Tiistaina lokakuun 18 p:nä.
Nykyinenkin opettajani miellyttää minua tämän päivän aamusta alkaen.
Astuessamme luokkaan hän istui jo paikallaan. Ovelle ilmaantui
vähän väliä hänen viimevuotisia oppilaitaan tervehtimään vanhaa
opettajaansa.
Iloisesti he huusivat: "Hyvää päivää, herra opettaja, hyvää päivää,
herra Perboni!"
Muutamat astuivat sisään, antoivat hänelle kättä ja hiipivät
jälleen ulos. Selvään huomasi, että he rakastivat häntä ja olisivat
mielellään jälleen palanneet hänen luokkaansa.
Hän vastasi: "Hyvää päivää", ja puristi heidän käsiänsä, mutta ei
katsonut kehenkään erikseen. Tervehtiessään hän pysyi hyvin vakavana,
kasvot ikkunaan päin käännettyinä, ja katseli vastapäätä olevan talon
kattoa. Sen sijaan että tervehdykset olisivat häntä ilahduttaneet, ne
näyttivät häntä pikemmin vaivaavan. Sitten hän katseli meitä vuoroin
kutakin hyvin tarkasti.
Kirjoitusta sanellessaan hän astui pulpettien väliä edestakaisin,
ja kun hän huomasi erään pojan, jonka kasvot olivat punaiset ja
turvonneet, hän keskeytti sanelemisen, otti poikasen kasvot käsiensä
väliin ja katseli häntä. Sitten hän kysyi, mikä häntä vaivasi, ja
kosketti hänen otsaansa tunnustellakseen, oliko se kuuma.
Sillä aikaa eräs oppilas käytti tilaisuutta noustakseen seisomaan
penkille opettajan takana ja teki käsivarsillaan vekkulitemppuja
niinkuin nukke. Yht'äkkiä opettaja käännähti. Poika silloin
kiireimmiten istuutui ja odotti allapäin rangaistusta. Opettaja
pani kätensä hänen päälaelleen sanoen: "Älä tee sitä toiste!" Siinä
kaikki. Sitten hän palasi pöytänsä ääreen ja jatkoi sanelua. Kun
kaikki oli valmista, katseli hän meitä hetkisen äänetönnä ja sanoi
sitten karkealla, mutta kuitenkin ystävällisellä äänellään:
"Kuulkaa, meidän on kokonainen vuosi oltava yhdessä. Koettakaamme
käyttää tämä vuosi hyvin. Oppikaa ja olkaa kunnollisia! Minulla ei
ole perhettä. Te olette minun perheeni. Viime vuonna oli minulla
vielä äitini; hän on nyt kuollut. Yksin olen jäänyt. Minulla ei ole
ketään koko maan päällä, minulla ei ole ketään muuta rakastettavaa,
ketään muuta ajateltavaa kuin teidät. Te olette minun poikiani. Minä
rakastan teitä, ja tärkeätä on, että tekin minua rakastatte. Toivon
ettei ketään tarvitse rangaista. Osoittakaa minulle, pojat, että
teillä on sydäntä, silloin koulumme on oleva kuin perhe, ja te olette
minun lohdutukseni ja ylpeyteni. En tahdo teiltä mitään suullista
lupausta, olen varma siitä, että teidän sydämenne jo ovat suostuneet.
Ja minä kiitän teitä siitä."
Samassa vahtimestari avasi oven ja ilmoitti, että tunti oli
päättynyt. Me astuimme aivan hiljaa paikoiltamme. Poika, joka tuonoin
oli noussut penkissään pystyyn, läheni opettajaa ja sanoi vapisevalla
äänellä: "Opettaja, antakaa minulle anteeksi!"