Läpi öisen metsän vaunumme
meni, nytki — yht'äkkiä rysäys,
ja pyörä irti. Ei erittäin
juur' ollut hauska se pysäys.
Alas astui ajaja laudaltaan
avun hakuun kylästä kiirein.
Jäin yksin, metsä mun ympäröi
sydänöisin, ulvovin piirein.
Sudet nälistyneillä äänillään
ne ulvoi viiltävin vimmoin.
Kuin kynttilät yössä tuikkivat
nuo silmät kiiluvin kimmoin.
Kai oli kuullut mun tulostain
tuo metsän karvainen kansa,
ja kunniakseni tulitti tien
ja kaiutti kuorojansa.
Mulle kunniavastaanotto, sen nään,
noin suodaan silmillä, suilla!
Otin asennon heti ja vastaamaan
kävin liikkeillä liikutetuilla:
"Sudet, veljet! Onnekas hetki tää,
joka jaloon seuraanne toi mun,
niin sydämenpohjainen ulvonta
missä tervehdykseksi soi mun.
Oi, mittaamaton on tunne tuo,
minkä mielelleni se antaa;
tään hetken ihanan iäti
ma tahdon muistossa kantaa.
Teitä luottamuksesta kiittää saan,
jota minulle olette suoneet
ja koetuksissa näkyviin
ain' uskollisesti tuoneet.
Sudet, veljet! Te minuun luotitte,
ette käyneet kurjien paulaan,
muka ett' olin koiraksi kääntynyt
ja ottanut renkaan kaulaan,
pian luopio muka ett' ilmestyis
hovineuvosna lammaslaumaan —
alapuoll' oli arvoni astuakin
mun moisista puolustaumaan.
Jos lampaanturkin mä toisinaan
vedin päälleni pahaan säähän,
mun haaveilla onnea lammasten
toki tullut ei ikinä päähän.
En ole lammas, en koira, en
hovineuvos, en silli mikään —
susi oon, suden mulla on sydän ja suu
ja ikenet niin-ikään.
Olen susi ja sutten keralla
ain' ulvon ma — teit' en heitä.
Niin, itseänne kun autatte,
niin luojakin auttaa teitä!"
Se oli mun puheeni, sellaisnaan
kuin hetki mieleeni toi sen!
"Yleisiin Sanomiinsa" Kolb
typisteltynä kopioi sen.