Mitä näinä hetkinä mielessäni liikkui, sitä en kykene kertomaan. Kaikki
epäluulo, joka päivän pitkään oli minua kiusannut, tuntui nyt paljon
voimakkaampana ja elävämpänä, eikä hirmuisinkaan tapaus olisi tullut
odottamatta.
Kun olin tullut äärimmäiseen niemenkärkeen, kuulin hirveätä melua ja
pauhinaa, eikä ollut vaikeaa arvatakseni, että laivalla oli syntynyt
epätoivoinen kamppailu. Siellä taisteltiin epätasaista, toiselle
puolelle suotuisampaa taistelua, sen voin päättää kuulemistani rajuista
espanjankielisistä huudoista ja heikoista komentosanoista, joita
lausuttiin englanninkielellä. Tämän ohessa kuului valittava ääni ja
aika ajoin sydäntä särkevä huuto korviini. Laivalla — ja sitä ei
voinut epäilläkään — näyteltiin kammoittavaa näytelmää, jossa saaren
kalastajilla oli pää-osat.
En tiedä, olinko tällä hetkellä täysin tajussani; en usko sitä. Yksi
ainoa ajatus valtasi minut: lähteä laivalle. Mutta mitenkä? Venettä en
voinut havaita missään, ja empimättä hyppäsin mereen koettaen uimalla
päästä laivaan.
Tämä oli luonnollisesti mieletön yritys, mutta kuten äsken mainitsin,
olin tällä hetkellä melkein mielipuoli. En päässytkään etemmäksi
kuin koralliriutalle, joka ulottui ympäri saaren, mutta siitä oli
minun mahdotonta päästä korkeiden kuohu-aaltojen läpi. Aallot, jotka
särkyivät matalikkoa vasten, heittelivät minua sinne tänne kuin
pähkinänkuorta, ja kun viimeinkin pääsin maalle, olin niin perin
väsynyt, etten jaksanut seisoa suorana.
Jyrinä ja melu siellä kaukana oli vaiennut. Mutta tuon kauhean
hiljaisuuden vallitessa kuulin muutamia raakoja komentosanoja, ja kun
taas loin katseeni merelle, näin laivan olevan täydessä liekissä.
Little Duc hävisi liekkeihin ja punertavassa valossa, jonka palava
laiva heitti veteen, kuvastuivat kalastajien veneet kuten tummat pilkut
vaalealla pohjalla.
Nyt en enää epäillyt. Nämä kalastajat olivat merirosvoja, jotka olivat
houkutelleet laivamme satimeen, murhanneet pahaa aavistamattoman
miehistön ja lopuksi pistäneet laivan tuleen.
Tunsin olevani johonkin määrin halvaantunut ja tylsistynyt
seisoissani rannalla. Mahdotonta oli minun ajatella selvästi, vaan
mitä erilaisimmat ajatukset pyörivät päässäni. En huomannut, että
vähitellen oli tullut aivan pimeä, en myös tuntenut, että rankkasade
valui ylitseni, ja tämä sielun tajuttomuus olisi varmaan kestänyt
kauemminkin, jos ei korviini olisi äkisti kuulunut ihmisääniä.
"Haa, täällä hän on", kuului takanani, ja käsi laskeutui olkapäälleni.
"Mitä täällä teette?" kysyi sama ääni. "Tulkaa mukaan!"
Tottelin konemaisesti ja seurasin oppaitani, päällikköä ja pientä
neekeripoikaa, joka kantoi lyhtyä, ja näin tulin merirosvojen asunnolle.
Minua pöyristytti, kun katsahdin ympärilleni ja näin kaikki ne
murhamiehet, jotka äsken kylmäverisesti olivat toimittaneet kokonaisen
laivamiehistön toiseen maailmaan. En voinut käsittää, miks'en jo
aamulla huomauttanut kapteenille, kuinka vähän luottamusta herättäviltä
näyttävät näiden ihmisten kasvojenpiirteet. Nyt heitä katsellessaan ei
kukaan olisi voinut pitää heitä rehellisinä kalastajina. Heillä oli
kaikilla villapaidan ja housujen ylä-osan päällä leveä vyö, johon oli
pistetty pistooleita ja veitsiä. Muutamilla oli huivi kääritty pään
ympäri, toisilla oli käsivarsi sidottuna, ja jokaisen inhottavilla
kasvoilla oli luettavana kokonainen kertomus verestä ja murhasta.
Päällikkö yksin teki edullisemman vaikutuksen. Kun hän oli riisunut
takkinsa, näin että hänellä punasen villapaidan päällä oli
tummansininen nuttu, joka oli koristettu kultakirjaimilla. Valkeat
housut olivat pistetyt korkeisiin saappaisiin ja monivärisessä
kirjavassa vyössä upeili varsin hyvin valmistettu pistooli sekä pitkä
kataloonilainen tikari norsunluisine kahvoineen.
Astuessani sisään, tarkastivat kaikki rosvot minua, enkä koskaan voi
unhottaa niitä katseita, joita he minuun heittivät. Niissä oli minulle
kyllin luettavaa. Näiden olentojen joukossa ei löytynyt ainoatakaan,
joka ei mielihyvällä olisi laskenut luotia pääni lävitse. Kukaan
ei lausunut sanaakaan, ja kuitenkin tämä hiljaisuus sisälsi heidän
päällikölleen tarkoitetun kysymyksen: "Mitä tällit miehellä on täällä
tekemistä?"
"Liittolaiset", hän alkoi, "olen pelastanut tämän miehen jättämällä
hänet saareen, kun hän tahtoi lähteä takaisin laivalle. Hän on sillä
aikaa maannut parisataa askelta täältä ja äsken löysin hänet sieltä
nukuksissa. Tahdon kertoa teille, minkätähden hänet pelastin. Tämä mies
on lääkäri, ja että hän semmoisena voi olla meille suureksi hyödyksi,
siitähän olette jokainen täysin vakuutettu. Olen myös ilmoittanut
hänelle, että laiva tapaturman kautta syttyi palamaan ja että meille
oli mahdotonta pelastaa sieltä ketään."
Ymmärsin sattumalta nämä sanat, koska olen täysin perehtynyt espanjan
kieleen ja näin, että ne tekivät väkeen hyvän vaikutuksen. Tosin kyllä
muutamat hiukan nurisivat, mutta kun heidän päällikkönsä selitti
heille, kuinka tarpeellista ja hyödyllistä oli, että joku täällä oli
perehtynyt lääketaitoon, ylistivät he kaikki hänen viisauttaan ja
huolenpitoaan.
Olin hyvin varovainen, etten antaisi heidän huomata ymmärtäväni
espanjaa. Kapteeni tuli luokseni, puhutteli minua englannin kielellä ja
pyysi minua istuutumaan sekä nauttimaan jotakin virkistyksekseni. En
voinut kuitenkaan panna suuhuni muuta kuin jonkun lasillisen viiniä ja
sitten asettauduin nukkumaan liiterin nurkkaan purjekasan päälle, sillä
olin niin uninen, etten enää jaksanut pitää silmiäni auki. Johtuiko
tämä viinistä tai olivatko he siihen sekoittaneet jotain, tehdäkseen
minut uniseksi, sitä en voi sanoa. Niin paljon huomasin toki vielä,
että rosvojoukkoa asettui myös levolle, ja senjälkeen nukuin.
Herättyäni oli aurinko jo ylhäällä taivaalla. Huone oli tyhjä, s.t.s.
ettei yhtään ihmistä ollut siinä, ja tarkastamatta oliko minulle
asetettu mitään aamiaiseksi, riensin ulos samalle paikalle, jossa
edellisenä iltana olin seisonut. Kaikki, mitä olin kokenut, tuntui
minusta unelta, ja aluksi koitin saada selville, oliko painajainen
minua yöllä ahdistanut ja näyttänyt minulle mielikuvituksessa, kuten
peilissä, nämä hirmuisen kauhistavat kohtaukset.
Kallion huipulta katsahdin merelle, ja siellä matalikon laidassa
sain nähdä Little Ducin makaavan hylkynä, puoleksi palaneena, jota
nyt tuskin saattoi tuntea. Yksi masto oli vielä jälellä, ja muutamia
purjeensiekaleita liehui tuulessa. Korkeat hyökyaallot löivät
laivahylyn yli, josta ainoastaan keulapuoli oli veden pinnan yläpuolia.
Tätä katsellessani valtasi minut sanomaton epätoivon ja kurjuuden tunne
ja vaipuen polvilleni aloin lapsen lailla itkeä.