Lensi lintu lapsen luo.
Min se tullessansa tuo?
Syömmihin sadat suruja.
Lopultakin oli se lähetystö palannut pitkiltä matkoiltansa. Oli
palannut tyhjin toimin. Luikin isännät olivat mahtavaa sukua. Kukaan ei
rohjennut heidän asioihinsa sekaantua. Oli vain kehoiteltu alistumaan,
tottelemaan lakia ja vakuuteltu, että Luikki kyllä tietää oikeutensa,
eikä vaadi muuta kuin omaansa, sitä, joka on lain mukaan sen
omaisuutta.
Ja nyt olivat ne Mainun heränneet Riekin talossa koolla. Olivat jo
kuulleet palanneiden köyhät kertoilut, istuivat ääneti, emännän yksin
ollessa eleillä, ja kaihoilivat uutta apua. Se Herran apu se heille
nytkin kyllä hiljaa vielä sarasti, mutta se sarasti nyt etäältä ja
surullisena kuten talvinen iltarusko kuoleman käväistyä yksinäisessä
salotuvassa.
"Eikö tuo lie etäistä sekin", puheli jo emäntä hiljaa siitä avusta.
"Vasta tuo kuolemassa luona lienee", kaipaili hän sitä yhä hiljemmin.
Lampaat olisi ollut tänään kerittävä. Hän kaihoili kuin nyt sitä asiaa
muistellen:
"Kunhan on ja ahertaa. Tottapahan sitten kuolema loput korjaa."
Mutta Mainu luotti yhä siihen apuun ja koki sillä uskollansa puhua
muillekin rauhaa.
"Kyllä Hän on jo näillä main, Herra nimittäin", puheli hän ja vakuutti:
"Ei Hän unohda."
Hän koki selittää, että Herra tekee työtänsä huomaamatta, vaiti, kuten
hiljainen ja yksinäinen metsämaan kaurahalme ripsii ja kypsyy ääneti ja
vaiti ja on vaatimaton ja vähäinen siinä ripsiensä hiljaisuudessa
heloittaessa.
"Hän on niinkuin metsässä kaino kaura. Niin Hän on näillä main",
todisteli hän siitä Herransa ihanasta läsnäolosta. Hän selitteli taas,
että kaikki mitä tulee, se on Hänen tahdostansa tapahtunutta, sillä Hän
on kaiken Jumala, Hän.
"Hänen hiljaista viisauttansa se on kaikki. Sillä Hän on Hän." Hän
itsekin oli taas kuin vähäinen kaura, joka tyytyy omaan yksinäiseen
elämäänsä siellä metsähalmeen hylätyssä rauhassa, maailmalta mitään
pyytämättä.
"Turva on Hänessä, sillä hän on ja yöpyy meidän luona... Yöpyy, yöpyy
Hän ja on turva ja tuki", toisteli hän yhä vain kuin itseksensä. Yhä
vain hän uskoi ja vakuutti Herran armon ja viisauden kasvavan näillä
mailla kuin sen hiljaisen kauran. Sen suojissa tuntui kaikki
turvalliselta. Hän vakuutti:
"Siitä kasvaa elo."
Eivätkä ne muut jaksaneet nytkään olla alistumatta. He vain tunsivat
ikäänkuin pienenevänsä ja hupenevansa sen salaisen, suuren viisauden
edessä. Se viisaus, apu ja armo kyllä tuntui yhäkin etäisemmäksi
loittonevan, mutta jälelle jäi toki kaihoisa rauha, kuten kuolintaloon,
sitten kun jo iltaruskokin on lakannut ja tuvan kurkihirren yllä on
äänetöntä ja sirkka on vaiennut kiukaassa, eikä kukaan puhu. Vaietaan
vain, tajutaan yhden lähteneen vainajana talon tuvasta ja kuolinpäivän
iltoinensa etääntyneen sinne tuntemattomuuksien taakse.
* * * * *
Nyt oli jo leikkuuajan alku. Siellä täällä ilmestyi ensimäinen kuhilas
pienelle pellolle ja riihen edessä kapsehti mies paitahihasillaan jo
valmistuksiansa.
Ja nyt oli Rounillekin lähetetty kova määräys saapua vaimoinensa
Luikkiin päivätöihin, kuten ainakin alustalainen. Hän kuunteli
määräyksen ääneti, jatkoi vain työtänsä ja lopuksi lausui määräyksen
tuojalle lyhyen:
"Mitäpä siitä."
Mutta kun tuoja yhä siinä viivytteli, niin hän kuin sanontaansa
selventääksensä lisäsi:
"Minä vain tarkoitin sitä, että sinä täytit oman tekosi... kun toit
sanan, ja minä teen mitä minulle kuuluu."
Hän ei ollut tätä ennen puhunut Viemille näistä asioista
vihjailuillakaan, ei rauhoittaaksensakaan vaimoansa. Mutta kun hän nyt
söi ääneti ateriaansa ja Viemi tapansa mukaan hiljaa omiansa puuhasi,
niin hänen tuli Viemiä sääli. Mieli teki nyt sanoa sana rauhoitukseksi.
Ei vain tahtonut löytää sanoja. Vasta aterian lopetettuansa hän pääsi
sanoiksi ja puheli:
"Ne tässä hätyyttävät", alkoi hän silmäillä askareitansa ja jatkoi:
"Mutta ei sinun pidä tässä hätäillä, eikä surra sitä, mitä sattuu. Kun
aika tulee, niin minä kyllä teen omani." Hän ei nyt huomannut sitäkään,
kuinka Viemi silloin taas vetäisi huivia alemmaksi silmillensä ja koki
pysytellä selin. Hän vain heltyi ja puheli:
"Karuahan tämä kyllä tässä sinullakin on. Mutta kun tyydyt niin... ei
tuo kaikki vielä lie lopussa."
Ja hänestä tuntui kuin olisi hän nyt sanonut hellyyttä liiaksikin.
Hänelle tuli sen takia aivan vaikea olla, ei hennonnut katsahtaa
vaimoonsa, ei voinut jäädä sen luo tupaan. Vasta työmaalle,
yksinäisyyteen päästyänsä alkoi hän tuntea itseään taas alkavan
painostaa. Ja kun Mainu saapui myöhemmin luo, niin hän alkoi aivan
itsestään sille nyt levähtäessään puhella, toisin kuin ennen.
"Tässä", alkoi hän. Ei tiennyt mitä ja miten sanoa.
"Mutta mitäpäs niistä", aikoi hän jo keskeyttää, vaan kun nyt mieli yhä
synkkeni ja painui, niin hän taas lisäsi:
"Kun olisi vaikka lapsista jokukaan jäänyt, niin olisi siitä nyt apu ja
toivo... Tässä kun nämä muutkin avut jo hupenevat." Ja kun veli
kuunteli nyt ääneti, niin hän, kuin unohtaen oman osansa, heltyi
sillekin sanomaan veljen sanan, kuten kyllä usein ennenkin. Hän puheli:
"Mutta samaa kovaahan se on kaikilla... Ja onhan tuo hyvä, että sinä
olet tässä yksissä pysynyt. Vaikka ei tuo sinunkaan elosi lie häävi."
Ja yksissä he olivatkin elelleet ikänsä. Vaikka Mainu elikin omaa
talouttansa, kierteli töissä ja saarnailuilla maailmalla, niin aina hän
oli palannut veljensä luo kuten kotiinsa ja aina tuntenut veljen
kohtalokkaan talon omaksensa, sen huolet ja oudot aavistukset
yhteisiksi. Hän tajusi veljensä karusta puheesta sen mikä siinä oli
sydäntä.
"Ne nyt ovat niitä", tapaili hän vastaukseksi. Teki mieli jotain
kuitenkin vielä sanoa, mutta ei siinä ollut sanoja.
"Se on jo takana. Mikä on eletty", löysi hän toki jotakin ja lisäsi:
"Kerran vain tulee meillekin ilta. Ja silloin tehdään kaikesta tili.
Ilman meitä." Hänen oli määrä lähteä huomenna saarnamatkoillensa
lähiseurakuntiin. Hän toisteli, mieli omituisena:
"Ilta, ilta joutuu. Kun se tulee, niin silloin on majan harjalla yö."
Ja kun Rouni sitten iltasella päivän jo laskettua oli korjaillut
pihaveräjän kiinni, niin hän jäi siihen veräjälle pitkäksi aikaa yksin
istuksimaan. Lammas makasi vuonillensa rauhallisena siellä veräjän
toisella puolella. Ensimäinen kuhilas pellolla antoi yölle elokuun
tunnun. Metsien ja pihan yllä oli ohut hämärä, jossa kaikki näkyi kuin
hauras varjo. Hän tajusi Vieron kulkevan paitahihasillaan pihan halki
aittaansa ja vähän myöhemmin Viemin kokoilevan pihamaan hämyssä vähiä
pesujansa, jotka olivat kuivuneet oksilla ja nuoralla. Sitten hävisi
kaikki. Oli vain tyhjä piha öisine puinensa ja matalien asumuksien
harmaat harjat äänettömine kurkihirsitolppinensa ja räystäät
kouruinensa, jotka kaikki peittyivät yön hentoon ja herkkään
äänettömyyteen.
* * * * *
On seuraava päivä.
Mainu oli jo lähtenyt saarnailuillensa sinne etäisille seuduille. Hänen
oli määrä viipyä siellä useita päiviä. Hän oli lähtiessänsä hyvästellyt
Viemiä tavallistansa erikoisemmin, tietämättä miksi. Ero siitä oli nyt
vain tuntunut toiselta kuin ennen. Oli kuin olisi hän aavistanut poissa
ollessaan jotain erikoista tapahtuvan.
"Yhdessähän tässä on aina eletty ja koettu", oli hän puhellut ja
lisäillyt:
"Mutta sitä on elämässä paljon. Kullekin meistä kolkuttaa oma kohtalo
ja osa."
Mutta nyt oli jo puolipäivä. Viemi leikkasi ruista kahdenkesken Vieron
kanssa ja Rouni itse oli halmeella töissä. He olivat leikanneet tovin
ääneti, kun työ pysähtyi kuin itsestänsä ja Viero alkoi hänelle
puhella. Hän oli nyt tavallista vakavampi sen salaisen suunnitelmansa
vuoksi. Siitä tuonnoisesta saunakohtauksesta hän aikoi jotakin selittää
ja puheli äkkiä:
"En minä, Viemi, silloin aikonut sinulle mitään pahaa... Aioin vain
sanoa, että minulla on sinun luonasi hyvä olla."
Tuli kuin vaitiolo. Viemi seisoi leikkuun rajassa sirppi kädessä. Hän
taivutti sirpillä rukiin korsia niin että niiden tähkät kallistuivat
hieman hänen silmiensä suojaksi. Hän ujosteli kuten kosittava neitonen.
"Sitä on aina sydämellä yhtä ja toista", jatkoi nyt Viero Viemin siinä
yhä vaietessa ja pelätessä katsetta häneen kääntää.
Ja silloin heissä sykähti toisiansa kohtaan jotakin hyvin hellää. Ei
siitä olisi kumpikaan hennonnut enää tämän enempää puhua, ei nyt, ei
koskaan. Viemi vain seisoi ennallansa ja ikäänkuin koki yhäkin salassa
taivuttaa rukiinkorsia kallistamaan tähkiänsä hänen katsettansa
peittämään. Edessä oli vain hieno, pieni köyhän talon ruispelto ja sen
piennar, ja ruispellon sivulla matala, yksinäinen sauna ja tuntui vain
aavistuksissa hento ja tuskin huomattava näiden olojen sykähdys, niin
hiljainen ja vaatimaton kuin se, kun köyhän tuvan akkunalaudalla
sykähtää yksinäisen, hellän punakukan hiljainen ja kaino sykähdys.
Samassa alkoi metsän takaa kuulua yksinään vaeltavan miehen harras
veisuu. Joku niitä Mainun uskolaisia vaelsi polkujansa ja miten lie
mieli tehnyt siinä yksinäisyydessä veisailemaan. Veisuun rauhallinen
kuulu kohosi rikkaana ylös ja ikäänkuin levittäytyi katoksi metsien,
pellon, siinä pellolla leikkauksensa rajassa seisovan ihmisparin ja
kaiken ylle.
* * * * *
On kulunut päivä välillä.
Nyt alkoivat oudot sanomat nopean kulkunsa. Viero oli poistunut
aitastansa yöllä kenenkään huomaamatta ja palannut aamuyön aikana ilman
että sitäkään kukaan tiesi.
Mutta aamusella oli Luikki kaikkinensa porona. Juopunut vouti oli
palanut liekeissä, apulainen löydettiin metsästä murhattuna. Ruununmies
oli yrittänyt rientää palopaikalle keskellä yötä, mutta hänkin oli
matkalla hävinnyt jäljettömiin. Minne? Kukaan ei sitä tiennyt. Vasta
vuosien kuluttua löydettiin joesta, sillan alapuolelta, hänen rattaansa
ja hevosen luut, mutta hän itse oli ainiaaksi kadonnut. Kartanon väki
oli hajautunut kyliin ja taloihin. Kaikki oli päässyt irti ja oli nyt
valloillansa.
Ja nyt kulkivat puheet ja arvailut. Kukaan ei tiennyt mitään ja ne
jotka tiesivät, vaikenivat kuin hauta. Kaiken entisen lauetessa oli
samalla aivan itsestään ilmestynyt ankara yhteisen kurin henki.
Jokainen tajusi, että siinä asiassa leikitään nyt elämällä ja
kuolemalla ja yhteinen asia yhä vain sitä kurin henkeä tiukensi.
"Herrasiunaa! Mitä tästä nyt koituu!" siunailivat eukot. Mutta miehet
tajusivat, että nyt oli vain kestettävä.
"Koituu mikä koituu!" puhelivat he vakaina. Itse asiassa tuntui yksinpä
siinä odotuksen ja epätietoisuuden painaessa helpolta ja keveältä kun
Luikki oli nyt poissa, sen rauniot savuavina. Puheltiin kostonilolla:
"Riisuuntuipas, ruoja!"
Hävisipäs, kytee raunioina. Toinen lisäsi varmalla:
"Kumossa on!"
Tuntui vain vapauden ensimäinen hengähdys, eikä silloin tehnyt mieli
laskea, kuinka pitkäaikainen se tulee olemaan. Nuorten, niiden
hillittömimpien kesken, pääsi ensi aluksi valtaan uhman riemuakin, ja
raiteilla sen mukaista remua, sodan ja metelin remua. Avin Mieri siellä
oli ylinnä muita. Heitä kulki joukko poikia kylän tiellä. Oikeastaan
Mieri koki painaa mieleensä asian vakavuutta sillä remullansa. Hän
kulki kaulatusten toisten kanssa ja hoilasi:
"Ja vaikka mä kahta rakastan,
niin yks' on niistä oma."
"Hip vaan", remusi hän. Mutta kun he tulivat Tuovin talon pihalle, niin
hän talttui kokonansa, vaikka toiset yhä remusivat. Hän istahti Lienun
aitan porraslaudalle, vaipui tahtomattansa miettimään ja kun Lienu
kulki ohi, niin hän tälle puheli:
"Älä, Lienu, sure, vaikka nyt näin."
Hän puhui nyt omituisesti, sillä mieli painui. Lienu pysähtyi, näytti
arvaavan hänen mielialansa, heltyi hänelle ja vastaili:
"Mitä sinä nyt minun suruistani! On sitä nyt pahempiakin eletty!"
Remukin lakkasi. Mieri tapaili:
"En minä sillä mitä erikoista." Hän tuntui jo aivan surulliselta ja
lisäili:
"Minä vain muutoin toivoisin sitä, että sinulla ei olisi surua. Sillä
mikä tullakseen, niin se tulee. Mutta ei se sinulle tule."
Ja Lienusta näytti Mieri nyt yht'äkkiä muuttuneen nuorukaisesta
mieheksi ja hänestä tuntui kuin olisi hän itsekin sen huomattuansa
muuttunut toiseksi ja heidän entiset keskinäiset keveät rakastelunsa
saaneet uuden tunnun, alkaneet muuttua rakkaudeksi. Hänelle kajastivat
kyllä Luikin savuavat rauniot, mutta samalla hänestäkin tuntui nyt olo
muulta, ei entiseltä. Kylän kesäisiin kuherteluihin ja kuhilaiden ja
heinärukojen takaisiin rakasteluihin oli kauhuntapauksesta tuulahtanut
uusi tuntu.
"Ja tytöt ne itki aitassansa,
vaan en minä itse sure."
Hoilasi näin joku, mutta siinä hoiluussa värisi nyt sittenkin tämän
kesäisen kyläelämän outo, vakava sävy.
"Mitäpä niistä!" lopetteli Mieri omiansa. Tulee mikä tulee. Oli alkanut
yleinen alistuminen tulevien kohtaloiden alle.
Ja vanhaa Tairaakin veti nyt jo tie Luikkia kohti. Kaukana hän vielä
vaelsi, mutta siellä tunnettiin Luikin laajalti kuulu nimi ja sitä
kohti häntä nyt ohjailtiin. Elossa tuntui olevan tytär, elossa Rounin
kadonnut poika.
"Elossa, niin elossa. E-los-sa!" ilostui hän toistelemaan ja ihaili:
"Ken kerran kestääkseen niin kestää. Kestää! Kestää vain!"
Niin istui hän kerran sauvoinensa ja nyyttinensä tienvarrella. Lähes
kaksikymmentä vuotta oli takana sotapakolaisen karkailuja, vankeutta,
elämää vieraalla maalla, suruja viljalti, iloja vähän, tuskin
ainuttakaan. Nyt tuntui pilkoittavan päivää sieltä Luikin puolelta ja
hän kaihosi vain sinne. Luikissa oli hänellä nyt koko maailma.
Yksinäiset kankaat siinä vain levisivät äänettöminä ympärillä ja niitä
valaisi paisteellansa salomaiden ujo päivä.
Mutta palon jälkeisenä aamuna ei ollut sana vielä kantanut Luikin
raunioilta Rounin metsätalolle, eikä Viero siitä kenellekään sanaakaan
puhunut. Aurinko paistoi vielä matalahkolta. Varhaisessa aamussa tuntui
päivännousujen jälkeinen rikas tuoreus ja pihalla se kesäaamun
nuoskeus, joka on tavallista unesta heränneen väen ensi askareitansa
alotellessa. Lehmä märehti veräjällä rauhallisena, lypsyaikaansa
odotellen, ja juuri äsken pukeutunut Viemi ilmestyi tuvasta rapulle.
Hänen kasvoillansa tuntui vielä unen jälkeinen aamun tuoreus. Korento
oli pystyssä seinää vasten. Hän varusteli siinä seinävierellä korvoa
kaivolle veden noutoon lähteäksensä ja tuskin huomasi kuinka hänen
miehensä sillä aikaa kulki taitse suitset kädessä tuvasta pihan halki
ja hävisi aitan taa, lähtien hevosta metsästä hakemaan. Viero huomasi
Viemin puuhat, tuli avuksi, vei korvon kaivolle, Viemin tullessa
korentoinensa jälestä.
Ja kun Viero nyt kaivolla nosti matalalla vintillä vettä korvoon kaivon
kannella seisten ja Viemi seisoi siinä kaivonkannen vieressä korento
pystyssä, tuntui heistä molemmista, että heidän välillänsä on jo
lopullisesti jotakin sitä hyvin läheistä, joka yhdistää heidät
ainiaaksi. Kaikki muu maailma oli jäänyt heille vieraaksi ja he olivat
huomaamattansa muodostaneet omansa ja sulkeutuneet siihen. Korvo oli jo
täysi ja nyt Viero puheli jo kuten aina semmoiselle ystävälle ja
naiselle:
"Älä sinä, Viemi, sure, jos mitä sattuu ja on", puheli hän ja lisäili:
"Niitä on aina maailmassa kohtaloita, mutta kyllä se kaikki menee
aikoinaan ohi."
Ei Viemi tiennyt mitä hän tarkoitti, ei halunnutkaan sitä erin tietää.
Hänestä tuntui nyt vain olo helpolta ja hyvältä. Hän seisoi yhä siinä
korento pystyssä, tajusi vain kaivonvintin nousseen ja laskeneen ja
ystävänsä nuoren miehen nostaneen sillä vettä ja puhelleen hänelle. Hän
olisi tahtonut jäädä siihen iäksi, seistä vain niin, levollisena,
onnellisena, korento pystyssä, ympärillä aamun tuoreus, mielessä vielä
varhaisen aamun vieno unen tuntu ja nuori mies siinä kaivonkannella
hänelle puhelemassa ja nostamassa hänen korvoonsa kaivosta vettä.