Kuus groshia Kölnistä Hageniin
meni kuudetta riksiä Preussin.
Paha kyll' oli vaan diligenssi täys,
varavaunuista tilan ma löysin.
Syysaamu harmaa ja kostea,
loan vallassa vaunut sousi;
mut säässä ja kelissä kehnossakin
sulo tunne se suoniin nousi.
Kodin kultaisenhan se ilmaa on,
jota polttava poski tapaa!
Ja maantien rapakko onhan tuo
isänmaani rakkaan rapaa!
Hevot mulle huiskutti häntää kuin
tutut vanhat tuhansin muistoin,
kakaratkin ne kauniilta näyttivät
kuin heelmät Hesperian puistoin!
Tiellä Mühlheim on. Soma kaupunki
ja uurasta, hiljaista väki.
Oli toukokuu kolmekymmentä-yks,
kun viimeks sen silmäni näki.
Ilos silloin ilmassa päivän koi,
maa kukkaishäitä vietti,
kevätkaihoja linnut liversi,
ja ihmiset toivoi ja mietti —
ne mietti: "Pian jo pääsemme
noista laihoista ritareista,
eromaljan pitkistä mittaamme
heille teräspikareista!
Saa Vapaus liehuvin lippuineen,
käy karkelot, soitot soipi,
ehkä Bonapartenkin takaisin
se tuonelta tuoda voipi!"
Hyvä Jumala! tääll' ovat ritarit vaan,
ja moni nulikka-paha,
joka itikkahoikkana maahan sai,
nyt on mahtaja isomaha.
Nuo kalpeat kanaljat, naamaltaan
kuin rakkaus, toivo ja usko,
heillä meidän viljoista viineist' on
nyt nokalla rohkea rusko. — —
Eikä juosta ja rynnätä Vapaus
voi enää, sen jalka on nilkku;
alas Pariisin torneista tuijottaa
vain trikolori-tilkku.
Ylös sittemmin keisari noussut on,
mut mieheksi äänettömäksi
madot Englannin hänet jo saattoi nuo,
hän jälleen hautaan läksi.
Omin silmin ne hautajaiset näin,
näin kultaiset vaunut, joilla
kuus voitotart' oli kultaista,
arkku kultainen hartioilla.
Kautt' Elyseisten kenttien,
kautt' uljaan Riemukaaren,
kautt' usmain ja lunten hiljaa niin
kävi saatto sankaripaaren.
Rämis vihloin kauhea musiikki,
väris soittajat viiman alla.
Sotalippujen kotkat tervehti
mua katseella murehtivalla.
Niin oudoilta, vanhaan muisteloon
lumotuilta ihmiset näytti —
tarun keisarillisen kangastus
taas mielet tenhoi ja täytti.
Sinä päivänä itkin. Kyyneltä
en silmästä estää voinut,
kun kajahti huuto "Vive l'Empereur!"
tuo armas, ammoin soinut.