Juurella kotikuusen elän, lemmin —,
mut katse olkoon pyhään vuoreen päin!
Kuin kukka, pian kuihdun, kuolen täältä,
kuin virran kuohut, kiitää elämäin.
Mut vaikka ikän' ois kuin Metusalan,
vaikk' eläisin mä tuhat vuottakin,
se vailla sisällystään parhaint' oisi
sinutta, Siion, vuori ihanin!
Sun puolehes siis, pyhä vuori, katson
ma kulkeissani kautta korpimaan,
kuin katsoo purjehtija aalloill' yössä
majakan valoon, kaukaa vilkkuvaan.
Ja katsoen sua, valotorni pyhä,
mä vaarat vältän, turvass' olla voin,
on rauha rinnassaan ja riemuin kerran
saan nähdä ijäisyyden aamukoin.