Yön, kuolon varjot peitti Suomenmaan,
ja suomen kieli kitui kahleissansa,
ja sivistyst' ei omaa ollutkaan,
ja henkist’ unta uinui Suomen kansa.
Ja näytti, että ijäks kuolohon
tää kansa kallis tuomittu on vallan,
ja sortuva se että kerran on
valoa vailla alle idän hallan.
Mut ei! Tään kansan pienen puolehen
loi Luoja suuri katsehensa armaan;
hän tahtoi valoon, riemuun, onnehen
maan nostaa keskelt’ öisen usvan harmaan.
Ja kas, jo nousi sankar' pystöpää,
mi terästahdoin ryhtyi suureen työhön: —
"Mun täytyy maani armas herättää,
se kuolla ei saa, sortua ei yöhön."
"Mun huutaa täytyy halki Suomenmaan:
nous' ylös, nouse, herää, Väinön kansa!
Sun on tää ihanainen maa, sun vaan,
nous', että henkes puhkee kukkanansa!"
"Nous' ylös! Vaali kieltäs ihanaa!
Sivistys oma luo sa suomen kielin!
Sua kohtaa turmiosi, synnyinmaa,
jos tietäs et käy suomalaisin mielin!"
Näin huusi Suomen suuri tietäjä,
ja kuni vetten pauhu ääni kaikui,
ja sytytti se monta sydäntä,
ja heräs laaksot, rannat vastaan raikui.
Ja vaikka vallat öiset elämöi,
ja pysähdytti sankaria hetken,
ei horjunut hän, — vartoi, taasen löi,
siks kunnes voitto kruunas urhon retken.
Ja vaikka hällen muukalainen maa
ois kunniata, kultaa, rauhaa suonut,
ja isäinmaa vain köyhyytt’ ankaraa
ja tuskaa teille poikans' oli luonut, —
oi, ennen suuri suomalainen tää
maass' isäin tahtoi elää sekä kuolla,
kuin vieraan rannan ilmaa hengittää,
vaikk' aarteet mitkä tarjoll' oisi tuolla!
Isäimme maa, oi Suomi ihana,
ilolla sulle uhraa poikas työnsä!
Sun tähtes, kulta-äiti, riemulla
hän päivin toimii, kärsii, valvoo yönsä!
Oi, Suomi, sulomaani, tähtes vaan
hän taisteli, sun poikas suuri, jalo,
ja taistons' uljaan kautta loistamaan
sai saloillesi uusi kevätvalo!
Nyt helmassas jo sankar' uinahtaa,
min kautta valkes sulle uusi huomen;
mut työnsä elää, — elää aikain taa,
niin kauvan kuin vaan säilyy kansa Suomen.