Ma neljännest' ennen kahdeksaa
olin aamulla Kölnistä tiellä;
tulin kolmen jo korvilla Hageniin,
on päivällispaikka siellä.
Oli pöytä katettu. Herkut näin
ma taas peri-germanilaiset.
Sua hapankaalini tervehdin,
sun lemus on ihanaiset!
Kera kaalisten haudotut kastanjat!
niit' ennen söin emon koissa! —
Kapaturskat te kotoiset, terve myös!
miten viisaina virutte voissa!
Isänmaa joka ihmissydämen
on ainainen aarre — maistaa
myös hyvältä munat ja silakat,
kun hyvin ne paahtaa ja paistaa.
Miten riemusi makkarat rasvassaan!
Ja rastaat, paistetut, pienot
herran-enkelit omenahilloineen,
tervetullut! ne visersi vienot.
"Tervetullut, maanmies!" — ne visersi —
"jo viikon viivyitkin poissa,
kera vierasten lintujen leikamoit
vain vieraissa viidakoissa!"
Oli pöydässä hanhi, hiljainen,
hyvänsävyinen olento siellä.
Mua kerran lempinyt lie kenties,
kun nuor' oli kumpikin vielä.
Mua silmäs se katsein niin merkitsevin,
niin syvin, niin hellin, niin heikein!
Oli kaunis sisällä sielu kai,
mut liha ei murennut leikein.
Tinavadissa pöytään vaeltavan
näin sianpään myös rehdin;
siankärsät ne meillä koristetaan
yhä vielä laakerinlehdin.