Taas Suomessamme on sulo kesä:
jo pääskysillä on valmis pesä,
ja käki kukkuu, ja leivo soi,
ja aalto vapaana keinuu tuolla,
ja laihon laineet käy pellon puolla,
ja nurmen silkki se vihannoi.
Taas voitti taistossa valon valta,
taas talven kahleiden, lunten alta
on eloon uutehen noussut maa.
Kun päivät piteni, kevät koitti,
niin valon valta se silloin voitti, —
ja eloa loi se taas kukkivaa.
Ja oi, kuink' armas ja ihanainen
on synnyinseutus taas, pohjolainen,
tää virtain uurtama Pohjanmaasi
Tuoll’ uljas meri sun silmiis siintää,
tuoll’ ihastuttaa ja mieltäs kiintää
nuo virrat, mi vapaina vyöryy taas.
Ja tuoll’ on kosket, jotk' antaa lohta,
ja joiden pauhu kun korvaa kohtaa,
niin juhlalliseks käy mieleltään.
Ja tuoll’ on suuri tuo nurmitanner,
min vertaa toista ei Suomen manner
voi ilmi tuoda, ei yhtäkään!
Ja pohjoisempana tuolla sitten
on sarja tummien tunturitten,
on myöskin kukkula kuulu tuo,
min huipulle, kun lyö juhannushetki,
käy katsomaan vierahat kaukaisetki,
kuink' aurinko loisteli' yl' yönkin luo.
Ja taas kun saapuvi talvisaika,
niin revontultenpa sulotaika
sun mieltäsi silloin tenhoaa.
Ja kuu kun valaisee valkolunta,
ja vait' on metsä, kuin uinuis unta,
on kaunis silloinkin Pohjanmaa.
Oi, armas, ponteva Pohjolamme,
sua lemmimme, sua rakastamme,
oot meille helmi sä herttaisin!
Sun sinisalos, sun koskeis pauhut,
sun virtais välke, sun majais sauhut, —
ne meille on kauneus kallehin!
Oi, kallis, kultainen Pohjanmaamme,
sa, äiti armas, me jolta saamme
niin paljon kaunista, ihanaa,
sua rakastamme me kuoloon asti,
sun onnes templiä uutterasti
ja tarmolla tahoomme rakentaa!
Köyh’ olet sä tosin, et aarteit’ anna,
et lapsilles lahjoja liioin kanna,
et ilmaiseks heillen sä leipää suo,
mut siksipä asuukin vainioillansa
tääll' uuras, tarmokas, karkaistu kansa,
mi esteit’ ei säiky, vaan tieltään ne luo!
Oi, laaja, ponteva Pohjolamme,
sua lemmimme, sua rakastamme,
oot meille helmi sä herttaisin!
Sun sinisalos, sun koskeis pauhut,
sun virtais välke, sun majais sauhut,
ne meille on kauneus kallehin!