"Pojan jalka on joutunut pyörän alle", vastasi opettaja. "Hänen
jalkansa on katkennut", sanoi toinen. "Eräs toisen luokan poika näki
kadulla kouluun tullessaan pienen ensiluokkalaisen lankeavan muutaman
askelen päässä lähestyvästä raitiovaunusta ja kävi uskaliaasti häneen
kiinni pelastaen hänet. Mutta itse hän ei kyllin nopeasti vetänyt
jalkaansa pois, ja raitiovaunun pyörä kulki sen yli. Hän on erään
tykistökapteenin poika."
Meille tätä kerrottaessa eräs nainen syöksyi saliin kuin mieletön
työntäen väkijoukon tieltänsä. Hän oli Robettin äiti, joka oli saanut
tiedon tapahtumasta.
Toinen nainen juoksi häntä vastaan ja heittäytyi nyyhkien hänen
syliinsä. Se oli pelastetun lapsen äiti. Molemmat riensivät
huoneeseen, josta kuului sydäntäsärkevä huuto: "Voi minun Julioni,
minun lapseni!"
Samassa vaunut pysähtyivät oven eteen ja johtaja astui kamarista
poikanen käsivarsillaan. Lapsen kasvot olivat kalmankalpeat, silmät
olivat ummessa, ja pää nojasi johtajan olkapäätä vastaan. Kaikki
olivat äänettömiä. Kuului vain äidin nyyhkytys.
Johtaja pysähtyi hetkeksi. Hän oli kalpea ja kohotti poikasta
vähäisen, jotta kokoontuneet näkisivät hänet. Opettajat,
opettajattaret, vanhemmat ja pojat, kaikki kuiskailivat: "Urhokas
Robetti, uljaasti tehty, rakas lapsi." Ne opettajattaret ja
pojat, jotka olivat aivan lähellä, suutelivat hänen käsiänsä ja
käsivarsiansa.
Hän raotti silmiänsä ja sanoi: "Minun koululaukkuni." Pelastetun
lapsen äiti näytti sitä hänelle itkien ja sanoi: "Rakas enkeli, kyllä
minä tuon sen." Hän tuki myöskin runneltuneen lapsen äitiä, joka
peitti kasvonsa molemmilla käsillään.
He astuivat ulos, asettivat poikasen mukavasti vaunuihin ja ajoivat
pois. Me muut astuimme hiljaa kouluun.