
maaherranaoloa Britanniassa liittäen arvokkaita tiedonantoja tästä
maasta ja sen kansoista.
Toinen samana vuonna ilmestynyt kirjanen on _Germania_. Tällä
kansatieteellis-maantieteellisellä tutkielmalla Tacitus tahtoi
kiinnittää kansalaistensa huomiota Germaneihin, joitten tulevaa suurta
merkitystä maailmanhistoriassa tarkkasilmäinen valtiomies sekä harras
isänmaanystävä vaistomaisesti huolestuneena aavisteli.
Sitten seurasi suurisuuntainen teos _Historiae_, jossa Tacitus kuvaili
omaa aikaansa Galbasta Domitianuksen kuolemaan, siis etupäässä
flavilaisen suvun historiaa. Tästä luultavasti 14 kirjaa käsittävästä
teoksesta on vain osa säilynyt.
Toisessa pääteoksessa, jota tavallisesti kutsutaan _Annales_
(Vuosikirjat), kerrotaan tapaukset Augustuksen kuolemasta Neron
kuolemaan. Sitä oli kaikesta päättäen 16 kirjaa; ainoastaan osa on
tallella.
Sen lisäksi Tacitus aikoi käsitellä Augustuksen historiaa sekä kuvata
Neron ja Trajanuksen hallitusta, mutta kuolema esti hänet siitä.
Tacitus noudattaa historiallisissa teoksissaan pragmatista
(psykologista) katsantotapaa: hän ei tyydy yksinomaan kuvaamaan
tapauksia, vaan koettaa myös selvitellä niitten syitä ja yhteyttä sekä
ihmisiin että ulkonaisiin oloihin nähden. Hänen nuoruutensa ja
miehuutensa aika kauheine ja turvattomine oloineen oli kuitenkin siinä
määrässä painanut hänen mieleensä synkän katkeruuden, jotta hän yleensä
kaikkialla näkee vain kehnoutta ja halpamaisuutta sekä sen takia
tietämättäänkin värittää esitystään. Hänen kielessään on tosin henkisen
pilaantumisen merkkejä havaittavissa, mutta intohimoisessa,
pingoitetussa niukkuudessaan runollisine vivahduksineen ynnä
lennokkaine sanoineen se vaikuttaa valtavasti syvemmälti ajattelevaan
lukijaan.
JULIUS AGRICOLAN ELÄMÄ JA LUONNE
Johdanto.
1. Kuuluisain miesten tekojen ja tapojen kertominen jälkimaailmalle oli
muinoin tavallista eikä edes meidän päiviemme suku, vaikka onkin
väliäpitämätön nykyajan tapahtumista, ole sitä unohtanut, kunhan joskus
suuri ja loistava ansio voitollisena on kohonnut yli tuon pienille ja
suurille yhteiskunnille yhteisen paheen, yli väliäpitämättömyyden
siveellisestä arvosta ja kateuden. Mutta kuten esi-isiemme aikana oli
helppo suorittaa muistettavia tekoja sekä siihen oli vapaa tilaisuus,
niin mainioimmat nerot ilman puolueellisuutta ja imartelematta
ryhtyivät ansiokkaan muistoa ikuistuttamaan yksin hyvän omantunnon
palkasta. Ja useatkin pitivät oman elämänsä esittämistä pikemmin
luottamuksena omaan arvoonsa kuin ylimielisyytenä, eikä se eräälle
Rutiliukselle tai Scaurukselle tuottanut vähempää luotettavaisuutta tai
ollut pahennukseksi heille.[1] Siten ansioita niihin aikoihin parhaiten
arvostellaan, jolloin esteettömimmin esiintyvät. Mutta nyt on minun
täytynyt pyytää anteeksi aikoessani vainajan elämää kuvata, jota en
olisi pyytänyt, jos olisin tahtonut esiintyä syyttäjänä. Siihen määrään
julmat ja ansioille epäsuotuisat ajat olemme läpikäyneet.
2. Vielä luemme, että, kun Arulenus Rusticus oli ylistänyt Paetus
Thraseaa sekä Herennius Senecio Helvidius Priscusta, oli se ollut
hengenrikos ja oli raivottu sekä itse kirjoittajia että lisäksi niitten
kirjoituksia vastaan,[2] kun annettiin poliisi-virkamiehille toimeksi
polttaa vaalipaikalla, itse torilla, niin kuuluisain miesten
hengentuotteita. Tietysti sillä tulella luultiin voitavan tukahuttaa
Rooman kansan ääntä, senaatin vapaudentunnetta ja ihmissuvun
arvostelua, kun lisäksi viisaustieteen opettajat ja kaikki
jalot harrastukset kirottiin maasta, ett'ei mitään ihanteellista
missään sattuisi olemaan. Olemme tosiaan antaneet suuren
todistuksen kärsivällisyydestämme; ja niinkuin vanha aika on kokenut
vapauden äärimäisyydet, niin me olemme kokeneet orjuuden, kun
vakoilemisjärjestelmän kautta myös vapaa sana- ja ajatusvaihto
riistettiin. Olisimme kadottaneet itse muistamiskyvyn vapaan sanan
kera, jos vallassamme olisi ollut yhtä paljon unohtaminen kuin
vaikeneminen.
3. Nyt vasta elämä palautuu; mutta vaikka keisari Nerva heti ylen
onnellisen hallituskautensa ensi alussa on yhteen liittänyt kaksi kauan
yhdistämätöntä seikkaa, nim. yksinvallan ja vapauden, ja Nerva Trajanus
päivä päivältä lisää aikamme siunausta eikä yleinen turvallisuus tunne
ainoastaan toivoa ja kaipausta, vaan myös on omaksunut varmaa
luottamusta kaipauksensa täyttymisestä, niin inhimillisen
epätäydellisyyden mukaisesti parannuskeinot hitaammin vaikuttavat kuin
paheenainekset; ja niinkuin ruumiimme vain hiljalleen varttuvat, mutta
yht'äkkiä sortuvat, niin helpommin voidaan neroja sekä tieteellisiä
harrastuksia tukahuttaa kuin jälleen eloon herättää: sillä juuri
mieltymys toimettomuuteen hiipii huomaamatta meihin ja aluksi vihattu
paikalla-oleminen tulee rakkaaksi. Ja vielä, jos nyt 15 vuoden aikana,
mikä ihmiselämässä on pitkä jakso, useat ovat hävinneet satunnaisten
kuolemantapausten kautta sekä rohkeimmat hallitsijan julmuuden johdosta
ja me harvat jälkeen jääneet, niin sanoakseni, olemme jääneet eloon
sekä muitten jälkeen että myös itsemme jälkeen, kun keskeltä elämäämme,
näette, on riistetty niin monta vuotta, joiden kuluessa me nuoret
hiljaisuuden vallitessa olemme päässeet vanhuuden-ikään ja vanhukset
melkeinpä umpeen kuluneen elämänsä loppuun. Ja kuitenkin se on minulle
suureksi iloksi, kun olen kyhännyt vaikkapa koruttomalla ja
yksinkertaisella kielellä entisen orjuuden-ajan muistokirjan sekä
todistuskappaleen nykyisestä onnellisesta tilasta. Sillä välin tämä
kirja, joka on määrätty appeni Agricolan kunniaksi, ollen lapsellisen
rakkauden osoitus, saapi kiitosta tahi ainakin anteeksi-antoa osakseen.
Agricolan elämä Britannian maaherratoimeen saakka.
Gnaeus Julius Agricolalla, joka oli syntynyt Forum Julii'n vanhassa,
kuuluisassa siirtokunnassa,[3] oli kumpaiseltakin puolelta isoisänä
keisarillinen prokuraatori, mikä osoittaa ritarinarvoa. Hänen isänsä
Julius Graecinus, senaatorinarvoinen mies, oli tehnyt itsensä
tunnetuksi kaunopuheisuuden ja filosofian harrastuksestaan sekä oli
juuri näitten ominaisuuksien johdosta ansainnut keisari Gaiuksen
vihaa;[4] sillä hän sai käskyn esiintyä syyttäjänä Marcus Silanusta
vastaan ja surmattiin, kun hän siitä oli kieltäytynyt.[5] Hänen äitinsä
oli Julia Procilla, harvinaisen siveä nainen. Kasvatettuna tämän
huolellisessa hoivassa vietti hän lapsuuttaan ja nuoruuttaan
kaikenpuolisesti viljellen jaloja harrastuksia. Hänet pidätti
viettelyksen kiusauksista oman hyvän, terveen luonteensa ohessa myös se
seikka, että hän heti lapsena sai olinpaikkansa ja opetuksensa
Massiliassa, missä paikassa kreikkalainen sivistys ja maalaiskaupungin
yksinkertaisuus oivasti yhtyivät.[6] Muistan hänen usein itse kertoneen
ensi nuoruudessaan syventyneen filosofian tutkimiseen kiivaammin kuin
oli luvallista Roomalaiselle ja lisäksi senaatorille, mutta että hänen
äitinsä järkevyys oli hillinnyt hänen tulista intoaan. Sillä hänen
laajasuuntainen ja korkealle pyrkivä neronsa tavoitteli suuren, ylevän
maineen kaunista ihannetta tulisemmin kuin varovaisuus vaati. Sitten
iän mukaan tullut järkevyys tyynnytti hänen mieltään ja hän pidätti
itsellensä filosofiasta itsensähillitsemisen kyvyn, mikä on juuri
vaikein taito.
5. Ensimäiset alkeet leirielämään nähden hän suoritti Britanniassa
huolellisen ja varovaisen päällikön Suetonius Paulinuksen mieleen, kun
tämä oli valinnut hänet majatoverikseen tutustuaksensa häneen. Eihän
Agricola menetellyt vallattomasti nuorten tapaan, jotka väärinkäyttävät
sotaelämää irstaisuuteen, eikä hän huolimattomasti käyttänyt
upseeriasemaansa eikä kokemattomuuttansa huvituksien ja loman
saavuttamiseksi, vaan hän tahtoi oppia tuntemaan maakuntaa, tulla
tutuksi sotajoukolle, oppia kokeneilta sekä seurata parhaitten
esimerkkiä, hän ei tavoitellut mitään ylvästelläkseen, ei kieltäytynyt
mistäkään pelon vuoksi ja toimi samalla varovaisesti ja tarmokkaasti.
Eikä Britannia tosin milloinkaan muuten ollut levottomampi tai sen
omistus enemmän epävarma; veteraanit olivat tapetut, siirtokunnat
poltetut, sotajoukot hävitetyt; silloin saatiin taistella
pelastuksesta, sitten vasta voitosta. Vaikka tämä kokonaan toimitettiin
toisen ohjeitten ja johdon mukaan ja koko ratkaisu sekä kunnia
maakunnan takaisin valloittamisesta tuli päällikön osalle, niin antoi
se nuorelle miehelle taitavuutta, kokemusta ynnä kiihotusta ja hänen
mielensä valtasi halu sotamaineen saavuttamiseen, mikä halu oli
epämieluinen aikoina, jolloin etevistä vallitsi nurja luulo eikä ollut
vähempi vaara paljosta maineesta kuin pahasta.
6. Sittemmin hän matkusti pääkaupunkiin ryhtyäkseen hallintotoimiin
sekä nai Domitia Decidianan, joka kuului loistavaan sukuun; ja tämä
avioliitto tuli hänelle kunniaksi ja tueksi pyrkiessään korkeampaan
asemaan. He elivät ihmeellisessä sopusoinnussa, keskinäisessä
rakkaudessa kumpikin asettaen toisen etusijaan, missä tapauksessa
kuitenkin hyvässä aviovaimossa on sitä enemmän ansiota, kun sitä
vastoin toisessa tapauksessa pahassa on enemmän vikaa.
Quaestorina sai hän arvan kautta osakseen Asian maakunnan ja
prokonsuliksi Salvius Titianuksen; ei kumpikaan näistä seikoista häntä
turmellut, vaikka maakunta olikin rikas sekä väärinkäyttöihin
houkutteleva ja prokonsuli, ollen valmis kaikenlaiseen ahneuteen,
rajattomalla myöntäväisyydellä olisi suostunut hankkimaan keskinäisen
vääryyden-salaamisen. Siellä hän sai tyttären, joka samalla oli tueksi
kuin lohdutukseksi; sillä ennen syntyneen pojan hän pian kadotti. Sitte
hän levossa ja rauhassa vietti quaestorin- ja kansantribunin-toimen
välisen vuosikauden ja myös tribunivuotensa tuntien Neron ajat, jolloin
toimettomuus merkitsi viisautta. Samanlainen hiljainen meno oli hänen
praetorinajallaan, sillä oikeustoimi ei ollut tullut hänen osakseen.
Juhlaleikit ja virkaansa kuuluvat muodolliset toimet suoritti hän
noudattaen keskitietä järjellisen säästäväisyyden ja ylellisyyden
välillä, jotta hän ollen kaukana tuhlaavaisuudesta pikemmin sai
tunnustusta. Sen jälkeen Galba valitsi hänet ottamaan selkoa
temppelilahjoista ja hän sai erittäin huolellisella tutkimisella
aikaan, ett'ei valtion tarvinnut tuntea ryöstöä kenenkään muun puolelta
kuin Neron.
7. Seuraava vuosi tuotti hänen sydämelleen ja kodilleen kovan vamman.
Sillä kun Othon laivaväki, kulkien kuritta ympäri, vihollisen tavoin
hävitti Intimiliumia (mikä on osa Liguriaa),[7] tappoi se Agricolan
äidin hänen omalla tilallaan sekä hävitti itse maatilat ynnä suuren
osan hänen perintöään, mikä juuri oli ollut aiheena verenvuodatukseen.
Kun nyt Agricola matkusti täyttääkseen velvollisuutensa lapsena,
yllätti hänet huhu siitä, että Vespasianus tavoitti korkeinta valtaa,
ja hän kääntyi heti hänen puolellensa.
Hallitusta sekä pääkaupungin oloja hoiti alussa Mucianus, kun
Domitianus vielä oli aivan nuori sekä isänsä korkeasta asemasta omisti
itselleen ainoastaan vapauden irstaisuuksiin. Kun hän oli lähettänyt
Agricolan kutsunnan toimittamiseen ja tämä oli toiminut tunnollisesti
ja tarmokkaasti, hän asetti hänet 20:nnen legionan päälliköksi, joka
vastenmielisesti oli ryhtynyt valansa tekemään ja jonka edellisen
päällikön kerrottiin toimivan kapinallisesti; se oli, näette, myös
konsulinarvoisille maaherroille liian mahtava ja pelottava eikä
praetorinarvoinen päällikkö ollut kykenevä sitä hillitsemään; oli
epätietoista oliko vika hänessä vai sotamiesten luonteessa. Siten
samalla valittu jälkeläiseksi kuin tuomariksi hän osoitti harvinaista
vaatimattomuutta, esittäen huomanneensa ne kelvollisiksi, sen sijaan
että hän ne oli siksi saattanut.
8. Siihen aikaan Vettius Bolanus johti Britanniaa leppeämmin kuin
soveliasta on hurjaan maakuntaan nähden. Agricola hillitsi
tarmokkuuttaan sekä tulisuuttaan, jott'ei hän liiaksi esiintyisi,
tottunut kun oli kuuliaisuuteen sekä yhdistämään etunsa ja
velvollisuutensa. Pian sen jälkeen Britannia sai maaherrakseen
konsulinarvoisen Petilius Cerialiksen. Nyt oli kunnolla vapaa tilaisuus
mainiotöihin, mutta aluksi Cerialis antoi hänen ottaa osaa vain
vaivoihin ja vaaroihin, sen jälkeen myös kunniaan; usein hän asetti
hänet sotajoukon-osaston etunenään koetteeksi ja toisinaan hänen
onnistuttuaan myös isompien joukkojen johtoon. Eikä Agricola
milloinkaan urotöistään kerskannut oman maineen saavuttamiseksi;
alkuunpanijan ja päällikön kunniaksi jätti hän menestyksen niinkuin
ala-arvoinen konsanaan. Siten esiintyen kunnollisuudella
toimeenpanemisessa sekä vaatimattomuudella kertoessaan pysyi hän
vapaana kateesta, mutta ei kuitenkaan kunniasta.
9. Legionan-päällikkyydestä palatessaan kohotti hänet jumaloittunut
Vespasianus patriisein joukkoon, ja asetti hänet sitten Aquitanian
maakunnan johtoon,[8] mikä oli varsin loistava arvopaikka sekä
hallintotointen paljouden johdosta että katsoen siihen toivoon
konsulaatista, johon hänet oli määrännyt. Useimmat luulevat
sotilashenkilöiltä puuttuvan hienoutta, koska oikeudenhoito
sotaelämässä on riippumaton ja vähemmän tarkka sekä käsittelee enimmät
asiat nopeasti eikä kehitä siviiliasioissa tarvittavaa kekseliäisyyttä.
Agricola toimi luonnollisen ymmärtäväisyytensä johdosta taitavasti ja
oikeudellisesti, vaikka oli kysymys rauhallisista kansalaisista.
Lisäksi oli sekä virkatoimiin että lepoon aikaa määrätty; kun käräjät
ja oikeudenistunnot vaativat, oli hän vakava, tunnollinen ja ankara,
mutta useammin kuitenkin lempeä; kun virkatoimi oli täytetty, ei ollut
enää mitään jälkeä virkavaltaisuudesta; hän oli vapaa ankarasta
olemuksesta, ylpeydestä ynnä ahneudesta. Eikä ystävällisyys vähentänyt
hänen arvokkuuttaan tai ankaruus rakkautta häneen, mikä tosin on perin
harvinaista. Rehellisyyden ja nuhteettomuuden mainitseminen semmoisessa
miehessä olisi vääryys hänen luonteenominaisuuksiansa kohtaan. Ei hän
pyytänyt edes mainetta, jota usein myös kelpo miehet tavoittelevat,
esiintuomalla kuntoaan tai käyttäen tekosyitä: ollen kaukana
kateellisuudesta virkatovereitansa kohtaan, kaukana kilvoittelusta
prokuraattorien kanssa piti hän voittajaksi pääsemistä kunniattomana
sekä tappion kärsimistä rumana.
Vähemmän kuin kolme vuotta hänet pidettiin siinä toimessa ja kutsuttiin
sitten takaisin heti toivolla päästä konsuliksi, sen huhun seuratessa
että Britannia hänelle annettaisiin maakunnaksi, ei ensinkään hänen
omien puheittensa johdosta, vaan siksi että häntä pidettiin oikeana
miehenä. Ei huhu aina erehdy, toisinaan se myös on oikeaan osunut.
Ollen konsulina hän silloin, nuorukaiseksi tultuani, kihlasi minulle
oivakuntoisen tyttärensä sekä antoi hänet konsuliaikansa jälkeen
minulle puolisoksi; ja pian sen jälkeen tuli hän Britannian maaherraksi
saaden lisäksi pontifexin papillisen arvon.
Britannia ja sen valloitus.
10. Britannian asemasta ja kansakunnista, joista useat kirjailijat ovat
kertoneet, aion puhua, en joutuakseni vertailuun huolellisuudestani ja
kyvystäni, vaan syystä että se nyt vasta on täydellisesti voitettu;
siten kerrotaan nyt historiallisella tarkkuudella, mitä edeltäjäni
vielä tuntematta asioita ovat kaunopuheisesti koristelleet.
Britannia, ollen suurin niistä saarista, joita Roomalaisten maantieto
käsittää, leviää asemaltaan ja suunnaltaan idässä Germaniaan, lännessä
Hispaniaan päin ja on etelässä myös Gallian näkyvissä; sen pohjoisosia
huuhtoo laaja ja aukea meri, maita kun ei ole ensinkään vastassa. Koko
Britannian muotoa ovat Livius sekä Fabius Rusticus -- joista edellinen
on kaunopuheisin vanhoista ja jälkimäinen uusista kirjailijoista --
vertailleet pitkulaiseen laattaan tai kirveeseen. Ja sillä onkin
sellainen muoto ilman Caledoniaa,[9] josta syystä huhu on sen siirtänyt
koko maahan; mutta rannikon ikäänkuin jo loppuessa ulkonee ääretön,
epätasainen maa-ala, mikä ikäänkuin kiilaksi kärjistyy.
Tämän äärimäisen meren rannikon ympäri roomalainen laivasto silloin
ensi kerran purjehti sekä näytti toteen että Britannia on saari, ja
samalla kertaa se keksi siihen aikaan saakka tuntemattomat saaret, niin
kutsutut Orcadit, sekä kukisti ne.[10] Thule ainoastaan etäällä
havaittiin siitä syystä, että vain siihen asti oli määrä lähteä ja
talvisaika oli lähellä.[11] Mutta liikkumatonta ja soutajille hankalaa
merta, kuten kerrotaan, eivät edes tuuletkaan suuresti kohota,
luultavasti sen johdosta, että maat ja vuoret, mitkä myrskyilmoja
aiheuttavat ja edistävät, ovat harvinaisemmat ja tuon yhtenäisen meren
syvä vesi hitaammin joutuu liikkeelle. Tämän teoksen tarkoituksena ei
ole tutkia valtameren luonnetta ynnä sen nousua, ja useat ovatkin siitä
kertoneet; vain yhden seikan mielin lisätä, ett'ei meri missään
laajemmalti leviä, että se joka taholle kuljettaa paljon merivirtoja,
ett'ei se vain rantaan saakka nouse tai laske, vaan virtailee syvälle
ja leviää sekä kohoilee harjanteillekin ja vuorille, ikäänkuin se olisi
omalla alallaan.
11. Muuten ei ole ensinkään tunnettu -- niinkuin on laita
sivistymättömissä kansoissa --, minkälaiset ihmiset ensinnä ovat
Britanniassa asuneet, maassa syntyneet tai maahan tulleet. Ruumiinmuoto
on monenlainen ja siitä saatetaan vetää eri johtopäätöksiä. Sillä
Caledonian asukkaiden punertava tukka sekä rotevat jäsenet puhuvat
niitten germanilaisen syntyperän puolesta; Silurien[12] ahavoittuneet
kasvot, useimmiten kiharat hiukset ja niitten asema Hispaniaa
vastapäätä tekee luotettavaksi että Iberit muinoin ovat kulkeneet meren
poikki sekä anastaneet nuo asuinpaikat; ne, jotka Galleja lähinnä
asuvat, ovat myös niiden näköisiä, joko sen johdosta että yhteisen
sukuperän vaikutus vielä kestää tai että noissa päinvastaiseen suuntaan
etenevissä maissa ilmasto on antanut väestölle samanlaisen
ruumiinmuodon. Ylipääten kuitenkin on luultavaa että Gallit ovat
valtaansa ottaneet tuon lähellä olevan saaren. Tavataan niitten pyhät
toimitukset sekä uskonnolliset käsitykset; kieli ei ole suuresti
erilainen; vaarojen tavoittelemisessa on heillä yhtäläinen rohkeus sekä
vaarain uhatessa yhtäläinen pelko niitä välttääkseen. Britannit
osoittavat kuitenkin enemmän sotaintoa, heitä kun ei pitkällinen rauha
vielä ole veltostuttanut. Sillä olemmehan kuulleet että Gallitkin ovat
sodissa kunnostaneet itseään; sitten velttous valtasi heidät rauhan
tultua, samalla kuin yhdessä vapautensa kanssa menettivät
urhoollisuutensa. Täten kävi niitten Britannien, mitkä muinoin
voitettiin; muut ovat edelleen, niinkuin Gallit olivat.
12. Jalkaväessä on heidän voimansa, muutamat kansakunnat taistelevat
myös vaunuilla. Vaunujen ohjaaja on suuremmassa arvossa, sillä
alustalaiset suorittavat taistelun. Ennen muinoin he olivat
kuninkaitten alaisia, nyt hajaantuvat puolueharrastusten johdosta
päämiestensä kesken. Eikä mikään seikka ole meille hyödyllisempi niin
voimakkaita heimoja vastaan kuin se, ett'eivät yhteisesti neuvottele.
Harvoin on kahdella tai kolmella valtiolla kokouksensa yhteisen vaaran
häätämiseksi; siten taistelevat yksitellen ja joutuvat kaikki
alakynteen.
Ilmasto on tiheiden sateiden ja usvien takia kurja; kuitenkaan ei ole
ankaraa pakkasta. Päivien pituus voittaa niitten määrän meidän
maanosassamme; yö on kirkas sekä Britannian äärimäisessä osassa lyhyt,
jotta vain pienenä hetkenä erotetaan päivänvalon loppu ja alku.
Väitetään että, joll'eivät pilvet estä, nähdään läpi yön auringon
loisto ja ett'ei se laskeudu eikä nouse, vaan kulkee ohitse näköpiirin.
Sillä maan äärimäiset tasaiset seudut eivät levitä pimeyttä alhaisen
varjonsa johdosta, joten yö vallitsee ainoastaan taivaan ynnä tähtien
alapuolella. Maa sallii hedelmien viljelemistä, lukuunottamatta
öljy- ja viinipuita sekä muita lämpimämmissä maissa tavallisesti
kasvavia, ja on lisäksi tuottelias: hitaasti ne kypsyvät, mutta
kasvavat nopeasti; syy kumpaiseenkin on sama, nim. maan ja ilman runsas
kosteus. Britannia tuottaa kultaa ja hopeata sekä muita metalleja
voittajille palkinnoksi. Myös helmiä kasvaa valtameri, mutta ne ovat
tummia ja harmahtavia. Jotkut luulevat että kokoojilta puuttuu oikea
taito, sillä Punaisessa meressä ne vielä elävinä ja hengittävinä
kiskaistaan kallioilta, Britanniassa ne kootaan, kun ovat rannalle
työnnetyt; minä puolestani kernaammin luulisin ett'eivät helmet ole
oikeaa lajia kuin että meiltä puuttuu ahneutta.
13. Britannit itse suostuvat viipymättä sotamiesten ottoon ja veroihin
sekä muihin valtion määräämiin taakkoihin, jos vain ei ole
väärinkäytöksiä; näitä he vastenmielisesti kärsivät, kukistetut kun
ovat tottelemaan eivätkä orjina palvelemaan.
Vaikka siis tuo jumaloittunut Julius Caesar, joka ensinnä kaikista
Roomalaisista sotajoukolla astui Britanniaan, onnellisessa taistelussa
pelotti asukkaita ja anasti rannikon, voipi sanoa hänen näyttäneen sen
jälkeentuleville eikä jättäneen sitä. Sitten seurasivat kansalaissodat
sekä päällikköjen esiintyminen aseissa valtiota vastaan ja kauan oli
Britannia unohduksissa myös rauhanaikana; sitä nimitti jumaloittunut
Augustus valtioviisaudeksi sekä Tiberius hänelle annetuksi
määräykseksi. Keisari Gaius ajatteli, kuten kyllin tiedetään,
tunkeutumista Britanniaan, mutta hän oli kärkäs peruuttamaan
horjuvaisen luonteensa johdosta ja hänen mahtavat hankkeensa Germaniaa
vastaan jäivät menestystä vaille. Claudius vainaja ryhtyi jälleen
valloitusretkeen lähettämällä legioneja ja apujoukkoja meren yli sekä
ottamalla Vespasianuksen osalliseksi asiain johtoon, mikä oli alkuna
hänen sittemmin seuraavaan ylennykseensä: kansanheimot kukistettiin,
kuninkaat otettiin vangeiksi ja kohtalo ennustaen osoitti
Vespasianusta.
14. Ensimäisenä konsulaarina asetettiin Aulus Plautius maan johtoon ja
sen jälkeen Ostorius Scapula, kumpikin sodassa erinomainen;[13]
vähitellen lähin osa Britanniaa saatettiin maakunnan muotoon ja sen
lisäksi sinne asetettiin siirtokunta veteraaneista.[14] Muutamat kunnat
annettiin Cogidumnus kuninkaalle (hän pysyi meidän aikaamme saakka
erittäin uskollisena) Rooman kansan vanhan ja ammoin noudattaman
menettelytavan mukaan käyttää kuninkaitakin orjuuden välikappaleina.
Sen jälkeen Didius Gallus säilytti mitä edeltäjänsä olivat hankkineet
ja siirsi vain muutamat linnoitukset edemmäs saadaksensa mainetta
virka-alansa laajentamisesta. Veranius astui Didiuksen sijaan, mutta
hän kuoli ennen vuoden kuluttua.
Sitten Suetonius Paulinus kahden vuoden aikana onnella suoritti
tehtävänsä kukistaen heimoja sekä perustaen linnoituksia; tähän
luottaen hän hyökkäsi Mona-saarelle,[15] se kun kapinallisille soi
apua, mutta antoikin siten tilaisuuden hyökkäyksiin takanaan.
15. Sillä kun pelko maaherran poissa ollessa oli kadonnut, Britannit
keskenään alkoivat pohtia orjuutensa rasituksia, kertoella
väkivaltaisuuksista sekä selityksillään niitä pahemmiksi saattaa: ei
ollut muka muuta hyötyä kärsivällisyydestä kuin että kovempia
rangaistuksia asetettiin heille, ikäänkuin he helposti kärsisivät
niitä. Ennen muinoin oli heillä ollut yksi kuningas, mutta nyt kaksi
asetettiin heidän keskuuteensa, joista maaherra riehui heidän veressään
ja prokuraatori heidän omaisuudessaan.[16] Samassa määrässä oli
päällikköjen epäsopu kuin sopu alamaisille turmiollinen. Toisen
centurioni-, toisen orjajoukkue harjoitti sekaisin väkivaltaa ja
häväistyksiä. Ei mikään enään ollut turvattu heidän ahneudeltaan eikä
heidän irstaisuudeltaan. Taistelussa väkevämpi saaliin saapi: nyt sitä
vastoin useimmiten kelvottomat pelkurit ryöstivät heidän kotejaan,
raastoivat lapsensa, määräsivät sotaväen-otoista, ikäänkuin he eivät
tietäisi kuolla juuri isänmaansa edestä. Sillä kuinka vähäinen määrä
sotilaita oli sentään tullut maahan, jos Britannit vain laskivat
itsensä? Siten Germanit olivat pudistaneet ikeen päältään, ja niitä
suojeli vain joki eikä valtameri. Heillä oli isänmaa, puolisot,
vanhemmat sodan aiheena, noilla taasen ahneus ja hekumallisuus. Ne
tulisivat väistymään, kuten tuo jumaliin korotettu Julius Caesar oli
väistynyt, kun vain jäljittelisivät esi-isäinsä kuntoa. Eikä heidän
pitänyt pelästyä yhden tai toisen taistelun onnettomasta päätöksestä;
enemmän oli tosin voimaa rasittamattomilla, mutta enemmän
kestäväisyyttä kurjilla. Nyt jumalatkin säälivät Britanneja, he kun
pitivät Rooman päällikköä kaukana sekä sotajoukkoa toisessa saaressa
erotettuna; nytpä he itse -- mikä oli ollut vaikein asia -- ryhtyivät
neuvotteluihin. Mutta nyt oli vaarallisempi joutua kiinni semmoisista
hankkeista kuin uskaltaa jotain.
16. Yllytettyään toisiaan semmoisella ja sentapaisella puheella,
ryhtyivät he kaikki sotaan kuninkaallista sukua olevan naisen Boudiccan
johdolla -- sillä eivät hallitustoimissa tee mitään erotusta sukupuolen
suhteen --; he ajoivat takaa varustuksiin jakaantuneita sotamiehiä,
valloittivat linnoitukset sekä tunkeutuivat itse siirtokuntaankin muka
orjuuden tyyssijana eikä heidän kostonhimonsa ja voitonhalunsa
säästänyt yhtään barbarien kesken tavallista julmuuden-lajia. Ja
joll'ei Paulinus saatuansa tiedon maakunnan kapinasta nopeasti olisi
rientänyt apuun, olisi Britannia ollut menetetty; mutta hän saattoi sen
yhdellä onnellisella taistelulla entiseen kuuliaisuuteensa, kun vielä
varsin useat pysyivät aseissa, joita tieto luopumuksesta sekä pelko
maaherran suhteen ahdisti, pelko, näette, että tämä muuten oivallinen
mies menettelisi julmasti heitä vastaan antautumisen jälkeen sekä liian
kovasti kostaisi jokaista väkivaltaisuutta, ikäänkuin se olisi hänelle
tapahtunut. Sen vuoksi lähetettiin Petronius Turpilianus sinne, hän kun
oli lempeämpi sekä vihollisten rikosten koskettamaton mies ja sen
johdosta taipuvaisempi suostumaan heidän katumukseensa; sitten kuin hän
oli palauttanut rauhan ennen valloitetuissa osissa, ei hän ryhtynyt
mihinkään, vaan jätti maakunnan Trebellius Maximukselle. Trebellius,
joka oli vielä mukavampi sekä vailla kaikkea kokemusta sota-alalla,
piti maakuntaa hallussaan jonkinmoisella suopeudella virkaa
hoitaessaan. Nyttemmin barbarit jo oppivat suostumaan paheisiin, kun
nämä heitä mielittelivät ja kansalaissotien väliintulo tarjosi
riittävän puolustuksen toimettomuudesta, mutta pulaan jouduttiin
kapinan kautta, jahka sotaretkiin tottunut miehistö rauhanaikana joutui
levottomaksi. Trebellius, ylönkatsottu ja nöyryytetty sen johdosta että
hän pakenemalla ja piilemällä oli välttänyt sotajoukkonsa vihaa, oli
sittemmin vain armosta päällikkönä ja, ikäänkuin sotajoukko
sopimuksella olisi itselleen vaatinut vapauden sekä päällikkö elämänsä,
lakkasi kapina ilman verenvuodatusta. Eikä Vettius Bolanus, jonka
aikana vielä kansalaissodat kestivät, rasittanut Britanniaa sotaisella
esiintymisellä: samanlainen toimettomuus vihollisia vastaan vallitsi
sekä samanlainen uppiniskaisuus leirissä, paitsi että Bolanus ollen
nuhteeton eikä minkäänlaisten hairahdusten johdosta vihattu mies oli
itselleen hankkinut rakkautta kunnioituksen sijaan.
17. Mutta kun Vespasianus muun maailman kanssa oli palauttanut
Britannian valtaansa, tulivat mainiot päälliköt ja oivalliset
sotajoukot maahan ja vihollisten toivo väheni. Ja heti alussa Petilius
Cerialis herätti pelkoa hyökkäämällä Brigantien valtioon, jota
pidettiin väkirikkaimpana koko maakunnassa. Paljo taisteluja
suoritettiin, toisinaan verisiäkin, ja suuren osan Briganteja hän joko
voitollisesti kukisti tai ainakin sodalla ahdisti. Ja Cerialis olisi
jokaisen toisen seuraajan toimintaa ja mainetta himmentänyt, mutta
Julius Frontinus oli tuohon toimeen kykenevä; hän oli mainio mies,
mikäli hän saattoi, ja kukisti asevoimalla Silurien voimakkaan ja
sotaisan heimon voittaen vihollisten urhoollisuuden ohessa myös
paikalliset vaikeudet.
Agricola Britannian maaherrana.
18. Sellaiseksi Agricola huomasi Britannian sota- aseman, sellaisiksi
sotavaiheet, kun hän vasta keskellä kesää sinne siirtyi, jolloin
sotamiehet, ikäänkuin sotaretki jo olisi sikseen jätetty, kääntyivät
huolettomuuteen sekä viholliset väijyivät tilaisuutta hyökkäykseen.
Vähää ennen hänen tuloaan oli Ordovikein kansa[17] melkein kokonaan
hävittänyt heidän alueellaan majailevan ratsuväen-osaston ja tästä
alusta koko maakunta oli joutunut jännitykseen. Ja ne, joitten mielestä
sota oli suotava, ne kiittivät tätä esitapausta sekä odottivat vain
uuden maaherran mieltä; silloin Agricola, vaikka kesä jo oli umpeen
kulunut ja osastot maakunnassa hajallaan sekä sotamiesten kesken sen
vuoden lepoaika jo otettu lukuun -- mitkä seikat olivat esteeksi ja
vastukseksi sodan alkamiselle -- ja vaikka useimmista näytti paremmalta
pitää silmällä epäiltäviä, päätti lähteä vaaraa vastaan; hän kokosi
legiona-osastot sekä joltisen joukon apuväkeä ja, koska Ordovikit eivät
uskaltaneet astua alas tasankomaalle, johti hän sotavoimansa
vuoristolle kulkien itse joukkojen etunenässä, jotta kaikilla muilla
olisi yhtä suuri uskallus vaaran ollessa samanlaisena. Melkein koko
heimo tuhottiin ja, koska hän tiesi että oli käytettävä saavutettua
menestystä ja että kauhu seurasi muitakin yrityksiään, sen jälkeen kuin
alku oli onnistunut, päätti hän saattaa valtaansa Monan saaren, jonka
valloituksesta Paulinus, kuten edellä kerroin, oli pakoitettu luopumaan
koko Britannian kapinan johdosta. Mutta -- niinkuin äkkinäisissä
yrityksissä on laita -- puuttui jotakin: laivoja; kuitenkin saattoi
päällikön neuvokkaisuus ja kylmäverisyys heidät yli. Poistettuaan
kaikki taakat lähetti hän niin äkisti vihollisten kimppuun parhaimmat
miehet apujoukoista, jotka olivat tottuneet kahluupaikkoihin sekä
synnynnäisesti uimistaitoou, jolloin samalla kertaa ohjaavat itseään,
aseitaan ja hevosiaan; silloin viholliset pelästyivät, he kun
ajattelivat vain laivastoa, laivoja ja aavaa merta, eivätkä pitäneet
mitään vaikeana tai voittamattomana niille, jotka sillä lailla
saapuivat taisteluun.
Kun siis olivat pyytäneet rauhaa sekä luovuttaneet saaren, alettiin
pitää Agricolaa kuuluisana ja mahtavana, koska hän astuessaan toimeensa
oli valinnut vaivoja ja vaaroja, jolloin muut viettävät aikaansa
loistossa ja kunnianosoitusten tavoittelemisessa. Eikä Agricola
käyttänyt menestystään kerskaamiseksi eikä nimittänyt voitettujen
rauhaan saattamista sotimiseksi tai voittamiseksi eikä hän esittänyt
töitään laakerilla koristetuissa kirjeissä, vaan enensi mainettaan
maineensa salaamisella, kuu ajateltiin mitä voitiin vastaisuudessa
toivoa siltä, joka niin suuria urhotöitä hiljaisuudessa suoritti.
19. Muuten tuntien maakunnan mielialaa sekä muitten kokemuksista
opittuaan että vähää saadaan asevoimalla aikaan, jos väkivaltaisuudet
seuraavat, päätti hän poistaa juurta jaksain sota-aiheet. Alkaen
itsestään sekä omasta väestään piti hän ensiksi ympäristöään kurissa,
mikä varsin useista on yhtä vaikeata kuin maakunnan hallitseminen. Hän
ei toimittanut mitään virallista vapautettujen orjiensa tai
palvelijainsa kautta eikä ottanut palvelukseensa centurionia tai
sotamiehiä yksityisten vaikutuksista, suosituksesta tai pyynnöstä, vaan
piti jokaista kelpo miestä uskollisena.[18] Hän otti kaikesta selkoa,
vaan ei kaikkea rangaissut. Pienistä hairahduksista hän antoi anteeksi,
isoja hän käsitteli ankaruudella, eikä hän aina ensin käyttänyt
rangaistusta, vaan tyytyi useammin katumukseen; kernaammin hän asetti
virka- ja hallinto-toimiin hairahtumattomat miehet kuin ryhtyi
rankaisemiseen, sitten kuin olivat hairahtuneet. Hän huojensi viljan ja
verojen suorittamista oikein jakamalla alamaisten velvollisuudet sekä
poistamalla sellaista, mikä voittoa varten keksittynä kärsittiin
suuremmalla tuskalla kuin itse veroa. Sillä pilkaksi heidät
pakoitettiin istumaan suljettujen viljamakasiinien edessä sekä sen
lisäksi ostamaan viljaa korkeammalla hinnalla; heille osoitettiin
mutkateitä sekä etäisiä seutuja, jotta kunnat, vaikka talvileiri oli
aivan lähellä, saivat viedä viljansa kaukaisiin tiettömiin seutuihin,
joten se, mikä kaikilla oli saatavana, vain harvoille tuli tuottavaksi.
20. Heti ensi vuonna tukahuttamalla sellaiset väärinkäytökset hankki
hän erinomaisen maineen rauhanajalle, jota hänen edeltäjäinsä
huolimattomuuden ja röyhkeyden johdosta yhtä paljon pelättiin kuin
sotakantaa. Mutta kun tuli kesä, kokosi hän sotajoukon, esiintyi usein
kulkueen marsseilla, kiitteli hyvää järjestystä sekä kuritti
vallattomia; hän valitsi itse leiripaikat, tutki itse tulvapaikat ja
metsät; sillä välin hän ei antanut vihollisille mitään rauhaa, vaan
tuhosi niitä äkkinäisillä hyökkäyksillä; ja kun hän oli tarpeeksi
pelkoa herättänyt, osoitti hän hyvällä kohtelulla rauhan houkutuksia.
Näitten asiain johdosta monet valtiot, jotka siihen päivään saakka
olivat toimineet itsenäisesti, jättivät panttivankeja sekä luopuivat
vihamielisestä kannastaan, ja heidät ympäröitiin sotajoukoilla ja
linnoituksilla sellaisella taidolla ja huolella, ett'ei sitä ennen
mikään uusi osa Britanniasta yhtä rauhallisesti joutunut Roomalaisten
valtaan.
21. Seuraava talvi käytettiin erittäin hyödyllisiin toimenpiteisiin.
Sillä jotta nuo hajalla asuvat pyrinnöt, ja sivistymättömät ihmiset,
jotka sen johdosta olivat sotiin taipuvaiset, tottuisivat nautintojen
kautta lepoon ja rauhaan, alkoi hän yksityisesti kehoittaa ja valtion
varoilla auttaa heitä rakentamaan temppeleitä, toreja ja julkisia
rakennuksia, jolloin hän kiitti innokkaita ja moitti velttoja; siten
tuli kilpailu kunniasta ulkonaisen pakon sijaan. Ja lisäksi hän antoi
kasvattaa ylimysten poikia jaloissa tieteissä sekä antoi etusijan
Britannien luonnonlahjoille Gallien ahkeruuden rinnalla, jotta ne,
jotka äsken vielä eivät ensinkään välittäneet Rooman kielestä, nyt
tavoittivat sen puhetaitoa. Sen johdosta pääsi myös vaatetuksemme
kunniaan ja togan käyttäminen tuli yleiseksi. Vähitellen jouduttiin
myös paheiden yllykkeisiin, niinkuin ovat pylväskäytävät,
kylpylaitokset ja komeat kemut. Sitä kutsuttiin ymmärtämättömien
keskuudessa hienoksi sivistykseksi, kun se itse asiassa oli osa
orjuudesta.
22. Kolmas sotaretkille omistettu vuosi saattoi tunnetuiksi uudet
kansat, kun kaikki heimot Tanaus nimiseen vuonoon saakka
hävitettiin.[19] Tästä hävityksen kauhistuksesta pelästyneinä
viholliset eivät uskaltaneet hätyyttää sotajoukkoa, vaikka se olikin
kovien rajuilmojen ahdistama; vielä lisäksi oli tilaisuutta
linnoitusten perustamiseen. Asiantuntijat panivat merkille ett'ei
mikään muu päällikkö suuremmalla ymmärtäväisyydellä valinnut sopivia
paikkoja; ei yksikään Agricolan perustama varustus joutunut
väkirynnäkön johdosta vihollisten haltuun tai jäänyt autioksi
antautumisen tai paon vuoksi: sillä pitkällistäkin piiritystä vastaan
varustettiin linnoitukset vuodeksi varoilla. Siten kului talvi siellä
ilman huolia; usein tehtiin hyökkäyksiä ja jokainen turvautui vain
omaan itseensä, kun viholliset eivät toimittaneet mitään ja olivat
epätoivossa sen johdosta, että he, jotka olivat tottuneet korvaamaan
kesäiset tappionsa menestyksillä talvisaikana, nyt samassa määrässä
joutuivat alakynteen kesällä kuin talvellakin. Eikä Agricola koskaan
omaksunut kunnianhimosta toisten urhotöitä; olipa centurio tai apuväen
päällikkö, löysi hän Agricolassa puolueettoman arvostelijan teostaan.
Muutamat tosin sanoivat hänet liian ankaraksi nuhteissaan, ja hän
olikin kova kehnoja kohtaan samoin kuin hän oli ystävällinen kunnon
miehille. Muuten ei hänen vihastaan jäänyt mitään salassa kytevää,
joten ei siis tarvinnut pelätä hänen vaitioloaan; hän piti
kunniallisempana loukata kuin vihata.
23. Neljättä kesää hän käytti niitten alueitten vallassa pysyttämiseen,
joitten läpi oli samonnut; ja jos sotajoukkojen kunto ja Rooman nimen
kunnia sen olisi sallinut, olisi nyt itse Britanniassa tavattu
valtakunnan rajapyykki. Sillä Clota ja Bodotria,[20] jotka eri suuntiin
käyvien merenkuohujen johdosta tunkeutuvat kauas sisämaahan, erottuvat
ainoastaan kapean maakaistaleen kautta; tämä silloin varustettiin
linnoituksilla ja koko eteläpuolinen osa otettiin Roomalaisten haltuun,
jolloin viholliset työnnettiin ikäänkuin toiselle saarelle.
24. Viidennellä sotaretkien vuodella hän laivalla heti laivaliikkeen
alkaessa purjehti lahden poikki sekä kukisti useilla onnellisilla
taisteluilla siihen asti tuntemattomat heimot, ja sen osan Britanniaa,
mikä on Hiberniaan päin, hän varusti joukoillaan enemmän toivossa kuin
pelosta, koska Hibernia, joka sijaitsee Britannian ja Hispanian
keskivälissä ja on sopiva meriliikkeelle Galliastakin päin, saattoi
yhdistää voimakkaimman osan valtakunnasta suureksi keskinäiseksi
hyödyksi. Sen ala Britanniaan verrattuna on pienempi, mutta on se
Välimeren saaria isompi. Saaren maaperä ja ilmasto sekä sen asukkaiden
luonto ja elantotapa ei suuresti poikkea Britanniaan nähden; sisäseudut
ovat vähän tunnetut, maalle-nousupaikat ja satamat taasen paremmin
liikkeen ja kauppiasten kautta. Agricola oli maan pikkukuninkaista
vastaanottanut erään, joka oli karkoitettu kapinan johdosta
kotimaassaan, sekä piti häntä ystävyyden nimessä luonaan käyttääkseen
häntä sopivassa tilaisuudessa. Usein kuulin hänen sanovan että vain
yhdellä legionalla ja vähäisillä apujoukoilla voitaisiin valloittaa
Hibernia sekä pitää sitä miehitettynä, ja tämä menettely olisi hyödyksi
myöskin Britanniaan nähden, jos kaikkialla olisi roomalaisia joukkoja
ja vapaus olisi ikäänkuin näkyvistä poistettu.
25. Mutta sitten kesällä, jolloin hän aloitti kuudetta
hallintovuottaan, käänsi hän huomiotaan heimokuntiin Bodotrian toisella
puolella ja, koska pelättiin kapinaliikkeitä kaikkien lahdentakaisten
heimojen puolelta kuin myös että sotajoukon marssit häiriintyisivät
vihollisten kautta, tutkitutti hän satamat laivastollaan; tämä, jonka
Agricola ensiksi otti mukaan joukkojensa osana, seurasi mahtavana
katsella, kun samalla kertaa maalla ja merellä sota liikkui ja usein
samassa leirissä jalkamiehet, ratsastajat ja laivasoturit liittyen
iloisesti yhteisiin aterioihin ylistivät kukin osaltaan urhotöitään
ja seikkailujaan sekä keskenään sotilaitten tavallisella
kerskaavaisuudella vertailivat milloin metsien ja vuorien syviä
onkaloita, milloin rajuilmain ja kuohujen tarjoomia vastuksia, milloin
taas maaretkeä ja vihollisen voittamista, milloin itse valtamerenkin
voittamista. Myös Britanneja hämmästytti, kuten sotavangeilta kuultiin,
laivaston ilmestyminen, ikäänkuin nyt heidän oman merensä erotetun alan
auettua viimeinenkin pakopaikka voitetuilta suljettaisiin. Caledoniassa
asuvat kansat ryhtyivät aseelliseen vastarintaan, rupesivat siellä
linnoituksia piirittämään suurilla valmistuksilla, joita huhu
liioitteli, kuten on tapa tuntemattomien asiain suhteen, ja enensivät
Roomalaisten pelkoa hyökkäämisellään; johan pelkurit asiantuntemuksen
nojalla kehoittivat peräytymään Bodotrian taakse ja väistymään
kernaammin kuin että heidät sieltä ajettaisiin väkisin pois, kun
Agricola sillä välin sai tietää että viholliset useissa joukoissa
hyökkäsivät vastaan. Ja jott'ei vihollisten ylivoima sekä perehtyminen
paikallisuuksiin yllättäisi heitä, jakoi hän itse joukkonsa kolmeen
osastoon sekä lähti marssimaan.
26. Mutta kun tämä tuli vihollisten tietoon, muuttivat suunnitelmansa
yht'äkkiä sekä hyökkäsivät yöllä kaikki yhdessä yhdeksännen legionan
kimppuun, koska se muka oli eniten voimaton, tappoivat vartiat unen ja
hämmästyksen vallassa sekä syöksyivät leiriin. Ja taistelu riehui jo
itse leirissäkin, kun Agricola, joka vakoojilta sai tietää vihollisten
marssista sekä seurasi niitä kintereillä, antoi ripeimpien ratsu- ja
jalkamiestensä rientää taistelevien selkään sekä kaikkien heti paikalla
kohottaa sotahuudon; ja päivän valjetessa joukkojen merkit välkkyivät.
Siten Britannit pelästyivät kaksinkertaisen vaaran johdosta, ja
Roomalaisissa heräsi uskallus ja he taistelivat, pelastuksestaan
huolettomina, kunniansa puolesta. Sen lisäksi vielä itse tekivät
hyökkäyksen ja tuima taistelu riehui juuri ahtaissa porteissa, kunnes
viholliset karkoitettiin, sillä kumpikin sotajoukko taisteli, toinen
muka apua tuodakseen, toinen jott'ei näyttäisi apua tarvinneen.
Joll'eivät suot ja metsämaat olisi suojanneet pakenevia, olisi sota
sillä voitolla saatettu loppuun.
27. Ylpeänä voitontunnossaan sekä saavuttamastaan maineesta sotajoukko
ei enää pitänyt mitään urhoollisuudelleen mahdottomana, vaan vaati
äänekkäästi että oli tunkeuduttava Caledoniaan sekä lopuksi
yhtenäisessä taistelujaksossa keksittävä Britannian raja. Ja nuo vielä
äsken varovaiset ja ymmärtäväiset olivat nyt onnellisen päätöksen
jälkeen tarmokkaat ja kerskaavaiset. Tämähän on ikävin puoli sodissa:
kaikki omistavat itselleen menestykset, mutta laskevat yhden syyksi
vastoinkäymiset. Mutta Britannit, jotka arvelivat ett'ei heitä oltu
voitettu urhoollisuudella, vaan sattumuksen ja päällikön taitavuuden
johdosta, eivät yhtään luopuneet ylimielisyydestään, vaan varustivat
nuorisoaan, siirsivät puolisonsa ja lapsensa turvallisiin seutuihin
sekä vahvistivat kokouksilla ja uhritoimituksilla yhteiskuntien
liittoutumista. Ja siten lähdettiin molemmilta puolin vihamielisyydessä
talvimajoihin.