Maanantaina lokakuun 17 p:nä.
Tänään on ensimmäinen koulupäivä.
Kuin unennäkö kului kolmikuukautinen loma-aika maalla. Äitini
saattoi minut tänä aamuna Barettin osastoon kirjoituttaakseen minut
kolmanteen alkeisluokkaan; minä muistelin hauskaa kesäelämää ja
kuljin allapäin.
Kaikki kadut vilisivät poikia. Molemmissa kirjakaupoissa tunkeili
isiä ja äitejä, jotka ostivat koululaukkuja, paperia ja vihkoja, ja
koulun ulkopuolelle kokoontui niin paljon väkeä, että poliisilla ja
koulun vahtimestarilla oli täysi työ pitäessään sisäänkäytävää auki.
Astuessani ovesta sisään taputti joku minua olkapäälle. Se oli toisen
luokan opettajani, iloinen, punatukkainen mies, joka sanoi:
"Nyt olemme siis ainaiseksi erotetut, Henrik."
Minä tiesin sen kyllä, ja kuitenkin nuo sanat koskivat minuun.
Tuskin pääsimme kulkemaan. Eteinen ja portaat olivat täynnä herroja,
rouvia, kansannaisia, käsityöläisiä, upseereja, isoäitejä ja
palvelijoita, kukin taluttaen toisella kädellä poikasta ja pitäen
toisessa todistusta, ja niin ne porisivat, että tuntui siltä, kuin
olisi oltu markkinatorilla. Minä katselin ilolla alakerroksen tuttua
eteistä, jota nyt kolme vuotta joka päivä olin kulkenut ja jossa oli
ovet seitsemään luokkahuoneeseen. Siellä oli tungosta. Naisopettajat
kulkivat edestakaisin. Opettajattareni ensi luokan ajoilta tervehti
minua ovessaan seisoen ja sanoi: "Henrik, tänä vuonna sinä joudut
yläkerrokseen. En saa edes nähdä sinun käyvän tästä ohi!" Ja hän
silmäili minua sangen surullisesti.
Koulun johtajaa ympäröivät levottomat äidit, sillä koulussa ei ollut
enää tilaa heidän lapsilleen. Minusta tuntui siltä, kuin johtajan
parta olisi viime vuodesta käynyt valkeammaksi.
Näin poikia, jotka olivat kasvaneet ja vanhentuneet.
Pohjakerroksessa, missä järjestäminen jo oli päättynyt, nähtiin
monta ensiluokkalaista, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet astua
luokkahuoneeseen, vaan käyttäytyivät kuin mitkäkin vastahakoiset
pienet aasinvarsat; väkisin oli heitä sisään vedettävä. Muutamat
pakenivat taas penkeistään, toiset, jotka havaitsivat vanhempiensa
poistuvan, rupesivat itkemään, ja niin täytyi näiden jälleen palata
heitä joko lohduttamaan tai mukaansa ottamaan. Opettajattaret olivat
ihan epätoivoon joutumaisillaan.
Pikku veljeni joutui ensi luokalle opettajatar Delcatille, minä
yläkerrokseen opettaja Perbonille.
Kello 10 olimme kaikki luokkahuoneissamme. Meitä oli minun luokallani
54 poikaa, mutta näistä oli tuskin 15 tai 16 entisiä tovereitani
toiselta luokalta. Näiden joukossa oli kuitenkin Derossi, joka aina
saa ensimmäisen palkinnon. [Italian kouluissa jaetaan eteville
oppilaille palkintoja.]
Minusta tuntui luokkahuone pieneltä ja synkältä muistellessani metsiä
ja vuoria, missä olin kesäni viettänyt. Muistelin myöskin toisen
luokan opettajaani, joka aina oli niin hyvä, aina nauroi kanssamme
ja sitäpaitsi oli niin pieni, että näytti ihan toveriltamme. Oikein
kipeästi koski minuun ajatus, etten enää saisi nähdä häntä ja hänen
punaisia, pörröisiä hiuksiaan.
Nykyinen opettajamme on kookas, parraton, harmaahapsinen, otsassa
poikittainen poimu. Hänen äänensä kaikuu kolealta, ja hän tarkastelee
meitä kaikkia vakavasti, aivan kuin tahtoisi tunkea meidän
sieluihimme. Hän ei koskaan naura.
Minä tuumin itsekseni: "Tämä on ensimmäinen päivä. Vielä on yhdeksän
kuukautta. Voi kuinka paljon työtä, kuinka paljon kokeita, kuinka
paljon vaivaa!" Halusin tavata äitiäni. Ulos mennessäni juoksin
hänen luoksensa ja tartuin hänen käteensä. Hän kuiskasi: "Rohkeutta,
poikani! Oppikaamme yhdessä." Sitten palasin tyytyväisenä kotiin.
Mutta ei minulla ole enää entistä opettajaani ystävällisine
hymyineen, eikä koulukaan tunnu yhtä hauskalta kuin ennen.