Tien onnehenko löytää tahdot, veikko,
luo luotas silloin epäuskon peikko,
ja rukoellen toimi, työtä tee!
Tos'-onnesta ei tietää voi se miesi,
ja kylmä, köyhä on se kotiliesi,
jonk' ilmapiirist' usko loittonee!
Pois ihmishoureet! Luojahasi usko,
jos tahdot, että onnen kirkas rusko
sun poluillesi hohdettansa luo!
Pois ihmishoureet! Turh' on oma tarmo,
jos työt' ei siunaa taivahinen armo,
jos siunaa ei ja suojelust' ei suo!
Pois houre se, ett' aartehet luo onnen,
jos koht' on totta, että satain ponnen
on nähty murtuvan ali' ahdingon!
Pois haave, että taivas ois maan päällä,
jos ulko-olot onnellistuis täällä, —
kurjuuden juuret syvemmällä on!
On tosin oikein tiellä laillisella
oloja onnellistaa, tasoitella, —
on varmahan myös Herran tahto tää!
On oikein pyytää nostaa köyhää, kurjaa,
ja koittaa poistaa, mik' on väärää, nurjaa,
ja kehitystä tervett' edistää!
On oikein tää, on oikein se, oi, veikko,
sa kauvan kärsinyt ja köyhä, heikko,
ett' oikeuttas ryhdyit valvomaan!
On oikein se, mut käytä taistotapaa,
mi vihan, koston hengestä on vapaa,
ja minkä neuvoo Herra sanassaan!
Käy esiin, kristitty mies, nainen, kansa,
ja näytä, kuinka valvoo oikeuttansa
se kansa, joll' on Herra lippunaan!
Käy esiin nöyrin, rakastavin rinnoin!
Käy esiin suurin uskoin, suurin innoin!
Käy luomaan vastaisuutta synnyinmaan!
Käy esiin, kristitty! Ja muista: — virkas
on olla suola maan ja valo kirkas,
mädälle suola, yössä valkeus!
Ja muista, että sepä onni vainen
ei ole hetken ruusu raukeevainen,
min luopi usko, toivo, rakkaus!
Niin oli näät, kun kuljin elon teitä
ja katsoin kukkuloille ylenneitä
ja palatseja suurten, mahtavain,
tai tarkastelin kansaa turvemajain
takana vankkain viljaseutuin rajain,
joiss' aarre ainut hurskaus ol' vain, —
niin oli: — harvass' onnea näin noilla
ylhäisill' yhteiskunnan kukkuloilla,
keskellä silkin, kullan, nautintoin: —
väsymys, tyhjyys, rauhan puute siellä
ja elon onttous oli onnen tiellä
ja pelko kuolon, ruostehen ja koin!
Mut korven turvetölleihin kun astui,
niin silmä liikutuksest’ usein kastui,
kun näki, mikä rauha, rakkaus
siell' asui pukuin repaleisten alla,
ja kuinka ajallakin ahtaimmalla
soi kiitos, mieliss' eli luottamus.
Ja nähdessäin tään varmistui se usko:
on olemassa onni, jonka rusko
ei suhteist’ ulkoisista riipukaan!
On onni, joka kukkii, viihtyy siellä,
miss' aina Luojaan luottavalla miellä
ja tyytyen kaikk' ai'at kannetaan!
Oi, Herra, onnea tät' oikeata,
tät' onnea niin suurta, ihanata
suo tuntea maan lasten kaikkien!
Tään onnen maamme kattojen sa alla
suo asua, niin silloin parhaimmalla
on pohjall' onni Suomen majojen!
(Kesän Viestiin 1907.)