Sunnuntaina toukokuun 28 p:nä.
Toukokuu ei voinut päättyä paremmin kuin tämänaamuisella retkellä.
Eteisen kelloa soitettiin, ja kaikki juoksivat katsomaan. Minä kuulin
isäni hämmästyneellä äänellä sanovan: "Tekö täällä, Yrjö?" Se oli
meidän puutarhurimme, joka juuri vast'ikään oli tullut Genovasta
saavuttuaan sinne edellisenä päivänä Kreikasta, missä oli ollut kolme
vuotta rautatietöissä. Hänellä oli iso mytty kainalossa. Hän oli
hieman vanhentunut, mutta oli kuitenkin vielä iloinen ja punaposkinen.
Isäni tahtoi häntä sisään, mutta hän kieltäysi ja kysyi sitten
vakavana: "Mitenkä perheeni jaksaa? Kuinka on pienen Gigiani laita?"
"Varsin hyvin joku päivä sitten, jolloin hänet tapasin", vastasi
äitini.
Yrjö huokasi syvään. "Jumalan kiitos! Minulla ei ollut rohkeutta heti
mennä tämän kuuromykän luo saamatta ensin vähän tietoja hänestä.
Jätän myttyni tänne ja kiiruhdan häntä tapaamaan. Kolmeen vuoteen
en ole tyttö raukkaani nähnyt. Enpä ole kolmeen vuoteen tavannut
ainoatakaan omaistani."