Tämä, oi Rakkaani, on kertomus — uusi ja ihmeellinen kertomus —
kertomus Maailman Viisaimmasta Hallitsijasta Suleiman-bin-Daoudista —
Salomosta, Daavidin pojasta.
Suleiman-bin-Daoudista on olemassa kolmesataa viisikymmentä
kertomusta, mutta tämä ei ole mikään niistä. Tämä ei ole kertomus
Hyypästä, joka löysi veden, eikä myöskään Harjalinnusta, joka
suojeli Suleiman-bin-Daoudia helteeltä. Se ei ole kertomus lasisesta
katukivityksestä, ei rubiinista, jonka sisällä oli sokkelokäytävä, eikä
myöskään Balkisin kultaisesta aitauksesta. Tämä on kertomus Perhosesta,
joka polkaisi.
Kuulehan nyt tarkasti!
SuIeiman-bin-Daoud oli viisas. Hän ymmärsi, mitä nelijalkaiset
sanoivat, mitä linnut sanoivat, mitä kalat sanoivat, ja mitä hyönteiset
sanoivat. Hän ymmärsi mitä kalliot sanoivat syvällä maan alla, kun ne
ähkyen nojautuivat toisiansa vasten. Hän ymmärsi mitä puut sanoivat,
kun ne suhisivat aamutuulessa, hän ymmärsi kaiken, ja Balkis, hänen
pääkuningattarensa, Maailman Kaunein Kuningatar Balkis oli melkein yhtä
viisas kuin hän.
Suleiman-bin-Daoud oli mahtava. Hänen oikean kätensä keskimmäisessä
sormessa oli sormus. Kun hän kiersi sitä kerran, niin kaikki maahiset
ja henget tulivat maan sisästä täyttämään hänen käskyjään. Kun hän
kiersi sitä kahdesti, niin haltiattaret tulivat pilvistä täyttämään
hänen käskyjään, ja kun hän kiersi sitä kolmasti niin kuolon enkeli
Azrael tuli puettuna vedenkantajaksi ja kertoi hänelle uutisia kolmesta
maailmasta, yläpuolisesta, alapuolisesta ja tästä.
Kuitenkaan Suleiman-bin-Daoud ei ollut ylpeä. Hän kerskaili sangen
harvoin, ja jos hän siihen joskus erehtyi, niin hän katui jäljestä
päin. Kerran hän päätti syöttää kaikki maailman eläimet yhden
päivän ajan, mutta kun ruoka oli koottu, nousi syvältä merestä eräs
Eläin, joka hotkaisi kaiken kolmena suupalana. Suleiman-bin-Daoud
oli aivan ällistynyt ja sanoi: »Oi Eläin, kuka sinä olet?» Ja Eläin
vastasi; »Oi kuningas, olkoot sinun päiväsi lukemattomat! Olen pienin
kolmestakymmenestä tuhannesta veljeksestä, ja meidän kotimme on meren
pohjassa. Me kuulimme, että sinä aioit ruokkia maailman kaikki eläimet,
ja veljeni lähettivät minut kysymään, milloin päivällinen on valmis.»
Suleiman-bin-Daoud oli entistä ällistyneempi ja sanoi: »Oi Eläin, sinä
olet syönyt kaiken muonan, jonka minä olin varannut maailman kaikille
eläimille.» Silloin Eläin virkkoi: »Oi kuningas, olkoot elinpäiväsi
loppumattomat, mutta voitko todellakin sanoa tätä ateriaksi? Siellä,
mistä minä olen kotoisin, syö jokainen kaksi kertaa noin paljon vain
välipalaksi.» Silloin Suleiman-bin-Daoud heittäytyi kasvoilleen ja
huudahti: »Oi Eläin! Aioin tarjota tämän aterian osoittaakseni, miten
suuri ja rikas kuningas minä olen, enkä senvuoksi, että todellakin
tahtoisin olla eläinten kuningas. Nyt olen häväisty ja se on minulle
aivan oikein.» Suleiman-bin-Daoud oli todellakin viisas mies, Rakkaani.
Hän ei näet milloinkaan unohtanut, että kerskaileminen on typerää; ja
nyt minun tarinani oikein alkaa.
Hänellä oli monen monta vaimoa. Hänellä oli
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vaimoa paitsi Suunnattoman
Suloista Balkista. Kaikki he elivät suuressa kultaisessa
palatsissa, joka oli keskellä ihanaa suihkulähteillä
koristettua puutarhaa. Hän ei oikeastaan olisi välittänyt
yhdeksästäsadastayhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vaimosta, mutta niinä
aikoina jokaisella oli niin monta vaimoa, ja kuninkaan oli otettava
niin monta juuri osoittaakseen, että hän oli kuningas.
Jotkut vaimoista olivat kauniita, mutta jotkut suorastaan hirvittäviä,
ja nuo hirvittävät torailivat kauniitten kanssa ja tekivät nekin
hirvittäviksi. Mutta Balkis, Suunnattoman Suloinen, ei riidellyt
Suleiman-bin-Daoudin kanssa. Hän rakasti kuningasta liian paljon.
Hän istui huoneessaan Kultaisessa Palatsissa tai käveli Palatsin
puutarhassa ja oli oikein suruissaan kuninkaan puolesta.
Tietenkin jos Suleiman-bin-Daoud olisi halunnut kiertää sormustaan
ja kutsua luokseen nuo henget ja maahiset, niin nämä olisivat
voineet loihtia nuo kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän
toraisaa vaimoa erämaan valkoisiksi muuleiksi tai vinttikoiriksi tai
omenansiemeniksi; mutta Suleiman-bin-Daoud ajatteli, että sellainen
olisi ollut kerskailua. Kun he siis torailivat liikaa, niin hän vain
käveli ihanassa palatsipuutarhassa ja toivoi, ettei olisi milloinkaan
syntynyt.
Eräänä päivänä, kun he olivat torailleet kolme viikkoa — kaikki
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän naista yhdessä — Suleiman
bin-Daoud läksi tapansa mukaan rauhaa ja lepoa etsimään.
Appelsiinipuiden keskellä hän tapasi Suunnattoman Suloisen Balkisin,
joka oli hyvin pahoillaan, koska Suleiman-bin-Daoud oli niin
tuskastunut. Ja hän sanoi kuninkaalle:
»Oi, herrani ja silmieni valo, kierrä sormustasi ja näytä näille
Egyptin ja Mesopotamian ja Persian ja Kiinan kuningattarille, että sinä
olet suuri ja hirmuinen kuningas.»
Mutta Suleiman-bin-Daoud pudisti päätään ja vastasi:
»Oi valtiattareni ja elämäni ilo, muista Eläintä, joka tuli merestä
ja häpäisi minut maailman kaikkien ihmisten edessä, koska olin
kerskaillut. Jos minä nyt kerskailisin näille Persian ja Egyptin ja
Abessinian ja Kiinan kuningattarille vain sen vuoksi, että he ovat
tuskastuttaneet minua, niin ehkä minut häväistäisiin vieläkin pahemmin.»
Suunnattoman Suloinen Balkis kysyi: »Oi herrani ja sieluni aarre, mitä
aiot tehdä?»
Suleiman-bin-Daoud vastasi:
»Oi valtiattareni ja sydämeni lohtu, jätän edelleenkin kohtaloni näiden
yhdeksänsadanyhdeksänkymmenen yhdeksän kuningattaren käsiin, jotka
kiusaavat minua alituisella torailullaan.»
Sitten hän meni liljojen ja ruusujen ja vahvatuoksuisten
inkiväärikasvien sekaan, kunnes hän tuli suuren kamferttipuun luo,
jota nimitettiin Suleiman-bin-Daoudin Kamferttipuuksi. Mutta Balkis
piiloutui pitkien kurjenmiekkojen ja pilkullisten bambujen ja punaisten
liljojen sekaan kamferttipuun taakse, niin että hän oli lähellä
sydämensä rakastettua, Suleiman-bin-Daoudia.
Pian kaksi Perhosta lensi puun alle riidellen.
Suleiman-bin-Daoud kuuli toisen sanovan toiselle:
»Ihmettelen sinun julkeuttasi, kun tuolla tavalla puhut minulle.
Etkö tiedä, että jos minä polkaisisin jalallani, niin koko
Suleiman-bin-Daoudin palatsi ja tämä puutarha heti häipyisi
olemattomiin kovalla ryminällä?»
Silloin Suleiman-bin-Daoud unohti yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä
yhdeksän vaivalloista vaimoaan ja nauroi Perhosen kerskumiselle, kunnes
kamferttipuu vapisi. Ja hän ojensi sormensa ja sanoi: »Pikku mies,
tulehan tänne!»
Perhonen oli hirveän peloissaan, mutta sen onnistui leijailla
Suleiman-bin-Daoudin kädelle ja siipiään leyhytellen tarrautua siihen.
Suleiman-bin-Daoud kumarsi päätään ja kuiskasi hyvin hiljaa: »Pikku
mies, sinä tiedät, ettet kaikella polkemisellasi saisi taipumaan edes
ruohon lehteä. Mikä sinut sai kertomaan tuon hirvittävän valheen
vaimollesi? Epäilemättä hän on vaimosi?»
Perhonen katsoi Suleiman-bin-Daoudiin ja näki tuon maailman viisaimman
kuninkaan silmien vilkuttavan kuin pakkasyönä tähdet, ja se piristi
rohkeuttaan molemmilla siivillään ja pyöritteli päätään sanoen:
»Oi kuningas, elä iankaikkisesti. Hän _on_ vaimoni; ja sinä tiedät,
millaisia vaimot ovat.»
Suleiman-bin-Daoud hymyili partaansa ja sanoi:
»Kyllä, minä kyllä tiedän, pikku veli.»
»Jollakin tavalla heitä on pidettävä järjestyksessä», sanoi
Perhonen, »ja hän on toraillut minulle aamusta alkaen. Sanoin niin
tyynnyttääkseni häntä.»
Ja Suleiman-bin-Daoud virkkoi:
»Toivottavasti se tyynnyttää häntä. Mene vaimosi luo, pikku veli, ja
kuunnelkaamme mitä hän sanoo.»
Takaisin lensi Perhonen vaimonsa luo, joka oli suunniltaan
hermostumisesta erään lehden takana; vaimo sanoi: »Hän kuuli sinua!
Suleiman-bin-Daoud kuuli sinun puheesi!»
»Kuule!» virkkoi Perhonen. »Tietysti hän kuuli minun puheeni. Tarkoitin
juuri sanani hänen kuultavakseen.»
»Ja mitä hän sanoi? Oi, mitä hän sanoi?»
»Hyvä», virkkoi Perhonen pyristellen siipiään varsin tärkeän näköisenä,
»näin meidän kesken, rakkaani — tietenkään en voi vahingoittaa häntä,
koska palatsi on maksanut joukon rahaa ja appelsiinit ovat juuri
kypsymäisillään — hän pyysi, etten polkaisisi, ja minä lupasin, etten
sitä tekisi.»
»Ihanaa!» sanoi hänen vaimonsa ja istuutui aivan rauhoittuneena; mutta
Suleiman-bin-Daoud nauroi pahan pikku Perhosen häpeämättömyyttä, kunnes
kyyneleet valuivat poskia pitkin.
Suunnattoman Suloinen Balkis seisoi puun takana punaisten liljojen
seassa ja hymyili itsekseen, sillä hän oli kuullut kaiken puheen.
Hän ajatteli: »Jos olen viisas, niin voin suojella herraani noiden
riitaisten kuningattarien kiusaamiselta»; ja hän ojensi sormensa ja
kuiskasi hiljaa Perhosen vaimolle: »Pikku nainen, tulehan tänne.»
Ilmaan kohosi Perhosen vaimo, hyvin peloissaan, ja tarrautui Balkisin
valkoiseen käteen.
Balkis taivutti suloista päätään ja kuiskutti:
»Pikku vaimo, uskotko mitä miehesi juuri sanoi?»
Perhosen vaimo katsoi Balkisiin ja näki Suunnattoman Suloisen
Kuningattaren silmien loistavan kuin metsälampien tähtikirkkaana yönä ja
se piristi rohkeuttaan molemmilla siivillään ja virkkoi:
»Oi, kuningatar, ollos rakastettava iankaikkisesti. Sinä tiedät
millaisia miehet ovat.»
Ja kuningatar Balkis, Seeban Viisas Balkis, pisti käden suulleen
piiloittaakseen hymyään ja sanoi: »Pikku sisko, minä kyllä tiedän.»
»He ärtyvät kaikesta», sanoi Perhosen vaimo leyhytellen nopeasti
siipiään, »mutta meidän täytyy tehdä heille mieliksi. Ne eivät tarkoita
puoliakaan siitä, mitä sanovat. Jos miestäni miellyttää uskoa, että
minä uskon, että hän voi hävittää Suleiman-bin-Daoudin palatsin
polkaisemalla jalkaansa, niin se on minusta yhdentekevää. Hän on kaiken
unohtanut jo huomenna.»
»Pikku sisko», virkkoi Balkis, »olet aivan oikeassa; mutta jos hän
vielä rupeaa kerskailemaan, niin tartu hänen sanaansa. Vaadi häntä
polkaisemaan ja katso mitä tapahtuu. _Me_ tiedämme mitä miesväki on,
eikö totta? Hän saa suuren häpeän.»
Taas lensi Perhosen vaimo miehensä luo, ja viiden minuutin kuluttua ne
torailivat pahemmin kuin milloinkaan ennen.
»Muista!» sanoi Perhonen. »Muista mitä voin tehdä, jos polkaisen
jalkaani!»
»En usko hituistakaan sinun jutuistasi», vastasi Perhosen vaimo.
»Minusta olisi sangen hauskaa nähdä. Koetahan polkaista.»
»Lupasin Suleiman-bin-Daoudille, etten niin tekisi», sanoi Perhonen,
»enkä voi rikkoa lupaustani.»
»Ei syntyisi mitään, vaikka koettaisit», väitti vaimo. »Et kykenisi
taivuttamaan edes ruohonkortta polkemisellasi. Uskallan vaatia sinua
polkaisemaan», sanoi se. »Polkaise! Polkaise! Polkaise!»
Suleiman-bin-Daoud, joka istui kamferttipuun alla, kuuli jokaisen
sanan, ja hän nauroi enemmän kuin milloinkaan ennen koko elämänsä
aikana. Hän unohti kaikki kuningattarensa, hän unohti Eläimen, joka
oli tullut merestä, hän unohti kerskailunsa seuraukset. Hän nauroi
iloisesti. Balkis, joka seisoi puun takana hymyili, koska hänen
sydämensä rakastettu oli niin iloinen.
Pian Perhonen, hyvin hikisenä ja pöyhkeilevänä lepatteli takaisin
kamferttipuun varjoon ja sanoi Suleimanille:
»Hän vaatii minua polkaisemaan! Hän tahtoo nähdä mitä tapahtuu, oi
Suleiman-bin-Daoud! Tiedän, etten voi sitä tehdä, ja nyt hän ei
milloinkaan enää usko sanaakaan minun puheistani. Hän nauraa minua koko
ikänsä.»
»Ei, pikku veli», sanoi Suleiman-bin-Daoud, »hän ei naura sinua enää
milloinkaan», ja hän kiersi sormusta sormessaan — vain pikku Perhosen
vuoksi, ei kerskaillakseen — ja katso! neljä valtavaa henkeä nousi maan
sisästä!
»Orjat», sanoi Suleiman-bin-Daoud, »kun tämä herrasmies sormellani»
(siinä tuo julkea Perhonen näet istui yhä) »polkaisee vasenta
etujalkaansa, niin viekää minun palatsini ja nämä puutarhat
hirvittävällä ryminällä kadoksiin. Kun hän polkaisee uudelleen, niin
tuokaa kaikki huolellisesti paikoilleen.»
»No, pikku veli», sanoi hän, »mene takaisin vaimosi luo ja polkaise
niin kuin mielesi tekee.»
Pois lensi Perhonen vaimonsa luo, joka yhä huusi: »En pelkää!
En pelkää! Polkaise! Polkaisepas! Polkaise!» Balkis näki neljän
suunnattoman hengen kumartuvan puutarhan neljään nurkkaan, ja hän
taputti hiljaa käsiään ja sanoi: »Vihdoinkin Suleiman-bin-Daoud tekee
Perhosen takia sen, minkä hänen jo aikoja sitten olisi pitänyt tehdä
itsensä tähden; kylläpä nuo riitaiset kuningattaret pelästyvät!»
Silloin Perhonen polkaisi. Henget nykäisivät äkkiä palatsin ja
puutarhat tuhannen penikulmaa ilmaan; syntyi kauhistuttava ryminä ja
kaikki muuttui mustaksi kuin muste. Perhosen vaimo lepatteli pimeydessä
huutaen: »Oi, olen jo kiltti! Kadun puhettani! Vie vain puutarha
takaisin, rakas mieheni, niin minä en milloinkaan väitä sinua vastaan.»
Perhonen oli melkein yhtä pelästynyt kuin vaimonsakin, ja
Suleiman-bin-Daoud nauroi nim, ettei hän muutamiin minuutteihin saanut
henkeä tarpeeksi kuiskatakseen perhoselle: »Polkaise uudelleen, pikku
veli. Oi maailman suurin loihtija. Anna palatsini takaisin.»
»Niin, anna hänen palatsinsa takaisin», sanoi Perhosen vaimo, joka yhä
lenteli pimeydessä kuin koi. »Anna hänen palatsinsa takaisin, ja päästä
meidät näistä hirveistä taikatempuistasi.»
»Hyvä, rakkaani», sanoi Perhonen niin karskisti kuin osasi, »näet nyt
mihin nalkutuksesi on vienyt. Tietenkin minusta on aivan yhdentekevää —
minä olen tottunut tällaisiin asioihin — mutta osoittaakseni suosiotani
sinulle ja Suleiman-bin-Daoudille tahdon laittaa asiat paikoilleen.»
Sitten hän polkaisi vielä kerran; siinä silmänräpäyksessä henget
laskivat kolahduksenkaan kuulumatta palatsin ja puutarhat paikoilleen.
Aurinko paistoi tummanvihreiden appelsiinilehtien läpi, suihkulähteet
solisivat vaaleanpunaisten egyptinliljojen keskellä, linnut jatkoivat
laulamistaan, ja Perhosen vaimo asettui paikoilleen kamferttipuun alle
räpytellen siipiään ja huohottaen:
»Oi, olen kiltti! Olen kiltti!»
Suleiman-bin-Daoud saattoi tuskin puhua naurultansa. Hän nojautui
puuta vastaan aivan uupuneena ja nikotellen, ja hän heristi sormeaan
Perhoselle ja virkkoi: »Oi suuri taikuri, mitä minua hyödyttää saada
palatsiani takaisin, jos tapat minut nauruun?»
Samassa syntyi hirvittävä meteli, sillä nuo kaikki
yhdeksänsataayhdeksänkymmentä yhdeksän kuningatarta juoksivat
palatsista huutaen ja kiljuen ja kutsuen pikkulapsiaan. He syöksyivät
isoja marmoriportaita pitkin suihkulähteen luo, sata aina rinnakkain,
ja viisas Balkis meni ylhäisesti heitä vastaan sanoen:
»Mikä hätänä, kuningattaret!»
He seisoivat marmoriportailla sata aina rinnakkain ja huusivat:
»Mikäkö meillä on hätänä? Olimme kaikessa rauhassa kultaisessa
palatsissamme, niinkuin tapamme on, kun palatsi äkkiä katosi, ja me
jäimme istumaan tiheään ja meluisaan pimeyteen; ja kävi kova ryminä,
ja henget ja maahiset liikkuivat pimeydessä! _Se_ on meillä hätänä, oi
ylin kuningatar ja me olemme äärimmäisen hätäytyneitä tästä hädästä,
sillä se oli kova hätä, erilainen kuin mikään hätä minkä olemme
tunteneet.»
Silloin Balkis, suunnattoman suloinen kuningatar — Suleiman-bin-Daoudin
kaikkein rakkain — Seeban ja Sabian ja Eteläisen Kuvavirran Kuningatar
— hallitsijatar Zinnin erämaasta Zimbabwen kaupunkeihin — Balkis,
melkein yhtä viisas kuin maailman viisain Suleiman-bin-Daoud itsekin,
sanoi:
»Oi kuningattaret, ei tämä ole mitään! Eräs Perhonen on tuskastunut
vaimoonsa, koska tämä riiteli hänen kanssaan, ja meidän herraamme
Suleiman-bin-Daoudia on huvittanut opettaa tuolle torailijalle
hiljaa-puhumista ja nöyryyttä, sillä niitä pidetään hyveinä Perhosten
vaimojen keskuudessa.»
Silloin eräs Egyptiläinen kuningatar — faaraon tytär — sanoi hänelle:
»Meidän palatsiamme ei ole voitu reväistä juurineen niin kuin sipulia
niin pienen hyönteisen takia. Ei! Suleiman-bin-Daoud on varmasti
kuollut ja se, minkä kuulimme oli maanjäristys ja auringonpimennys.»
Silloin Balkis nyökkäsi tuolle nenäkkäälle kuningattarelle ja muille:
»Tulkaa katsomaan.»
He tulivat alas pitkin marmoriportaita sata aina rinnakkain, ja
kamferttipuun alla uupuneena naurusta näkivät he Maailman Viisaimman
Kuninkaan Suleiman-bin-Daoudin keinuttelevan perhosta kummallakin
kädellään ja he kuulivat hänen sanovan:
»Oi ilmassa leijailevan veljeni vaimo, muista tämän jälkeen mukautua
kaikessa miehesi tahtoon, muuten voit ärsyttää häntä polkaisemaan
uudelleen; sillä hän on sanonut, että hän on tottunut tähän taikaan,
ja hän on erittäin suuri noita — sellainen, joka varastaa kokonaisen
palatsin Suleiman-bin-Daoudilta itseltään. Menkää rauhaan, pikku väki!»
Ja hän suuteli niiden siipiä, ja ne lensivät pois.
Sitten kaikki kuningattaret paitsi Balkis — Suunnattoman Suloinen
ja Loistava Balkis, joka seisoi hymyillen syrjässä — heittäytyivät
kasvoilleen ja sanoivat:
»Jos nämä asiat ovat tehdyt vain senvuoksi, että Perhonen oli
riitaantunut vaimonsa kanssa, niin mitä tapahtuisikaan meille, jotka
olemme kiusanneet kuningastamme huutamisella ja torailemisella kaiket
päivät.»
Sitten he verhosivat hunnuilla päänsä ja panivat kädet suulleen ja
sipsuttivat takaisin palatsiin aivan hiirenhiljaisina.
Silloin Balkis — Suunnattoman Suloinen ja Ylhäinen Balkis, meni
punaisten liljojen läpi kamferttipuun siimekseen ja laski kätensä
Suleiman-bin-Daoudin hartioille ja sanoi:
»Oi herrani ja sieluni aarre, iloitse, sillä olemme antaneet Egyptin
ja Abessmian ja Persian ja Intian ja Kiinan kuningattarille suuren ja
muistettavan opetuksen.»
Ja Suleiman-bin-Daoud, joka yhä katseli auringon valossa kisailevia
perhosia sanoi: »Oi valtiattareni ja autuuteni jalokivi, milloin se
on tapahtunut? Minä olen näet leikitellyt erään perhosen kanssa aina
puutarhaan tulostani asti.» Ja hän kertoi Balkisille mitä oli tehnyt.
Balkis — hellä ja rakastettava Balkis — vastasi:
»Oi herrani ja elämäni hallitsija, olin piilossa kamferttipuun
takana ja näin kaiken. Minä juuri sanoin perhosen vaimolle, että hän
vaatisi miestään polkaisemaan, koska toivoin, että herrani huvikseen
tekisi jonkun suuren taian ja että kuningattaret näkisivät sen ja
pelästyisivät.»
Ja hän kertoi mitä kuningattaret olivat sanoneet ja nähneet, ja
ajatelleet. Silloin Suleiman-bin-Daoud nousi istuimeltaan kamferttipuun
alta, ojensi käsivartensa, iloitsi ja sanoi:
»Oi valtiattareni ja päivieni sulostuttaja, tiedä, että jos
olisin tehnyt taian kuningattariani vastaan vain ylpeydestä tai
suuttumuksesta, niinkuin valmistin tuon aterian kaikille eläimille
niin varmasti olisin saanut häpeää. Mutta sinun viisautesi avulla minä
tein taian leikillä ja pikku Perhosen vuoksi ja katso! Se on myöskin
vapauttanut minut kiusallisten vaimojeni kiusoista! Kerro, oi sydämeni
sydän, kuinka tulit niin viisaaksi?»
Ja kuningatar Balkis, suloinen ja korkea, katsoi Suleiman-bin-Daoudm
silmiin ja pani päänsä hiukan kallelleen niinkuin Perhonen ja vastasi:
»Ensiksikin, oi herrani, koska minä rakastan sinua; ja toiseksi, oi
herrani, koska minä tiedän mitä naisväki on.»
Sitten he menivät palatsiin ja elivät onnellisina.
Eikö Balkis ollutkin älykäs?