Minut valveille vaunujen sysintä sai,
mut luomi vasten luonta
pian painui taas, ja ma uneksin
Punaparrasta samaa juonta.
Kävin taas läpi salien kaikuvain
hänen kanssaan juttua pitäin;
piti kertoa kaikesta, kysymätään
hän kyseli vaan minkä mitäin.
Ei vuoteen moneen moniseen
ylämaailmast' ollut tuolta,
sodan seitsenvuotisen jälkeen maar,
hän saanut niin sanaa puolta.
Miten Moses Mendelssohn, rouva Karsch
nyt eli, mit' erikoista
Dubarry oli tehnyt, lemmitty
tuo Ludvig viidennentoista?
"Voi, keisari", huusin, "jäljessä käyt!
Jo Moses on ammoin kuollut
kera Rebekkansa, myös Abraham,
rakas poikans', on nurmen nuollut.
Oli Abraham siittänyt Leastaan
vesan, kutsutun Feliksiksi;
hän kristillisyydessä pitkälle pääs,
jo kapellimestariksi.
Ja Karschin muori on vainaa myös,
tytär, Klencke, samalla lailla;
tytär tyttären, Helmine Chézy, lie
viel' elävitten mailla.
Iloss' eleli kreivitär Dubarry —
ajall' Ludvigin elää päti;
hänet vihdoin kun giljotineerattiin,
hän oli jo vanha täti.
Hänen Ludviginsa vuoteessaan
kuoli rauhassa vanhaan muotiin,
vaan giljotiinille seuraava
kuningattarinensa tuotiin.
Sille Antoinette kuningatar
nous suurta uljuutta näyttäin,
Dubarry taas giljotineerattavaks
meni itkulla ilman täyttäin." — —
Akin silmät keisarin seisattui
mua kohti, jäi pasteeraus
hältä kesken, hän huus: "Hyvä Jumala,
mitä on se, giljotineeraus?"
"On giljotineeraus" — selitin —
"uus keino, mi vaivaa säästää,
jolla kansaa kaikensäätyistä
voi elonpäiviltä päästää.
Sitä keinoa varten vaaditaan
kone myöskin erikoinen,
sen keksinyt on herra Guillotin,
siks sillä nimi on moinen.
Sinut siinä lautaan nuoritetaan; —
se painuu; — sun kahden paalun
se väliin tempaa; — ylhääll' on
terä kolmikulmaisen piilun; —
mies nuorasta vetää, ja sievästi
alas terä se luistaa äkin; —
siinä tilaisuudessa sinulta
pää putoo pohjalle säkin."
Minut keisari keskeytti: "Vaikene,
murhakoneesta mokomasta
älä haasta, taivas varjelkoon
sen kättäni saastuttamasta!
Mitä, kuningas ja kuningatar!
Ne nuoritettuina lautaan!
Johan viety on viimeinen respekti
ja etiketti hautaan!
Ja ken olet sa, joka julkeet noin
mua tutusti sinutella?
Maltappas, poika, sun purstos maar
pian tahdon ma masennella!
Mun nostaa sisintä sappeain,
kun kuulen puhettas pöyhkää,
sun hengitykses jo herjausta,
majesteetinrikosta löyhkää!"
Noin äijä kun suuttui suunniltaan
ja vallassa sokean vimman
kävi tiuskimaan, niin ma ilmoille myös
purin sisuni salaisimman.
"Herra Punaparta" — ma huudahdin —
"olet vanha sa satuhaamu,
mene maata, meille sinuttakin
kyll' aukee vapauden aamu.
Tasavaltalaiset ne nauraa sais,
meill' etupäässä jos vilkkuis
eto kummitus kruunuin ja valtikoin, —
kovin ilkeästi ne ilkkuis.
Ei lippusikaan mua miellytä,
ei koko sen musta-puna-kulta;
halun vanhasaksalais-narrit sen
otti opistoaikaan jo multa.
Paras, vanhassa Kyffhäyserissä kun vaan
pysyt kiltisti kotona täällä —
kun oikein mietin, on keisari vaan
meille kiusana kiusan päällä."