Jollakin omituisella tavalla pääsimme Boulognesur-Merin ohitse kulkien
sumujen ja väijytysten läpi niinkuin päästä pyrimmekin, halkaisimme
kanaalin pitkin sen pituutta, käännyimme etelää kohti, eikä meillä nyt
tällä hetkellä ole enää monta peninkulmaa maailman loppuun, "Finis
terrae", jossa Iberian sireenit laulavat maininkilauluaan ja moni
kunnon merimies on hukkunut.
Olen löytänyt laivassa erikoisen turvapaikan, nimittäin neljännen
kannen alhaalta lukien, jossa pelastusvenheet ja sähkölennätin-asema
ovat. Siellä ei ole kielletty oleskelemasta, mutta sinne ei mene kukaan
paitsi hra Hauptia, telegrafistia, joka asuu yksin sentraalissaan. On
hauskaa seisoskella iltapimeässä ja katsella häntä uudinten läpi, kun
hän, jonkinlaista rasiaa kummassakin korvassaan pitäen, kuuntelee, mitä
hänen virkaveljensä toimittavat Hampurissa, Nauenissa, Eiffel-tornissa
ja Lissabonissa sekä Atlantilla matkaavissa suurissa laivoissa. Silloin
tällöin rypistää hän kulmakarvojaan -- varmaankin joku taas sotkee
jotain -- ja välistä naputtaa hän itse jonkun sanan. Jos saan tuon
miehen St. Helenan seuduilla käsiini kahden kesken, hommaan hänet
opettamaan itselleni edes ammattinsa pari kolme ensimäistä lukua.
Ei ole muuten helppoa päästä minkäänlaisiin kosketuksiin
laivapäällystön kanssa. Kaikki, jotka ovat ylempänä Oberstewardia,
ovat jumalia, selviä jumalia. Kapteeni Gauhea ei ole kukaan nähnyt --
hänen kerrotaan asuvan viidennellä kannella --, ensimäinen upseeri v.
Eucken-Addenhausen on samoin myytti, niinikään toinen, kolmas, neljäs
ja viideskin upseeri. Johtava insinööri ja hänen neljä ylimasinistiaan
tunnetaan ainoastaan aavistamalla, ja ylikasööri, herra Cleophas, on
hypoteesi eli otaksuma, korkeintaan teoria. Laivan lääkäri, nuori
ensimatkan herra, on ainoa arvohenkilö, jota näkee aterioilla, ja
hänenkin kolmikertaisesti kultatakeiset hihansuunsa, gloorioitu
lakkinsa ja nappiensa loisto neuvovat arkaan kunnioitukseen. Ylikokin
nimi on Hesch, ja vaikka ruokasali-kannelta näkee aivan puhki koko
keittiöosaston, en ole vielä häntä esittävää arvohenkilöä löytänyt.
Luulenpa hänen istuvan jossakin nishissä ja johtavan joukkojaan
norsunluu-valtikalla. Tai ehkäpä on hän maalla ja johtaa langattomalla
lennättimellä. "Haloo, Tabora! Vielä vähän rémouladea [eräänlainen
kalakastike. Suomentaja] makrillin kanssa."
Nämä 24 ensimäistä tuntia Atlantilla eivät ole suinkaan olleet mitään
laiskurin ja elämänkoreuden hetkiä, sillä me olemme tehneet työtä
koko vuorokauden, minä ja kolme muuta herrasmiestä. Omituista ja
epätoivoista työtä. Me olemme näet opiskelleet portugalinkieltä.
Lissabon lähestyy minkä kerkiää. Jos mieli saada siellä hiukankin
menestystä, täytyy meidän osata puhella sikäläisten kanssa puhtaasti ja
hellyttävästi.
Minä koukustelin uusien tuttavieni joukossa ottaakseni selvää,
tunsiko kukaan heistä tätä samaa sisäistä tarvetta, ja sellaisia oli,
kuten sanottu, kolme. En tiedä heidän nimiään, mutta he näyttävät
mukavilta miehiltä ja ovat nuorenlaisia kauppiaita. Tupakkasalongissa
toimitetun lyhyen sotaneuvottelun jälkeen päätimme palkata opettajan.
Panimme ylistewardin ilmoitustaululle lapun, jossa oli saksan- ja
englanninkielellä seuraava teksti:
"Neljä miehistä ensiluokan matkustajaa haluaa opetusta
portugalinkielessä, mieluimmin nuorelta naiselta, joka on kotoisin
tästä valtakunnasta. Hätätilassa otetaan miehinenkin tai vanhempi
naisopettaja. Ehdot ovat, että annetaan tyydyttävät tiedot mainitussa
kielessä 24 luennossa, à yksi tunti, joista kahdeksan tänään ja
kuusitoista huomenna. Palkkio sopimuksen mukaan. Vastaus samalle
paikalle täsmälleen puolen tunnin kuluttua eli klo 1/2 10 a.p."
Me totesimme, että kaikki ruokasaliin matkaajat lukivat tämän
ilmoituksen, mutta kukaan heistä ei ilmoittautunut. Nyt lähetimme
ilmoituksemme toiseen luokkaan. Kukaan ei sielläkään osannut
portugalinkieltä. Eräs rouvasihminen ilmoitti meille, että hänen
veljensä kyllä mahtanee osata, mutta hän on Brasiliassa.
Uuden sotaneuvottelun jälkeen päätimme kolmella äänellä yhtä vastaan
antaa toivomuksemme kolmannenkin luokan tiedoksi. Siellä karasi
koukkuun. Skanssista tuli kaksi miestä, toisella päässä turbaani,
toisella fetsi, oppaana eräs saksalainen matruusi, joka ilmoitti, että
nuo kaksi pystyvät toimeen. Tuo turbaani-pää oli kotoisin Zanzibarista
ja fetsi-pää Lourenço Marquesista. Molemmat olivat he luonnostaan
kellanruskeita ja hiukan vesikauhun marmoroimia, mutta muuten he
esiintyivät ystävällisin naamoin ja alkoivat kohta molemmat yhtaikaa
meidän kanssamme puhua. Me emme ymmärtäneet tuon taivaallista ja
keskeytimme heidät kysymällä, tämäkö nyt oli portugalinkieltä. Se
tapahtui keulapuolen luukun kohdalla ja meidän ympärillemme kerääntyi
pian koko kolmas luokka.
"No, no, misters", vastasi toinen, "no, no." Ja sitten he taas
jatkoivat kumpikin. Kaikilla äänillä ei yhtään vastaan päätimme
silloin, ettei asia tästä selvinnyt. Pistimme lantin heidän mustiin
kouraloviinsa ja palasimme tupakkasalonkiin.
Minä ilmoitin nyt, että hytissäni oli kaksi portugalinkielen
oppikirjaa, suuri ja pieni, ja arvelin, että ehkä voisimme tunkeutua
yhteistyöllä tämän totisesti kunnioitettavan kielen perille, jota oli
puhuttu kaukaisilla rannoilla kauan ennen engelskaa. Siitä olivat
kaikki muut samaa mieltä, -- sehän oli viimeinen keino, ja Lissabon oli
meidän siinä ponnistellessamme tullut jo 30 meripenikulmaa lähemmäksi,
-- ja niinpä siis perustimme osuuskunnan nimellä "Genossenschaft für
Verbreitung der portugisischen Sprache unter die übrigen Völker Europas
Limited". ["Seura portugalinkielen levittämiseksi muiden Europan
kansain keskuuteen Osakeyhtiö." Suomentaja.]
Me vetäydyimme musiikkihuoneesen ja minä tulin oppikirjoineni. "Minä
ehdotan", sanoi yksi kelloaan katsellen, "että tyydymme tuohon
pieneen." Sitä mieltä olivat kaikki, suurta voitiin käyttää reservinä.
"Eikö olisi parasta", sanoi toinen, "oppia ensin lausuminen? Se on muka
melkoisen vaikeaa, olen kuullut."
Tätäkin ajatusta pidimme järkevänä ja kävimme kohta käsiksi
portugalilaisiin vokaaleihin ja konsonantteihin. Minä hoitelin kirjaa
ja luin ääneen.
_Yksinkertaiset vokaalit_. a. Lausutaan puhtaasti ja avoimesti niinkuin
pohjoissaksan a, esim. ca, lausutaan ka ja merkitsee täällä.
"Mainiota", huusi eräs yhtiön jäsen, "mainiota. Minä en käsitä, mitä
vaikeaa tuo nyt on. Sehän on itsestään selvää. Ka. Ka. Aivan kuin
pohjoissaksassa."
Yleistä hyväksymistä. "Jatkakaa", sanottiin minulle, "jatkakaa. Se oli
siis a. Nyt tulee b."
"Ei, hyvät herrat, ensin vokaalit. Ja on vielä olemassa toinen a
lisäksi."
"Toinen a lisäksi? Donnerwetter. Wozu?"
"Niin, olkaa hyvä ja kuunnelkaa: a, tummempivärinen, niinkuin
saksalainen a u:n edessä sanassa Haus tai englantilainen o sanassa
house. Esimerkiksi: mau, paha."
"Hyvä jumala, niin, senhän nyt ymmärtää, voihan olla, se nyt on
kaikessa tapauksessa helppoa sekin. Mau. Ha, ha, ha, koomillinen kieli.
Jos siis sanon mau ka, niin se merkitsee: paha täällä. Merkitsee,
että minä olen täällä paha, aber, um Gottes willen, eihän tämä ole
laisinkaan vaikeaa."