Ollessani laivalääkärinä Havannaan menevällä englantilaisella laivalla,
Little Duc, olin ainoa hollantilainen koko aluksella. Matka kävi varsin
onnellisesti, kunnes meidät Bahamasaarten kohdalla saavutti myrsky,
joka niin pahoin muutti suuntamme, että ajauduimme aivan lähelle Cuban
luona olevaa matalikkoa, noin viisi peninkulmaa Cruz del Padrasta.
Tästä saamamme vahingot olivat siksi tuntuvat, että olimme pakotetut
menemään ensimäiseen parhaasen ja meidän tarvettamme varten edes
johonkin määrin sopivaan satamaan saadaksemme vahingot korjatuiksi
ja hankkiaksemme kyllin taitavan luotsin, joka tällä tuntemattomalla
vedellä ohjaisi laivamme entiseen suuntaansa.
Tätä tarkoitusta varten lähestyimme neljäntenä päivänä, kun myrsky oli
hiukan asettunut, edessämme olevaa rannikkoa. Hätämerkki annettiin
laukauksella laivalla olevasta ainoasta kanuunasta, joka muuten oli
niin vanha ja kurja, että jos olisi toden perään ammuttu, olisi ampuja
ollut suuremmassa vaarassa kuin ammuttava.
Tämän merkin jälkeen näkyi heti vene, jossa oli miehiä, ulkomuodosta
päättäen kalastajia. Minusta kuitenkin tuntui, etteivät nämä ihmiset
olleet yksinkertaisia, rauhallisia kalastajia, mutta mietittyäni
tarkemmin, luovuin tästä ajatuksesta, sillä kansa Cuban rannikoilla ei
ylipäänsä näyttänyt miellyttävältä, joten ulkomuodon takia, ei siis
ollut syytä epäilyksiin.
He kertoivat, sekoittaen espanjan, ranskan ja englannin kieltä,
että he asuvat saarella harjoittaen kalastusta, että heiliä on
pelastusmakasiinia ja kyllin väkeä tyhjentämään laivaa ja kuljettamaan
lastin matalikon läpi. Saari oli näet koralliriutan ympäröimä, josta
vaan yhdestä ainoasta kohden päästiin kulkemaan. Laivaa oli sentähden
mahdoton kuljettaa täydessä lastissaan ja kun lastikin olisi voinut
kärsiä suurta vahinkoa, jäi ainoaksi keinoksi tyhjentää laiva ja
sitten tehdä tarpeellisia korjauksia. Kun kapteeni näytti myöntyvän
heidän ehdotukseensa, sopivat he hänen kanssaan, että tulevat kahden
tunnin kuluttua takaisin antamaan varman vastauksen, kunhan ensin
neuvottelevat toveriensa kanssa.
Nuo kaksi tuntia kuluivat. Kapteeni oli vahvasti vakuutettu sopimuksen
aikaansaamisesta, ja hän ryhtyi kaikkiin tarpeellisiin varustuksiin,
jotta heti voitaisiin alkaa lastin purkamista.
Kohta läksi joukko veneitä saaresta ja ne suuntasivat laivaamme kohti.
Oli jo puolenpäiviin aika, ja meille kävi yhä selvemmäksi, ettei laiva
mitenkään voinut purjehtia eteenpäin. Vieraat, jotka nousivat laivamme
kannelle, olivat raakoja ja hävyttömiä. Minä seisoin peräkannella enkä
voinut olla itsekseni tekemättä sitä huomiota, että näytti aivan kuin
olisivat merirosvot väkivallalla hyökänneet laivaamme.
Sopimuksia tehtiin nyt kapteenin ja yhden kalastajan viilillä, joka
yhtä vähän kuin muutkaan näytti kalastajalta. Tämä oli vahvarakenteinen
nuori mies ja kaunis näöltään. Kaunis ruskea parta muodosti kehyksen
hänen ruskettuneiden kasvojensa ympäri ja pari tummia silmiä loisti
hänen päässään. Hän näytti minusta mieheltä, joka oli tottunut
käskemään ja jolle kalastajan rauhallinen ammatti kaikkein vähimmin
sopi.
Ennenkuin neljännestunti oli kulunut, oli kaikki järjestyksessä,
ja laivan miehistö alkoi nyt purkaa lastia. Tällaiset tehtävät
eivät luonnollisesti kuuluneet minulle, mutta se ei saanut nyt olla
esteenä, vaan mielelläni otin tilaisuudesta vaarin tyydyttääkseni
uteliaisuuttani näihin omituisiin kalastajiin nähden. Mutta kun se
henkilö, jonka kanssa kapteenimme oli sopimuksen tehnyt, läksi maihin,
päätettiin että minä maihin noustessa en menisi meidän veneessämme,
vaan tekisin hänelle seuraa.
Astuin veneesen ja ennen pitkää nousin maalle. Täällä huomasin kaikki
olevan järjestyksessä eikä mikään voinut herättää epäluuloa, joten
levottomuuteni katoamistaan katosi.
Olin sopinut kapteenin kanssa, että aivan mielin määrin saisin
joko jäädä maalle tai palata laivalle, ja kun näin kaiken olevan
järjestyksessä, päätin jäädä maalle. Sen tähden lähetin takaisin
laivalle kolmannen perämiehen, joka oli seurannut minua, ollakseen
minun sijallani siinä tapauksessa, etten olisi halunnut jäädä maalle.
Nyt saapui lakkaamatta veneitä täynnä tavaroita, jotka heti pantiin
makasiineilla säilytettäväksi, ja, vaikka iltakin jo joutui, ei työtä
vieläkään keskeytetty.
Miettiessäni josko jäisin yöksi maihin vai palatsinko laivalle, näin
laitoksen päällikön taas hommaavan lähtöä laivaan ja nyt päätin seurata
häntä, sillä pääsisinhän sieltä taas hätätilassa ensi tavaralähetyksien
mukana. Kukaan ei minua siitä estänyt ja olinkin jo valmiina astumaan
veneesen, kun kompastuin kaapeliköyteen ja kaaduin maahan pitkin
pituuttani. Päästin oikean hollantilaisen kirouksen ja nousin taas
ylös. Mutta samassa tuli laitoksen päällikkö tai johtaja luokseni ja
kysyi jonkunlaisella huomaavaisuudella suureksi ihmeekseni:
"Tohtori, oletteko hollantilainen?"
"Olen", vastasin hämmästyneenä.
"Onko tuolla useampia hollantilaisia?" kysyi hän osoittaen laivaa.
"Ei, minä olen sattumalta ainoa hollantilainen koko laivalla."
Hän seisoi nyt vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi
äkisti:
"Luulen olevan parasta, että pysytte täällä ettekä mene laivaan. Tällä
kertaa on väkeni kaikki tuolla poissa eikä ketään jäisi tänne. Sitä
paitsi tuomme tavaraa nyt viimeisen kerran tänä iltana, ja minä menen
laivaan ainoastaan neuvotellakseni kapteenin kanssa, mihinkä aikaan
alotamme työn aamulla."
"Kuten tahdotte", sanoin minä. "Mutta käskekää meidän veneemme tulemaan
minua noutamaan."
Hän lupasi tämän ja työnsi veneen rannasta. Ajatuksissani kuljin
takaisin makasiinin luo. Oliko tämä mies hollantilainen? Ei, sitä hän
ei voinut olla. Tosin kyllä puhui hän meidän kieltämme, mutta hänen
lausuntonsa ilmaisi selvästi hänen olevan ulkomaalaisen. Tunsiko
hän ehkä myötätuntoisuutta hollantilaisia kohtaan? Päättäen hänen
käytöksestään ja menettelystään voisi kyllä niin luulla. Pitemmälle en
päässyt.
Kun saavuin makasiinille, oli ilta tullut aivan pimeäksi, ja minun
täytyy tunnustaa olleeni jokseenkin alakuloinen. Ajatelkaapa vaan, että
olin kokonaan vieraassa paikassa, että oli yö ja että päivän kuluessa
oli tapahtunut kaikellaista, joka oli omiaan minua hermostuttamaan,
niin harvoin kuin muuten tästä vaivasta kärsinkin. Ravasin edestakaisin
siinä suuressa huoneessa, jossa olin, menin taas ulos ollen yhä
jonkinlaisen selittämättömän levottomuuden valtaamana. — Mitä se oli?
Enkö kuullut jonkun tuolla kaukana huutavan apua?
Kuuntelin hengitystäni pidättäen ja kuulin kaukaista hälinää sekä
uudistettuja avunhuutoja. Meluava ääni kuului siltä suunnalta, jossa
laivamme seisoi, ja mielettömänä riensin niinpian kuin ikinä saatoin,
veneiden maallenousu-paikalle.