Miss' ennen inehmo asui,
vaimo kulki kaivotiellä,
ei nyt nouse saunan savu.
Luikin kartanoon ja sen tienoille johti kaksi valtatietä samoilta
tahoilta. Toisen tien varrella oli mitä sakein kylä alustalaisten
pieniä, turve- ja olkikattoisia asumuksia, pihapuinensa ja vähäisine
pihoinensa ja peltotilkkuinensa. Seassa siellä täällä joku lautakatto
omituisine räystäinensä, kippakaivot ja yksi vinttikaivo; kapeiden
kujasien vanhat aidat ja pienet lautakattoiset saunat lisäsivät vain
kyläkuvan pintarikkautta.
Ja siellä kylässä pohti väki nyt mitä olisi tehtävä. Rouni oli jo
mukana. Hän ei ollut suunnitellut asian alkua tämmöiseksi ja puheli:
"Eihän tämä tainnut nyt alkaa ihan niinkuin piti." Ei hän sillä ketään
soimannut ja kohta hän lisäsi:
"En minä sillä mitään erikoista tarkoita, enkä moiti. Mutta olisihan se
vain voinut alkaa ja olla toisin."
Ja oitis hän yhtyi yhteiseen asiaan, alkoi sitä järjestellä.
"Ei se astuttu askel enää palaja", puheli hän. Mutta hän näki etemmäksi
kuin muut. Hän tajusi, että omien kylien vähät, aseettomat voimat eivät
nyt riitä, ja hän alkoi puuhata laajemmalta. Miehiä lähetettiin
takakyliin nostamaan sieltä väkeä liikkeelle, avuksi, ja hänelle
kangasti sillä hetkellä yleinen kapina, ensin oman seudun, sitten yhä
laajemmalle leviävä. Hän oli ollut sodissa, tunsi partioretket. Ei hän
halunnut miksikään johtajaksi asettua, eikä sitä valittukaan, mutta
itse asiassa hän siksi jäi: toiset, mikäli johdosta voi puhua,
alistuivat itsestänsä siihen, mitä hän neuvoi.
Ja tärkeintä nyt oli voittaa aikaa, että ehdittäisiin järjestäytyä ja
saada sitä ajateltua apua. Molemmille valtateille asetettiin
vartiojoukot estämään lähiseutujen ruununmiesten tuloa ja sanomien
leviämistä muualle siitä, mitä täällä nyt tapahtuisi. Viero joutui
toiseen vartiojoukkoon, Rouni etäisimpään ja niin seisoivat nyt isä ja
poika omien maittensa vartioina, kumpikin omalla tahollansa.
* * * * *
Mutta emme rupea pitemmältä kuvailemaan näiden veristen melskeiden
vaiheita ja yksityiskohtia, melskeiden, jotka olojen pakosta
kutistuivat tilapäisiksi kyläkapinoiksi, semmoisiksi, joista ei
ole säilynyt tietoakaan muualla kuin ihmisten muistossa ja
mielikuvituksessa ja joilla ei kirjoiteta historiaa, vaan yksityisten
elämäntarina, ei ratkaistu kansan kohtaloa, vaan yksityisten kova
kohtalo ja osa.
Sillä sanoma tapahtumista on sittenkin kerinnyt Luikin herrojen tietoon
aikoinansa. Sotaväkeä saapui sitä tietä myöten, jota Vieron pieni
joukko vartioi. Sen tulo yllätti aseettoman joukon. Useat
haavoittuivat, pari sai surmansa, loput pääsivät pakenemaan. Sotaväki
ratsasti kylään, hajaantui, vangitsi jokaisen, kenen tapasi. Väki
pakeni metsään mikäli ehti, sotaväen yhä takaa ajaessa. Osa sotaväkeä
ajoi takaa metsään pakosalle hajaantuneen vartioväen miehiä. Viero oli
erkaantunut muista. Yksinäinen sotilas ratsasti metsän läpi hänen
jäljessänsä.
"Seis!" kuului sen komennus ja samassa pamahti pyssy.
Ja silloin kääntyi Viero, syöksyi nopeasti kuin salama sotilasta kohti
ja iski hänet kangella kuoliaaksi. Hän oli saanut pienen luodinhaavan
pohkeeseensa, sitoi sen ja kun se ei haitannut, niin poistui paikalta.
Hän tiesi, mikä kohtalo nyt odottaisi Viemiä, jos sotaväki tapaisi
hänet sieltä yksinäisestä talosta, ja riensi nyt mistään muusta enää
välittämättä pelastamaan häntä turvaan.
Mihin? Sama se. Pois vain koko onnettomasta Turman talosta, kauvas,
suojaan kaikelta ja vaikka ainiaaksi. Hän tapasi Viemin yksinäisellä
pihamaalla vaatevähiä kuivamaan ripustamasta, jäi luo, ei tiennyt miten
alkaa, mitä sanoa. Lopulta hän puheli:
"Minulla oikeastaan olisi sydämellä paljonkin, josta sinulle, Viemi,
puhua." Hän tapaili sitä kuin hellävaroen. Hieno aavistus ilmoitti taas
nuorelle vaimolle, mitä hän puheillansa tarkoitti ja hän vaikeni yhtä
hellävaroen kuin hänelle puhui. Toinen vaan ei olisi hennonnut puhua,
toinen ei olla siihen puheeseen vaikenematta. Viemi koki ahertaa ja
olla katsahtamatta. Häntä tuntui hiljaa itkettävän, mutta hän pidätti
sen.
"En minä sillä mitään... Mutta kun sinä olet aina ollut minulle niin
hyvä", tapaili taas Viero.
Ja siihen tuntui kaikki puhe loppuvan. Tovin kuluttua lähti Viemi
kävelemään aittaansa, häneen katsahtamatta. Hän käveli sinne aitan
ovelle kuin monesti välillä pysähtyen. Teki mieli mennä sinne itkemään.
Viero näki sen kaiken, arvasi siitä kaipuusta ja epäröimisestä, että ei
Viemi ollut häneen pahastunut, arvasi hänen päinvastoin heltyneen
hänelle kokonaan. Hän näki vain Viemin jättäneen jälkeensä aitan pienen
oven auki, kuin kutsumaan häntä luoksensa. Hän arvasi Viemin aitassa
nyt hiljaa yksinänsä itkevän. Tuntui kuin Viemi kaipaisi häntä
luoksensa ja hän vain sittenkin epäröi, hentoisiko hän nyt sinne mennä.
* * * * *
Se oli vielä varhaista aamua. Sotaväki oli yllättänyt Vieron joukon jo
aamun sarasteessa.
Mutta nyt oli ehditty tuoda kylästä tieto asioista Rouninkin joukolle
ja samalla huomasi joukko olevansa saarrokseen joutumaisillansa.
Vastarinta oli turhaa. Alkoi lyhyt, hajanainen taistelu, jonka aikana
hajaantuva joukko pakeni metsiin. Siellä tuolla kuului pyssyn pamahdus.
Kun Rouni nyt kierti kylän ohi sen lähimetsien halki, näki hän kuinka
sotamiehet raahasivat naisia mukanansa. Kuului niiden epätoivoinen
avunhuuto. Hän tajusi olevansa voimaton siinä mitään tekemään. Luo
riensi eräs pakoon päässyt ja kertoi sotaväen vaatineen piiskauksen
uhalla neuvomaan tietä hänen talollensa. Mutta kukaan ei ollut taipunut
sitä tekemään.
Ja silloin muisti hänkin nuoren vaimonsa ja riensi sitä turvaan
pelastamaan, kuten jo hetkeä aikaisemmin Viero. Hän oli jo päässyt
metsästä talollensa johtavalle tielle, kun tienpolvessa äkkiä ilmestyi
ratsastava sotilas eteen. Se huusi pysähtymään, ajaa karautti kohti ja
alkoi lyödä sotilaspiiskalla. Ensimäinen lyönti osui hartioihin.
Mutta useampaa ei sotilas ehtinytkään. Kun hän kumartui uutta iskua
yltääksensä, iski Rouni nyrkillä häntä kasvoihin. Sotilas suistui
ratsunsa selästä tielle, jäi siihen suullensa, pitkäksensä virumaan.
Rouni ehti nähdä, kuinka sen suusta valui vuolas verivirta.
Mutta samassa ilmestyi toisia sotilaita. Hän painautui tiheään metsään,
kuuli pyssyjen pamahtelevan ja luotien vinkuvan ja sattuvan puihin
hänen ympärillänsä. Hän pelastui joelle. Sen yli vei jotenkuten kyhätty
silta, jota myöten pääsi varovasti ajaen joen yli. Silloin yli
päästyänsä hän väänsi sen kangella jokeen, kuuli kuinka se rusahtaen
sinne vajosi ja näki sen hajoavan palasina virran mukana. Hän tiesi nyt
kotinsa, vaimonsa ja itsensä olevan hetkeksi turvassa.
Mutta nyt hän oli kiihtyneempi ja synkempi kuin koskaan ennen
elämässänsä. Hän istahti puuntyvelle, korkeat ryntäät kohoilivat
kiihkoisista hengähdyksistä voimakkaina. Luo tuli pakomatkallansa
kiertelevä Haarla. Se kierteli omille asunnoillensa, pysähtyi, koki
puhella.
Mutta Rouni istui vaiti, kuin ei olisi puhelua kuunnellutkaan. Haarla
puhui näistä oloista, uhkaavasta kohtalosta, köyhien ja avuttomien
osasta.
"Kun tuo tulisi vielä se aika, jolloin laki on laki köyhällekin! Niin
että silläkin olisi oikeus", kaipaili hän.
Ja silloin Rouni taas kuohahti ja hänessä pääsi valloillensa synkkä
myrsky.
"Kun tulisi", ynseili hän. Hän lausui sen "tulisi"-sanan halveksivasti
ja jatkoi:
"Tässä maailmassa ei mikään kunnollinen _tule_. Se on otettava." Hän
puhui nyt katkeran sydämen kyllyydestä, synkistyi yhä ja jatkoi:
"Sortuu tässä maailmassa vain kaikki kunnollinen ja oikea... niin
oikeus kuin muukin, jos sen puolesta ei itse seistä."
Hän näytti hetkiseksi kiihkostansa väsähtäneen. Ääni painui
matalammaksi kun hän jatkoi:
"Minä tiedän sen itsestäni." Hänen mielensä aivan madaltui. Hän puheli:
"Minä olen aikoinani uskonut sitäkin. Uskonut maailmaan ja toivonut,
että se on oikeuden puolella, mutta se on vienyt minulta monesti
kaiken. Ja avusta se on aina köyhälle sanonut ja ilkkunut, että: ota
itse!"
Ja silloin hän taas uudelleen raivostui ja synkkänä huusi:
"Helvetti, Haarla! Katso tuonne rytökorpeen, helvetti! Ketut ja
ilvekset siellä vain luikkivat ja valtaa pitävät ja niin on tämä
maailmakin... Konnat täällä vain lain turvissa kukkaroasi paikkaavat ja
papit lihovat, mutta rehellinen työ on kirottu."
Haarla kuunteli häntä ääneti kuten pauhua, jota kuullessa tuntee oman
mielensä vähenevän ja kaiken alistuvan tuon pauhun alle. Jo synkistyi
Rouni kiihkostansa. Hän oli nyt pilvinen sää rajuilmalla, jolloin
pilvet nopeasti repeilevät, taivas riehahtaa raivoon ja taas jo yhtä
nopeasti vetää synkkä, äänetön pilvi varjonsa kaiken ylle.
"Minä olen jo kaikki mustat kokenut. Uskot ovat menneet, mutta itse
minä päätin pysyä", puheli hän nyt sitä synkkää mielialaansa. Oli alkaa
vaitiolo. Rouni teki siitä kuitenkin pikaisen lopun poistumalla äkkiä,
ilman jäähyväisiä, kuin ei Haarlaa olisi siinä ollutkaan.
Mutta taloansa lähestyessä, kun hän taas muisti sinne yksin jääneen
nuoren, avuttoman vaimonsa, alkoi hänen mielensä ikäänkuin lauhtua.
Taas koki karussa rinnassa sykähdellä sen koruileva hellyyden tunne.
Näin hän oli ennenkin pahojen päivien aikana aina tullut sen kadonneen
vaimovainajansa luo ja sen luona hän oli aina tyyntynyt ja lauhtunut.
Ei se ollut niinä hetkinä hänelle mitään puhunut, mutta sen
äänettömistä puuhista ja alistuvasta elämästä ja olosta oli vain
tarttunut tarttumalla häneen jotakin rauhoittavaa. Hänestä tuntui kuin
odottaisi häntä nyt Vieminkin luona lyhyt hetki ja hän tunsi olevansa
siitä jo kiitollinen. Hän korjaili siinä ohi mennessään pihaveräjää
paremmaksi. Piha oli tyhjä kaikesta. Ainoastaan vaatevähät riippuivat
kuivumassa ja yksinäinen varpunen tirskutti puun oksalla, ja taas näkyi
kivijalan kolossa sitä vaanivan mustan kissan pää. Hän huomasi sen,
mutta ei siitä nyt välittänyt, vaan käveli ääneti tupaan.
* * * * *
Mutta tupa oli nyt tyhjä, Viemi poissa. Hän luuli sen olevan
askareillansa, lähti ulos ja tuli aikoneeksi pistäytyä vaimonsa aitassa
asiallansa.
Mutta kun hän nyt avasi aitan oven, tapasi hän vaimonsa Vieron
syleilyssä. Hän tajusi nopeasti kaiken ja poistui sanaakaan sanomatta
ovelta, jättäen sen auki. Hän ei nyt ajatellut mitään, oli tahtovinaan
työtänsäkin tapailla. Siinä seinää vasten olivat ne keväälliset
teroitetut seipäät yhä pystyssä ja hän ikäänkuin nyt tarkasteli ja
lajitteli niitä paremmin. Hän ei huomannut sitäkään, kuinka Viemi
poistui siellä hänen takanansa aitasta ja hävisi hiljaa seinän taakse.
Hetkisen kuluttua näki hän sitten Vieron kävelevän pihan halki ja
poistuvan veräjälle. Hän raivostui, paiskasi seipään Vieron jälkeen ja
huusi samalla:
"Siinä on eväs matkaasi!"
Terävä seiväs osui keskiselkään, lävisti ruumiin aivan läpi. Viero
kaatui ääntä päästämättä ja jäi hengetönnä veräjälle virumaan. Rouni
otti kirveensä ja mitään sen enempiä ajattelematta, mistään mitään
välittämättä, lähti taloltansa metsään.
* * * * *
On päivän iltapuoli.
Vanha Taira oli matkallansa sairastunut ja jäänyt taloon Luikin
lähipitäjässä. Siellä hänet oli tavannut saarnamatkoillansa vaelteleva
Mainu. Hän oli saanut Tairalta tietää kaiken.
Ja nyt hän riensi saattamaan veljellensä sitä suurta ilosanomaa, että
hänellä on luonansa oma ainoa poikansa. Hän oli luvannut noutaa Tairan
tyttärensä luo heille, kun on veljensä tavannut. Hän ei nyt välittänyt
Luikin kauhuistakaan, joista oli tullessaan tiedon saanut, vaan riensi
vain veljen luo.
Mutta Rouni kierteli yhä ja yksin metsässä. Hän tuskin tajusi mitä oli
tapahtunut. Teki vain mieli painua metsään, yhä syvemmäksi metsään.
Ja silloin kohtasi hänet luo rientävä, kotimatkalla oleva Mainu. Hän ei
vielä tiennyt mitä kotona oli tapahtunut, ja kertoi nyt veljelle sen
suuren ilosanomansa.
Rouni vaikeni. Hänessä ei värähtänyt ainoakaan kasvonpiirre koko sinä
pitkänä aikana, jolloin Mainu hänelle kertoili asiaa. Vielä Mainun
vaiettuakin hän istui kauvan ääneti ja synkkänä.
Lopulta hän sitten lausui mustan, lyhyen:
"Niin... Tämä minun piti vielä elää."
Mainu ei häntä nyt tajunnut. Hän yritti puhua omaansa, mutta Rouni
keskeytti lyhyellä:
"Tule, niin näet."
Hän nousi, lähti kävelemään onnetonta taloansa kohti, käveli ääneti ja
Mainu kulki yhtä äänettömänä jälessä.
He saapuivat jo pihalle. Mutta Vieron ruumis ei ollut enää veräjällä.
Kiertelevät pakolaiset olivat sillä välin käyneet talossa, tehneet
tehtävänsä, korjanneet ruumiin ja poistuneet matkoihinsa.
Mutta kun veljekset astuivat tupaan, tapasivat he siellä kaksi
ruumista, kummankin erinänsä laudalle pantuna; vaimonsa penkille
asetetuista märistä vaatteista arvasi Rouni hänen hukuttautuneen
jokeen, muiden siitä korjanneen ja kantaneen ruumiin kotiin. Hän
istahti, istui kauvan sanattomana ja synkkänä. Hän näytti istuvan ilman
loppua, ei vastannut hämmästyneen veljensä kyselyihinkään sanaakaan.
Vasta sitten pitkän ajan kuluttua, kun veli jo lakkasi kyselemästä ja
puhumasta, hän äkkiä ilmoitti synkeästi:
"Minähän se tapoin poikani."
Ja nyt tajusi veli ilman selittelyjä kaiken, muisti ne Viemin salaiset
itkut ja arvasi nyt mitä oli tapahtunut. Nyt vaikeni vuorostaan Mainu,
ja alkoi uusi äänettömyys.
Kunnes sitten Rouni nousi. Hän otti poikansa ruumiin lautoinensa
syliinsä hellästi, kuten isä pienen poikansa, kantoi sen ääneti Viemin
ruumislaudan luo ja asetti molemmat vieretysten. Sen tehtyänsä hän taas
vaikeni, istui ja synkistyi.
Ja kun veli yritti nyt hänelle puhua lohdutusta ja rauhaa, niin hän
keskeytti sen, puhellen:
"Se on jo myöhä minulle."
Hän koki taas voimistua ja nyt jatkoi:
"En minä nytkään sinun uskoasi sinulta epää, mutta se on minulle
myöhä." Hän oli noussut istualtaan, ikäänkuin kaipaili jotain ja nyt
jatkoi:
"Mutta kun sinä olet aina minulle sanonut, että Jumala ja Hänen
viisautensa se kaiken täällä maailmassa johtaa ja laittaa ja että
kaikki on vain Hänen armoansa... niin minä noin arvelin sinulta kysyä,
että... kun nyt siis tämäkin kaikki on silloin Hänen viisasta johtoaan,
kuten koko tämän maailman vääryys ja väärä meno... Niin arvelin sinulta
kysyä, että kannattaako maailman semmoisen viisauden ja armon takia
pitää niin kallista Jumalaa?"
Ja kun veljen vastaus viipyi, niin hän vieläkin ja entistä synkempänä
lisäsi:
"Minä luen raamattua elämästä, enkä kirjasta, ja olen huomannut, että
taivas tarvitsee tässä sorron maailmassa kantajaksensa köyhien
hartioita, että toisilla, konnilla ja sortajilla, olisi rikkautta ja
hyvä olla. Muu armo ja viisaus sieltä ei pihise."
Mainu vaikeni. Hän tapaili toki:
"Älä masennu. Ei kaikki ole vielä lopussa... Vielä on sanomatta elämän
viimeinen sana."
"Niin on", tarttui siihen Rouni rutosti, mutta lisäsi varmalla äänellä:
"Mutta se, mikä on jälellä, on arvotonta. Sillä tiedätkö, mikä on
elämän viimeinen sana?"
Ja ennenkuin veli ehti mitään sanoa, niin hän itse vastasi jyrkän,
lyhyen:
"Kuolema... Se on elämän viimeinen sana."
Hänen katseensa näytti kiintyvän vieretysten lepäävään ruumispariin.
Mainu arvasi hänen silloisen mielensä. Hänen oma mielensä painui ja oli
kuin kulo haudalla, jolta on kesä aikoja paennut ja johon alakuloinen
syyspäivän aurinko tuskin pääsi paistamaan kellastuneina varisevien
lehtien lomitse. Hän koki toki vieläkin puhua rauhaansa.
"Ei... ei se ole niin", kaihoili hän ja jatkoi:
"Herran armo ei sittenkään koskaan sammaloidu. Se vihertää kuin ruoho
iäisesti sammalienkin alla... Vihertää, vihertää se... Viher-tää",
kaihoili hän ja lisäsi:
"Maailmassa tarvitsee vain poistaa sammaleet sen päältä, sillä ne eivät
ole sitä. Ja siinä vihreydessä on sinullekin vielä elämä", puheli hän
ja lisäsi alakuloisena:
"Jos liekin se armo karu, niin siinä on rauha... Petäjäleipää
syödessäkin siinä on rauha."
Mutta Rouni ei halunnut nyt kuulla veljen lohtuakaan, vaan keskeytti
sen rutolla lähtötoimella. Hän otti kirveensä, varustautui lähtemään ja
aivan kuten hän silloin keväiselle kaskelle lähtiessään lausui siinä
tuvan rapulla luvan tulla -- aivan yhtä lyhyesti hän nyt lähtiessään
lausui veljellensä käskyn:
"Tule!"
Ja Mainu lähti jälestä. He kulkivat ääneti metsätietä myöten. Mainu
luuli veljensä aikovan valmistaa kirstulautoja ja kulki vain mukana. Ei
nyt hennonnut sille edes rauhoittelujakaan puhua.
Niin saapuivat veljekset koskenniskalle, jossa oli vene oikotien
kulkijoille ylimenoa varten. Rouni pysähtyi veneen luo rannalle. Hän
näytti hetkisen jotakin miettivän ja lopuksi puheli entistä
rauhallisemmin:
"Olisi tässä yhtä ja toista sanottavaa", alkoi hän, näytti kuin
miettivän ja jatkoi:
"Kun puhuit siitä Herran armon sammaloitumisesta, niin tulin
arvelleeksi." Sanat tulivat nyt vaikeasti. Mainu kuunteli ääneti ja
odotti. Rouni jatkoi:
"Mutta en minä nyt siitä... Tiedän vain, että olen ikäni yrittänyt
seistä oikeuden puolesta ja ei se sekään sammaloidu. Sillä vaikka siitä
ei ole minulle itselleni mitään hyväksi koitunut, niin minä uskon, että
siitä on jäänyt muille itämään joku jyvä."
Hänen sanansa tulivat taas jykevinä, raskaina ja voimakkaina. Kasvoilla
vain kuvastui synkkä mieli ja kohtalon tuntu. Hän näytti taas miettivän
ja sitten jatkoi:
"Minulla", puheli hän kuin joka sanaa miettien, "minulla on tällä
rannalla seistessä se hyvä omatunto, että en tiedä koskaan tahtoneeni
vahingoittaa toisen oikeuksia, enkä elää toisen työllä. Olen aina
yrittänyt suoraan ja rehellisesti ja se on minulle nyt rikkaus, joka
riittää. Ja vaikka elämä onkin minua kolhinut, niin en minä nyt nuru,
vaan sanon itse elämässä sen viimeisen sanan."
Hän sysäsi veneen rajusti veteen, astui siihen, tarttui melaan ja
käänsi veneen suoraan koskea kohti. Vain yksi voimakas tempaus melalla
ja koskenniskan kuohu alkoi venettä vetää. Siinä kosken vihaisessa
kuohussa jo kiitäessään hän huusi mela kädessä veljellensä:
"Myö kaikki, osta kaksi arkkua ja hautaa molemmat lapset vieretysten
samaan hautaan."
Kosken putous imaisi veneen aivan tempaamalla. Hetken kuluttua ilmestyi
sama vene kosken alle tyhjänä, vesiajona, mutta Rounin ruumista ei
virta koskaan luovuttanut ihmisille.
* * * * *
Ja nyt on siitä kulunut pitkä aika. Turman talon entisellä pihamaalla
kasvaa jo metsä, jonka keskellä lahovat entisten asumuksien jätteet. Se
entinen pihapuu vain seisoo siinä muita vankempana. Kukaan ei
uskaltanut ruveta enää taloon asumaan, sillä pelättiin sen kohtaloa ja
uskottiin siinä kummittelevankin. Liedessä kasvaa ruoho, saunan
kiukaassa pesivät hiiret ja yösydännä uskoivat kulkijat usein
kuulevansa korpin koikkuvan.