Valo maasta poisti kirren,
valo soimaan uuden virren
sai taas saloillamme.
Valo meistäi sulattaapi
kirren, soimaan uuden saapi
laulun rinnoissamme.
Valon suuri tenhovalta
nosti kukat hangen alta
laaksoloissa tuolla.
Niinpä nostaa valon henki
kukat rinnoist’ ihmistenki.
Valoa siis puolla!
Vuokko, päivänkukka, lilja,
niityn nukka, pellon vilja, —
valon on ne työtä!
Inehmonkin aatteet hyvät,
tunteet jalot, suuret, syvät
seuraa valon myötä.
Estä valo kukkasilta,
silloin niill' on elonilta,
kuolohon ne nukkuu!
Estä valost’ ihmislasta,
niin se hyvän kukinnasta
lakkaa, — yöhön hukkuu!
Pimeys on kukkain turma,
hengen yö on hengen surma,
pois siis yöhyt maasta!
Pois yö hengen Pohjolasta!
Pois jo maata tahraamasta
elon öisen saasta!
Ylös siskot, ylös veikot,
poistamaan siis öiset peikot
majoist’ armaan Suomen!
Niillekin, jotk' eivät vielä
vaeltaa voi tiedon tiellä,
koittakoon uus huomen!
Lapset kurjimmankin majan
opist' oivan opastajan
saakoot vapahasti!
Sinnekin, miss' on nyt salo
pimein, synkin, pääsköön valo,
viime soppeen asti!
Ylös siis te, miehet, naiset!
Ylös työhön, pohjolaiset,
ett’ei jatkuis yötä!
Hyväks' valon, onneks maamme
riemuiten me uhratkaamme
varoja ja työtä!
Ylös valon taistoon innoin!
Ylös lempirikkain rinnoin
suojaks Suomellemme!
Työtä avulla kun Herran
teemme, suuremp' onni kerran
koittaa kansallemme!
Koittaa aamu armahampi,
kirkkahampi, ihanampi,
jolloin kaikki kansa
tuntee Suomen omaksensa,
sillen uhraa aartehensa,
vaikka ainoansa.
Ylös siis te miehet, naiset!
Ylös työhön, suomalaiset,
luomaan aikaa uutta!
Pois jo uinuminen yössä!
Onnen takeet meill' on työssä
varten vastaisuutta.
Ylös! Alttarille valon
uhris vie, jok' aatteen jalon
puolesta tee työtä!
Ällös jääkö kysymähän,
paljonko sä voit vai vähän,
voitko poistaa yötä!
Uskollisena uutterasti
tee vaan työtäs kuoloon asti,
Suomen mies ja nainen!
Silloin suojaat Suomeasi,
silloin näytät olevasi
kelpo suomalainen!