Keskiviikkona tammikuun 4 p:nä.
Isä oli oikeassa. Opettaja oli huonolla tuulella siksi, että hän oli
sairas. Hänen sijaansa me saimme jo kolme päivää sitten apuopettajan,
joka on pieni ja parraton ja melkein nuorukaiselta näyttävä. Tänä
aamuna sattui koulussamme ruma tapahtuma. Jo ensimmäisenä ja toisena
päivänä pojat melusivat aikalailla, siksi että tämä apuopettaja on
hyvin kärsivällinen ja ainoastaan sanoi: "Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa,
minä pyydän!" Mutta tänä aamuna vallattomuus meni yli rajojensa.
Syntyi sellainen rähinä, ettei hänen sanojansa enää kuulunut. Hän
nuhteli ja pyysi, mutta turhaan. Pari kertaa esiintyi johtaja ovella
meitä ankarasti katsellen. Tuskin hän oli päässyt pois, ennenkuin
taas syntyi sellainen hälinä kuin markkinatorilla.
Garrone ja Derossi kääntyivät ja koettivat merkkejä antamalla hillitä
toisia, sellainen käytös kun oli häpeä. Ei kukaan heistä välittänyt.
Ei kukaan muu pysynyt alallaan kuin Stardi, joka kyynärpäät
pulpetilla ja nyrkit ohimoilla istui luultavasti mietiskellen ihanaa
kirjastoansa, ja Garoffi haukannenineen ja postimerkkeineen; hän
järjesteli niiden nimiä, jotka olivat ottaneet arpoja ja maksaneet
kaksi sentesimoa voittaakseen erään taskussa kannettavan mustetolpon.
Toiset lörpöttelivät ja nauroivat, kiinnittivät kyniä pulpettiin ja
soittivat niillä, ampuivat toisiaan pureskelluilla paperikuulilla,
käyttäen linkoina venyviä sukkanauhojaan.
Opettaja tarttui milloin mihinkin, ravisteli heitä ja pani seinää
vastaan seisomaan. Ei siitä mitään apua ollut. Hän ei lopulta
enää tiennyt muuta sanoa kuin: "Miksi käyttäydytte tällä tavalla?
Tahdotteko välttämättömästi, että saan nuhteita?"
Sitten hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi vimmastuneella,
itkunsekaisella äänellä: "Hiljaa, hiljaa, hiljaa!" Se oli surullista
kuulla. Mutta melu vain kasvoi. Franti viskasi hänen päällensä
paperinuolen, muutamat naukuivat, jotkut löivät toisiaan päähän
kirjalla. Kaikki oli niin mullin mallin, ettei sitä kielin voi
kertoa. Samassa astui vahtimestari sisään ja sanoi: "Johtaja
kutsuu teitä, herra opettaja." Opettaja meni kiireesti ulos tehden
tuskastuneen liikkeen. Nytpä hälinä oikein nousi. Mutta yht'äkkiä
Garrone syöksähti paikaltaan, kasvot muuttuneina, nyrkkiä puiden, ja
huusi raivostuneella äänellä: "Heretkää jo! Te olette petomaisia. Te
rääkkäätte opettajaa siksi, että hän on hyvä. Jos hän teitä löisi
ja hutkisi, kyllä te silloin luikertelisitte kuin koirat. Te olette
raukkoja. Sitä, joka häntä vielä vihoittaa, odotan minä tuolla ulkona
ja lyön niin, että hampaat kurkussa kolisevat, vaikka hänen isänsä
olisi näkemässä. Sen minä lupaan."
Kaikki olivat ääneti. Miten kaunis Garrone oli tällä hetkellä
säihkyvine silmineen! Hän oli kuin nuori jalopeura. Hän tähysteli
kaikkein rohkeimpia toista toisensa perästä, ja kaikki olivat
allapäin. Kun opettaja hetkisen kuluttua palasi, silmät punaisina,
ei kuulunut enää hiiskaustakaan. Hän oli hyvin hämmästynyt. Mutta
kun hän sitten näki Garronen värisevänä ja tulistuneena, sanoi hän
sydämellisesti, aivan kuin veljelleen: "Minä kiitän sinua, Garrone."