Olipa kerran, oi Rakkaani, valtameressä Valas, ja se söi kaloja.
Sille kelpasi kaikki. Se ei jäänyt kysymään, oliko kalan nimi monni
vai tonni, silakka vai salakka, siika vai silli, made vai makrilli,
merihevonen, merihärkä, merimiekka vai meritähti. Kaikki koko meren
kalat se poika pisteli poskeensa. Loppujen lopuksi koko mereen jäi
vain yksi kala, ja se oli pieni Ovela Kala; se ui hiukan takapuolella
Valaan oikeata korvaa, jotta voisi pitää varansa, jos Valas sattuisi
suuttumaan. Kun näin kaikki kalat oli syöty, nousi Valas pystyyn
pyrstölleen ja sanoi:
»Minun on nälkä.»
Silloin pieni Ovela Kala sanoi pienellä ovelalla äänellään:
»Jalo ja ylhäinen Valaskala, oletko milloinkaan maistanut ihmistä?»
»En», vastasi Valas. »Miltä se maistuu?»
»Herkkua», kehui pieni Ovela Kala. »Ihanaa, mutta kovin muhkuraista.»
»Hankipa minulle muutama», käski Valas ja pieksi pyrstöään, niin että
meri vaahtosi.
»Yksi on kerrallaan tarpeeksi», sanoi Ovela Kala. »Jos uit
viidennellekymmenennelle pohjoiselle leveysasteelle ja
neljännellekymmenennelle läntiselle pituusasteelle, niin sieltä löydät
lautalta istumasta haaksirikkoisen merimiehen, jolla ei ole muuta
kuin siniset hurstihousut, housunkannattimet (sinä et saa unohtaa
housunkannattimia, Rakkaani) ja tuppipuukko. Mutta totuuden nimessä
minun täytyy sinulle sanoa, että se mies on äärettömän neuvokas ja
älykäs.»
Silloin Valas läksi uimaan ja ui kaikin voimin viidennellekymmenennelle
pohjoiselle leveysasteelle ja neljännellekymmenennelle läntiselle
pituusasteelle, ja sieltä se tosiaankin löysi lautalta istumasta
yksinäisen merimiehen, jolla ei ollut yllään muuta pukua kuin siniset
hurstihousut, housunkannattimet (sinun on erikoisesti muistettava
housunkannattimet, Rakkaani) ja tuppipuukko; istuessaan hän polskutteli
varpaitaan vedessä. (Hänellä oli äitinsä lupa polskutella; muuten hän
ei olisi milloinkaan tehnyt niin, sillä hän oli äärettömän neuvokas ja
älykäs mies.)
Silloin Valas avasi suunsa niin ammolleen, että se ulottui melkein sen
pyrstöön saakka, ja nieli haaksirikkoisen merimiehen ja lautan, jolla
hän istui ja hänen siniset hurstihousunsa ja housunkannattimet (joita
sinä et saa unohtaa) ja tuppipuukon. Se nieli ne lämpimään, pimeään
sisäiseen ruokakaappiinsa ja lipoi huuliaan — ja pyörähti sitten kolme
kertaa pyrstöllään.
Mutta kohta kun merimies, joka oli äärettömän neuvokas ja älykäs
henkilö, huomasi varmasti olevansa Valaan lämpimässä, pimeässä
sisäisessä ruokakaapissa, rupesi hän hyppimään ja nyppimään ja
loikkimaan ja koikkimaan ja soikkimaan ja kolkuttamaan ja kalkuttamaan
ja paukuttamaan ja poukuttamaan ja ryskyttämään ja jyskyttämään ja
kiskomaan ja viskomaan ja naputtelemaan ja taputtelemaan ja tanssimaan
oikeata merimiespolskaa juuri sellaisella kohdalla, missä niin ei
olisi pitänyt tehdä; ja Valas tunsi olonsa varsin tukalaksi. (Oletko
unohtanut housunkannattimet, Rakkaani?)
Silloin Valas huusi alas omaa kurkkuaan pitkin sille haaksirikkoiselle
merimiehelle:
»Tulkaa ulos ja olkaa siivolla! Minä olen saanut nikan.»
»Eikö mitä!» vastasi merimies, »minulla ei ole kaukaisinta
aikomustakaan tulla ulos. Vie minut ensin kotirannalleni, niin sitten
voimme keskustella.»
Ja hän rupesi tanssimaan entistä pahemmin.
»Sinun on parasta viedä hänet kotiinsa», sanoi Ovela Kala Valaalle.
»Enköhän minä taitanut varoittaa sinua, että hän on äärettömän neuvokas
ja älykäs mies?»
Valas rupesi uimaan; se ui molemmilla evillään ja pyrstöllään
niin kovaa kuin nikotukseltaan jaksoi. Lopulta se näki merimiehen
kotirannikon ja hyökkäsi puoliksi maalle ja avasi suunsa ammolleen ja
sanoi:
»Riihimäki, viisitoista minuuttia! Toijalaan matkustavat muuttavat
junaa!» Ja juuri kun se sanoi »muut», niin merimies astui maalle sen
kidasta.
Mutta Valaan uidessa merimies, joka tosiaankin oli erikoisen ja
äärettömän neuvokas ja älykäs henkilö, oli puukollaan vuollut lautan
neliömäiseksi ristikoksi ja sitonut sen lujasti housunkannattimillaan
(nyt tiedät, mikset saanut unohtaa housunkannattimia) ja vetänyt tuon
ristikon tiiviisti Valaan nieluun, niin että se kerrassaan takertui
kiinni! Sitten hän lausui seuraavat säkeet, jotka, ellet ole niitä
kuullut, toistan tässä:
»Sun kitas oli julkee,
Mut ristikko sen nyt sulkee.»
Ja merimies astui rantahiekalle ja meni kotiin äitinsä luokse, joka
oli antanut hänelle luvan polskutella varpaitaan vedessä; ja hän meni
naimisiin ja eli onnellisena koko ikänsä. Niin Valaskin, joka läksi
takaisin merelle; mutta sen nieluun juuttunut ristikko, jota se ei
voinut kakistaa ulos eikä myöskään niellä vatsaansa, esti sitä syömästä
muita kuin pieniä kaloja; ja se on syynä, miksi valaat eivät tänäkään
päivänä syö miehiä eivätkä naisia eivätkä poikia eivätkä pikkutyttöjä.
Pieni Ovela Kala meni tiehensä ja piiloutui päiväntasaajan kynnyksen
alle. Se pelkäsi Valaan vihastuneen.
Merimies otti tuppipuukon mukaansa, ja marssiessaan valkoista hiekkaa
hänellä oli yllään ne siniset hurstihousut. Housunkannattimet hän oli
jättänyt jälkeensä ristikkoa pitämään. Ja siihen tämä tarina loppui.