Henrik Ibsen syntyi 20 p. Maaliskuuta v. 1828 pienessä Skien-nimisessä
kaupungissa Etelä-Norjassa. Hänen isänsä, Knud Ibsen, oli kauppias;
äitinsä nimi oli Marie Cornelia Altenburg.
Isän kauppatoimi ei menestynyt hyvin ja pojan jo varsin nuorena
täytyi itsensä hankkia elatustansa. Hän tuli siis 16-vuotiaana
apteekkarin-oppilaaksi vielä pienempään naapurikaupunkiin Grimstadiin,
joka siihen aikaan oli melkein nykyisen Kajaanin tahi Kaskisen
suuruinen.
Nuoren oppilaan aikomus ei kuitenkaan ollut koko elämänsä ajaksi jäädä
pilleriä kiertelemään, vaan hän toivoi saavansa tilaisuuden oppia niin
paljon, että hän apteekkarista voisi päästä lääkäriksi. Mutta hänellä
oli apteekkitoimessa niin paljon työtä, että, niinkuin hän itse kertoo,
hänen täytyi melkein varastaa joutohetkiä lukemiseen. Ja pian toinen
seikka uhkasi vielä enemmän häiritä hänen opintojansa. Lukiessansa
latinaa hän tutustui Ciceron puheisin Catilinaa vastaan sekä Sallustion
kertomukseen Catilinan salaliitosta; ja ne kirjat herättivät hänessä
halun draaman sepittämiseen, jonka pääsankari tuo onneton Catilina
olisi. Sitä varten hän nyt varastetuista opintotunneista varasti
minuutteja runoilemiseen ja tällä tapaa syntyi v. 1849 hänen ensimäinen
näytelmänsä _Catilina_.
Niinkuin nuori runoilija ainakin, Ibsen tähän ensimäiseen kokeesensa
perusti suuria tulevaisuuden toiveita, ja samoin tekivät ne kaksi hänen
ystävistänsä, joille hän oli uskonut muilta huolellisesti salatun
seikan, että hän oli kirjoittanut draaman. Vaan tosi-olot -- niinkuin
usein käy -- eivät vastanneet niitä toiveita: Kristianian teaatteri
ei ottanut "Catilinaa" näyttääksensä eikä kukaan kustantaja
painattaaksensa; viimein toinen ystävistä rupesi kustantajaksi --
lainatuilla rahoilla -- ja kirja ilmestyi keväällä v. 1850.
Kohta sen jälkeen Ibsen itsekin tuli Kristianiaan. Hän oli jo niin
edistynyt opinnoissansa, että hän uskalsi koettaa suorittaa
ylioppilastutkintoa. Ja sen hän tekikin, vaan kauemmaksi
akateemiallisella uralla hän ei koskaan päässyt -- ennenkuin hän
Upsalan yliopiston riemujuhlassa v. 1877 nimitettiin kunniatohtoriksi
filosofiian tiedekunnassa.
Runous yhä edelleen houkutteli Ibseniä pois tieteen teiltä -- vaikkapa
ensimäinen kokemus ei juuri ollut ilahuttavaa laatua. Toivottu suuri
voitto Catilinasta meni surkeasti myttyyn: kirjaa myytiin ainoastaan
noin 30 kappaletta. Vaan eivätpä kuitenkaan jäännökset painoksesta
olleet aivan hyödyttömiä. Kustantaja-ystävä ja runoilija asuivat
yhdessä ja eleskelivät miten kuten; kerran tuli heidän yhteisen
taloutensa tila liian arveluttavaksi; silloin Catilinan täytyi siirtyä
kauppapuotiin, lähteäksensä siitä ulos maailmaan toisenmuotoisena:
katkerat sanat turmeltuneesta Roomasta lievennettiin sokurilla ja
rusinoilla, joita synkät lehdet saivat sulkea syliinsä -- ja
"seuraavina päivinä emme kaivanneet mitään", sanoo Ibsen itse.
Vaan vähät siitä, jos kärsittiin vähän nälkääkin; nuoruuden into
helpotti kaipausten kuormaa. Ystävykset usein eivät voineet hankkia
itsellensä päivällistäkään, vaan olematta siitä millänsäkään menivät
aina päivällisen aikana ulos kaupungille luulotellaksensa
isäntäväellensä, että menivät syömään; kahvin aikana palasivat taas
kotiin ja joivat silloin kahvinsa leivän kanssa -- siinä oli koko
heidän "runollinen" päivällisensä.
Vihdoin parempi aika koitti. Norjassa heräsi monella taholla
kansallisia pyrintöjä, ja muun muassa mainio viulunsoittaja Ole Bull,
kun tuli kotiin voitettuansa koko maailman suosion ja runsaasti kultaa,
perusti kansallisteaatteria Bergeniin. Siihen otettiin Ibsen v. 1851
johtajaksi ja näytelmäin kirjoittajaksi ja kaikenlaiseksi muuksi, ja
sitä varten hän seuraavana vuonna teki matkustuksen Tanskaan ja
Saksaan.
Bergenissä hän sen jälkeen teki ahkerasti työtä: joka vuosi hän
näytteli omatekoisen näytelmän: 1853 tilapää-näytelmä "Juhannusilta"
(_Sankthansnatten_), 1854 pieni yksinäytöksinen näytelmä "Sankarin
hautakumpu" (_Ksempehöjen_), joka jo varhemmin oli ollut Kristianiassa
näytelty, 1855 "Inger Östrootin rouva" (_Fru Inger til Östråt_), 1856
"Solhougin kemut" (_Gildet på Solhoug_) ja 1857 _Olaf Liljekrans_.
Ibsenin olo Bergenissä on luettava hänen runolliseksi oppimisajaksensa;
tähän aikaan kuuluvat näytelmät osoittavat kyllä muutamissa kohden
edistystä, vaan ovat toiselta puolen taas paljoa heikommat kuin
seuraavat.
Bergenistä Ibsen myös (1858) löysi puolisoksensa Susanne Thoresenin
(kirjailija Magdalene Thoresenin tytärpuolen). Jo sitä ennen hän oli
(1857) muuttanut takaisin Kristianiaan, tullaksensa siellä "Norjalaisen
teaatterin" johtajaksi. Kohta seuraavana vuonna ilmestyi "Helgelannin
sankarit" (_Hærmændene på Helgeland_), joka on luettava tekijän
ensimäiseksi tositaiteelliseksi näytelmäksi. Siinä ovat ensikerran
nähtävinä se mutkaton toiminta, se lyhyt mutta voimakas lausetapa ja ne
syvät draamalliset ristiriidat, joita sittemmin olemme tottuneet
löytämään Ibsenin draamoista.
"Helgelannin sankarien" jälkeen kului Ibseniltä noin neljä vuotta ilman
uuden draaman julkasemista; sitä vastaan ilmestyi niinä vuosina pari
suurta runoelmaa, joista "Terje Vigen" on erittäin huomattava. Tämä
kertomus köyhän kalastajan vaiheista on koristamattoman pukunsa ja
kuitenkin mahtavan sisällyksensä puolesta sukua "Vänrikki Stoolin
tarinain" kanssa.
Se teos, jolla Ibsen v. 1862 taas palasi draaman alalle, näytti hänet
aivan uuden muotoisena. "Rakkauden komedia" (_Kærlighedens komedie_) ei
enää liiku synkkinä muinaisaikoina, vaan täydessä nykyisyydessä; ja
aseina runoilija ei enää käytä noita syviä mahtisanoja kuin ennen, vaan
leikillisiä värssyjä, joilla hän ruoskii aikamme heikkouksia ja
proosaa. Ei kummaa siis että tämä teos suututti hyvin monta, kun se
muka oli suoraa pessimismiä, sekä vielä sisälsi hyökkäyksen kirkkoa
vastaan. Viimeksi mainittu kohta oli vaikuttaa hyvin paljon Ibsenin
elämän oloihinkin.
Norjalainen teaatteri Kristianiassa, jonka johtajana Ibsen oli, teki v.
1862 konkurssin, ja Ibsen oli sen jälkeen ilman vakavata elatuskeinoa.
Pian hänen ulkonainen elämänsä taivas synkistymistään synkistyi,
samassa kuin hänen ystäväinsä piirikin harveni: pienessä maassa ei ole
mahdollista koskea ajan heikkouksiin suututtamatta monta ystävääkin.
Eikä Ibsen säästänytkään kansalaisiansa. Tanskan sodan aikana, kun
norjalaiset eivät lähteneet Tanskan avuksi, hän kirjoitti tuon
innokkaan runon "Veli hädässä" (_En broder i nöd_), joka sisältää
ankarampia sanoja kuin mitä ehkä mikään runoilija on kansallensa
lausunut.
Tuli siis Ibsenille viimein liian ahtaaksi Kristianiassa. Mutta oli
hänellä vielä niin monta ystävää jäljellä, että hänelle voitiin hankkia
apurahaa matkaa varten, ja siten hän v. 1864 pääsi lähtemään pois
Norjasta ensiksi Roomaan.
Mutta vielä sen jälkeen oli hänellä kotimaassaan taistelu taisteltava.
Hän oli hakenut "runoilijan-apurahaa" (digtergage), mitä jo oli
Björnsonille annettu, vaan kirkollistoimiston päällikkö ensin ei
tahtonut siihen suostua, koska muka Ibsen "Rakkauden komediassa" oli
solvaissut kirkkoa. Onnistui kuitenkin Ibsenin ystäville lieventää
valtioneuvoksen intoa, ja kun kerran hallitus oli apurahaa ehdottanut,
niin valtiopäivät myönsivät sen melkein yksimielisesti (1866).
Ennenkuin Ibsen lähti pois kotimaastansa, oli hän jäähyväisiksensä
kirjoittanut "Kuninkaan-alut" (_Kongsemnerne_, 1863). Ja tultuansa
Roomaan hän pian lähetti kotiin toisen suurenlaisen teoksen, jonka nimi
oli _Brand_ (1866), ja joka hankki hänelle taatun ja pysyväisen paikan
pohjoismaiden runoilijain joukossa. Brandia seurasi samanlaatuiset
syväaatteiset kappaleet _Peer Gynt_ (1867) sekä "Keisari ja
Galilealainen" (_Keiser og Galilæer, 1873).
Yhä edelleen oleskellen ulkomailla, milloin Italiassa, milloin
Saksassa, on Ibsen viimeisenä 15 vuotena julistanut ryhmän draamoja,
jotka ovat herättäneet mitä suurinta huomiota ja mitä vilkkainta
keskustelua, ne kun usein liikkuvat ajan "palavien kysymysten" alalla.
Nämä kappaleet ovat "Nuorison liitto" (_De unges förbund_, 1869)
"Yhteiskunnan tukeet" (_Samfundets stötter_, 1877), "Nora" (_Et
dukkehjem_, 1879), "Haamuja" (_Gengangere_, 1881), "Kansan vihollinen"
(_En folkefiende_, 1882) ja "Metsäsorsa" (_Vildänden_, 1884).
Niinkuin jo tästä lyhyestä elämäkerrasta näkyy, on Ibsenin, varsinkin
elämänsä alkupuolella, täytynyt kärsiä jotensakin kovaa kohtaloa, ja
nämä kokemukset ovat tietysti vaikuttaneet hänen runolliseen
katsantotapaansakin. Tämä on ylipäätään synkkä: tekijä havaitsee
etupäässä ihmisten puutteita ja heikkouksia. Sitä merkillisempi on
siis, että kuitenkin se teos, joka yleisesti myönnetään hänen
tositaiteellisimmaksi, "Kuninkaan-alut", syntyi juuri siihen aikaan
kuin runoilijan olot olivat mitä ahtaammalla. Ilmestyypä tässä
draamassakin kerran se katkeruus, joka silloin täytti runoilijan
mielen, ja sen Nikolaus piispa lausuu viimeisissä säkeissään. Mutta
toiselta puolen esiintyy juuri tässä kappaleessa se henkilö, joka
selvemmin kuin kukaan muu Ibsenin luomista henkilöistä osottaa
saavutettuna sen harmonian, joka muissa draamoissa enimmiten esitetään
ainoastaan vaadittuna.
Nähtävästi Ibsenin katsantotapa siis on ollut toisenkin vaikutuksen
alaisena. Hän on näet elänyt aikakaudella, joka on ollut suuria
maailman tapauksia täynnä, ja jolloin Norjassa tapahtui kansallinen
herääminen, jossa Ibsen on myös varsinkin nuoruutensa aikaan ollut
osallisna. Jo Catilinaansa kirjoittaessaan hän, niinkuin hän itse
kertoo, vilkkaasi harrasti aikansa pyrintöjä. Helmikuun vallankumous
Ranskassa, Unkarilaisten vapaussota ja Tanskan sota Saksaa vastaan,
kaikki ne tapaukset vaikuttivat syvästi häneen: hän kirjoitti hehkuvia
lauluja Unkarilaisille kehoittaaksensa heitä urhoollisesti taistelemaan
tiranneja vastaan; samaten koko joukon sonetteja kehoittaaksensa
kuningas Oskaria rientämään Tanskalaisten avuksi. Ja samalla aikaa oli
hän itse sotatilassa rehellisiä Grimstadilaisia vastaan, joita hän oli
suututtanut ivakuvilla ja pilkkarunoilla.
Kummako siis että hänen Catilinansakin taistelee "vapauden ja
oikeuden", vieläpä "muinaisen roomalais-hengen" edestä, kummako että
draaman pääsankari on kuvailtu rohkeaksi ja jalomieliseksi, jota
vastoin hänen toverinsa ovat kurjia ja pettureja?
Samaten on, niinkuin äsken mainittiin, tekijä mitä hartaimmalla
myötätuntoisuudella seurannut Tanskan sotaa Saksaa vastaan 1863-64, ja
näihin tapauksiin viittaavat muutamat paikat Brandissa ja Peer
Gyntissä.
Mutta juuri tämä valtiollinen harrastus on epäilemättä monessa kohden
kehittänyt Ibsenin historiallista katsantotapaa. Olkoonpa että
Catilinan kuva välistä on liian paljon kaunisteltu, mutta toiselta
puolen jo tämä Ibsenin draamallinen esikko osottaa merkillistä kykyä
historiallisten ristiriitaisuuksien ymmärtämisessä ja kuvailussa.
Samaten "Inger Östrootin rouva" liikkuu historiallisella alalla, ja
sekä Norjan valtiollinen asema, että kansan ja sen eri luokkien
mieliala 1500-luvun alkupuolella ovat siinä kuvaillut aivan historian
mukaisiksi.
"Kuninkaan-alut" on kuitenkin tässä kohden edellisiä draamoja vielä
etevämpi, sillä monessa yksityiskohdassakin tekijä on tarkasti
seurannut vanhan Hookon kuninkaan historiaa eli "tarinaa". Siinä löytyy
esim. Dagfinn Bonden neuvo "kylmästä teräksestä", riita jaarlin miesten
ja Iivari Bodden välillä, vieläpä Hookonin ja Margaretan yhtyminen kun
Skule on ottanut kuninkaan nimen. Tietysti tekijä muuten on käyttänyt
semmoisia yksityiskohtia jotensakin vapaasti, draamallisten
tarkoitustensa saavuttamiseksi, ja mitä taitavimmin hän on osannut
sovittaa ne draamalliseen kokonaisuuteen: niin on tarinassa esim.
Vegard Væradalin surma, pyrstötähden ilmestyminen ja hyvä vuodentulo
Hookonin hallitus-aikana j.m.s. kerrottu ilman oikeata yhteyttä
tärkeämpäin tapausten kanssa, kun ne sitä vastoin draamassa vaikuttavat
suoraan pääristiriitaisuuden kehitykseksi taikka luonteiden
kuvailemiseksi. Samoin on tekijä, enentääksensä Skulen epäilemistä,
itse keksinyt Trondin tunnustuksen, josta historia ei tiedä mitään.
Tärkeämpi kuin nämä yksityiskohdat on kuitenkin se seikka, että draama
kokonaisuudessaan antaa oikean kuvan niistä historiallisista
pyrinnöistä, jotka Hookon Hookoninpojan aikana taistelivat keskenänsä
Norjassa. "Norja on valtakunta, se on tuleva kansaksi" sanoo Hookon, ja
tämä hänen "kuninkaan-ajatus" on todellakin peräti historiallinen;
sehän oli Hookon Hookoninpojan tehtävä historiassa, sentähden hänen
hallituksensa oli niin onnellinen ja hyödyllinen Norjalle. Jos lukee
Norjan etevimpien historioitsijain kertomukset tästä ajasta, niin
täytyy ihmetellä sitä erinomaista taitoa, jolla Ibsen on voinut
draamassansa kuvaella taistelua tämän Hookonin edustaman uuden
kehitysasteen ja "vanhan tarinan", Skulen ja Nikolauksen pyrintöjen,
välillä.
Eipä kuitenkaan Ibsen ole unhottanut että historia on toista kuin
taide, ja ett'ei siis historiallinen todenperäisyys yksistään riitä
suuren draaman aikaansaamiseen, vaan että henkilöitten täytyy osottaa
vilkasta persoonallista sielunelämääkin. Niin onkin laita sekä tässä
että Ibsenin edellisissä historiallisissa draamoissa.
Jo Catilinassa esiintyy, niinkuin Ibsen itse sanoo, paljon siitä, jota
tekijän myöhemmät teokset koskevat: "taistelu ky'yn ja halun, tahdon ja
mahdollisuuden välillä". Samaten tässä ristiriita kolmen kuninkaan-alun
välillä ei yksistään synny siitä että Hookon edustaa "uutta", Nikolaus
ja Skule sitä vastoin "vanhaa tarinaa", vaan myös siitä että Hookon
itse uskoo oikeuteensa, molemmat muut epäilevät ja horjuvat. Tämä
Hookonin luottamus kutsumukseensa on hänen väkevyyden-vyö, se vaikuttaa
että muutkin häneen luottavat. Hän kuulee "Herran pettämättömän äänen
huutavan sisässänsä: sinun pitää toimittaman suuri kuninkaan-työ
Norjassa". Ja kun Skule on ottanut kuninkaan nimen, hän uskaltaa kysyä:
"Jumala, Jumala -- miksi rankaiset minua niin kovasti, minua, joka en
ole mitään rikkonut?". Mutta pian hän havaitseekin rikkoneensa, Ingaa
ja Margaretaa vastaan, joilta hän on sulkenut sydämmensä, voidaksensa
muka siten paremmin täyttää kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Nyt hän
tunnustaa rikoksensa ja siten yhdistyttyänsä äitiinsä ja vaimoonsa on
hän taas vahvistunut. "Tulkoon mitä tahansa, minä tunnen itsessäni
Herran voiman!".
Vastakohtina Hookoniin ovat Nikolaus, jolla on palava himo
hallitsemaan, mutta jolta kyky puuttuu, ja Skule, joka himossa on
Nikolauksen vertainen samassa kuin hänellä on kykyäkin. Mutta kuitenkin
hänen itsensä täytyy myöntää: "Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi
kuninkaan pääkin mutta Hookon on täysi kuningas". Luottamus, joka
Hookonissa on niin vahva, se puuttuu Skulelta, Ja tähänkin seikkaan
näemme persoonallisen syyn: Skule on samaten kuin Hookon kutistanut
osan sisällisestä elämästänsä; hänkin jää vieraaksi niille, jotka häntä
innokkaasti rakastavat. Mutta koska hän on sen tehnyt itsekkäisessä
tarkoituksessa niin tuo synti on hänelle turmiollisempi kuin
Hookonille; vasta kun on liian myöhään hän tuntee ja tunnustaa mitä hän
on rikkonut.
Täten yhdistämällä kuvailtujen henkilöitten persoonallisen ja
historiallisen elämän suurellaiseksi kokonaiskuvaksi on Ibsen luonut
teoksen semmoisen että joku arvostelija on voinut sanoa Kuninkaan-alut
"ehkä suurimmaksi draamaksi, joka on näyttämölle annettu Shakespearen
ajoista saakka".